Professori Juho Saari selvitti, mitä tapahtui Kalajoella kymmenen minuutin aikana eräänä lokakuisena iltana vuonna 1953.
Marko Junkkari HS
Antti Myllylä oli päihtynyt, siitä ei ole eriäviä näkemyksiä. Ja yhtä mieltä ollaan myös siitä, että päihtynyt Myllylä joi olutta Kalajoen nuorisoseurantalon ravintolassa.
Liikkuvan poliisin konstaapeli Mauno Vähäaho otti Myllylän kiinni ja lähti viemään pihalla odottavaan poliisiautoon. Myllylä ”mussutti vastaan”, vaikka poliisi oli jo aiemmin kehottanut häntä kiljunjuonnin takia poistumaan nuorisoseurantalon kupeessa sijaitsevasta puistikosta.
Tämän jälkeen tapahtumien eteneminen tuona iltana 9. lokakuuta 1953 onkin epäselvempää.
Kun konstaapeli ohjasi Antti Myllylää ulos rakennuksesta, eteisessä tai portaissa vastaan tuli Veikko Myllylä, Antin sukulaismies, joka pyysi konstaapelia vapauttamaan kiinniotetun miehen. Alkoi suunsoitto ja repiminen, jonka seurauksena Veikkokin päätyi poliisiautoon. Ja pian siellä oli kolmaskin mies.
Tämä ei miellyttänyt tanssien vilvoittelutauolla olleita paikallisia miehiä, jotka päättivät vapauttaa miehet autosta.
Tätä kahakkaa on sittemmin kutsuttu Kalajoen kapinaksi.
Mitään kovin dramaattista ei tuon 10 minuuttia kestäneen yhteenoton aikana tapahtunut. Iskuja vaihdettiin ja tönittiin. Yhden miehen kasvoista valui verta. Muita fyysisiä vammoja ei tullut. Poliiseilta katosi virkalakkeja, ja yhden poliisin housut ratkesivat.
Lisäksi poliisiauton takaoveen tuli lommo ja oven saranat hajosivat, kun väki repi ovea väkisin auki.
Kahakkaa seurasivat laajat tutkinnat, joissa kuulusteltiin noin sataa ihmistä.
Virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta olisi rangaistuksena ollut sakot tai ehkä korkeintaan ehdollinen tuomio. Tutkinnan aikana rikosnimike muuttui kuitenkin yllättäen kapinaksi, mikä tarkoitti sitä, että osallistujien katsottiin toimineen johdetusti ja ennakkoon suunnitellusti.
Kyse ei siis ollutkaan kännisten örvellyksestä vaan organisoidusta toiminnasta.
Kihlakunnanoikeudessa kymmenkunta miestä tuomittiin koviin vankeusrangaistuksiin. Hovioikeudessa kapinasyytteet kaatuivat, mutta useampikin syytetty sai edelleen ehdottoman vankeusrangaistuksen. Oikeusprosessi eteni aina korkeimpaan oikeuteen saakka. Sen jälkeen haettiin vielä huonolla menestyksellä armahdusta presidentiltä.
Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan dekaani sekä sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari julkaisi lokakuussa kirjan tapahtumien kulusta. Hän käy jopa piinaavan yksityiskohtaisesti läpi tuon kymmenen minuuttia kestäneen kahakan tapahtumat.
Erityisen tarkasti Saari selvittää poliisiauton kärsimiä vaurioita. Ne eivät taloudellisesti olleet kovin kummoisia. Saranoiden korjaus maksoi 612 markkaa ja oven maalaus 500. Yhteissumma oli kutakuinkin työmiehen kahden päivän palkka.
Julkiselle omaisuudelle aiheutetut vahingot olivat Saaren mukaan kuitenkin keskeinen syy sille, että kahakka muuttui tutkinnan aikana kapinaksi. Kapinasta syyttäminen oli Saaren mukaan ”osa julkisen vallan omaisuuden hallintaan liittyvää sosiaalista mekanismia”.
”
Jos poliisiauto olisi oikeasti hajonnut, rikosnimike olisi varmaankin ollut vallankumous.
Valtion omaisuuden suhteen oltiin 1950-luvulla äärimmäisen tarkkoja. Esimerkiksi liikkuvan poliisin keskushallinnon ja lääninosastojen välisessä kirjeenvaihdossa listattiin virka-autoille tulleet vahingot yksityiskohtaisesti kadonneista pölykapseleista alkaen. Erässä tapauksessa virka-auton sylinterin vesivaipan halkeaminen vei vastuukuljettajan poliisitutkintaan, josta tuloksena oli 41-sivuinen kuulustelupöytäkirja.
Näin ollen on ehkä ymmärrettävää, että auton lommo ja rikkoutuneet saranat tuovat kapinasyytteet. Jos poliisiauto olisi oikeasti hajonnut, rikosnimike olisi varmaankin ollut vallankumous.
Juho Saari vitsailee kirjan esipuheessa käyttäneensä vajaa satatuhatta sanaa ja tuhansia tunteja vapaa-aikaansa sen selvittämiseen, mitä tapahtui kymmenen minuutin aikana Kalajoen nuorisoseurantalon pihalla yhtenä lokakuisena iltana.
Ne olivat hyvin käytettyjä sanoja ja aikaa, sillä lopputulos on kiehtova. Ja valtava yksityiskohtien määrä on vain sivuasia, sillä kirja on ennen kaikkea metodiopas. Se on tutkielma historiallisesta mikrososiologiasta, jossa tapaustutkimuksena on Kalajoen kahakka.
Kovat tuomiot kahakasta jättivät syvät haavat, jotka vaikuttavat Kalajoella edelleen. Moni paikkakuntalainen suhtautuikin epäluuloisesti Saareen, kun tämä ryhtyi tapahtumia aikoinaan penkomaan. Luottamusta professoriin lisäsi kuitenkin se, että Saari on itsekin Kalajoelta kotoisin.
Juho Saari: Kalajoen kahakka – Viimeinen kansankapina 1953. SKS. 404 sivua.
