Finland
This article was added by the user . TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

HS Vantaa | Tunnettu muusikko Juha Lehti muutti nuorena vantaalais­lähiöön, jonne virtasi tuhansia asukkaita eri puolilta Suomea: ”Se oli varmasti elämäni väkivaltaisinta aikaa”

Sir Elwoodin hiljaisten värien nokkamies vietti teinivuosiaan kaljoittelemalla kallioilla, luuhaamalla ostoskeskuksessa ja räimimällä punkrockia koulun pommisuojassa.

Juha Lehti kuvattuna entisen kotitalonsa, Laajaniityntie 8:n, pihamaalla. Hänen isänsä asui talossa aina tähän vuoteen saakka.

Martinlaakson koulu näyttää vanhalta ja kuluneelta. Aika ei ole useinkaan ollut armollinen 1970-luvun rakennuksille, ja vihreän koulurakennuksen ikää korostaa entisestään sen viereen noussut upouusi asuintorni.

Aika Martinlaaksossa on tehnyt luupin 50 vuoden taakse: alueelle on jälleen rakennettu rajusti. Tällä kertaa uudet talot eivät kuitenkaan nouse keskelle metsää, vaan vanhojen talojen tilalle.

Poissa ovat alakoulu ja ostoskeskus, tilalla asuintaloja ja päiväkoti.

Joukko yläkoululaisia seisoo koulun katoksen alla. Kuuluu iloista puheensorinaa ja naurunpyrskähdyksiä. Muutama oppilaista katsoo uteliaasti farkkutakkista ja tummahiuksista tulijaa.

Juha Lehti pysähtyy koulun ikkunan luo. Katutason alapuolella näkyy tila, jonka seinää koristaa graffiti. Tuolta alhaalta alkoi Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtyeen nokkamiehen taival muusikoksi 1970-luvun puolimaissa.

”Treenattiin ensimmäisen bändini kanssa tuossa, ja soitettiin myös kellarin pommisuojassa. Mä olin oppilaskunnan puheenjohtaja, joten olin saanut pommisuojan avaimen”, Lehti kertoo.

Pommisuoja oli myös tukikohtana kylminä talviöinä, kun Martinlaakson kalliolla kaljoittelevalle jengille tuli liian kylmä. Koulun rehtori kyllä tiesi, että kellarissa tehtiin muutakin kuin vain soitettiin.

”Se luotti meihin ja antoi vastuuta. Me taas tiedettiin, että ei voida mokata, koska se avain olisi silloin viety. Pommisuojasta on paljon hyviä muistoja. Siellä multa meni poikuuskin.”

Juha Lehti näyttää Martinlaakson koululla huonetta, jossa hän teininä treenasi ensimmäisen bändinsä kanssa.

Vaikka Juha Lehti mielletään helsinkiläiseksi muusikoksi, teinivuodet hän vietti Vantaan Martinlaaksossa. Nyt ajatuksena on kävellä läpi Lehdelle tärkeitä paikkoja ja muistella lähiön elämää 1970-luvulla.

Muuttoliike muualta Suomesta pääkaupunkiseudulle oli vuosikymmenen alussa rajua, ja myös Martinlaaksossa metsä sai väistyä betonilaatikoiden tieltä.

Uudessa lähiössä oli tarjolla suurempia asuntoja, ja sellaisen perässä myös Juha Lehden perhe muutti Martinlaaksoon Kannelmäestä vuonna 1970.

Uusi osoite oli Laajaniityntie 8, A-rappu. Palveluita ei Martinlaaksossa aluksi ollut kauppa-autoa lukuun ottamatta, ja ensimmäiset talot nököttivät orpoina metsässä.

Martinlaakso kasvoi, mutta elämä lähiössä oli nuorelle pojalle kovin hiljaista.

”Ei täällä tapahtunut mitään. Se hyvä puoli rakentamisessa oli, että harjannostajaisia oli koko ajan jossakin. Ne olivat meille kohokohtia.”

Harjakaisiin Lehti kavereineen meni hakemaan limsaa ja leipiä. Virvoitusjuomat eivät 1970-luvun nuorille olleet mikään itsestäänselvyys, mutta harjannostajaisista juomaa sai, koska rakennusmiehet joivat olutta eivätkä koskeneet limupulloihin.

Ylimääräiset pullot pojat tunkivat taskuihin ja piilottivat ne ulos myöhempää nauttimista varten.

Harjannostajaisissa esiintyi myös paljon aikakauden tunnettuja artisteja. Oli ”Suomen kaunein nainen eli Päivi Paunu”, kuten Lehti asian ilmaisee, Kivikasvot ja se kaikkein tärkein: Tapio Rautavaara.

”Rautavaaraa kuunneltiin paljon meidän perheessä, joten se oli mulle tosi iso juttu”, Lehti muistelee.

”Kivikasvot olivat uimahallin harjannostajaisissa. Oli ihmeellistä, kun televisiossa esiintyneet tyypit olivat siinä ihan kuin tavalliset ihmiset.”

Lehden perhe kuvattuna Pakilassa vuonna 1962. Vasemmalla isoisä Lauri Lehti, kaksivuotias Juha, isä Jaakko, pikkusisko Jaana ja äiti Saara.

Lähdemme kävelemään Martinlaaksonpolkua alas kohti rautatieasemaa. Oikealle jäävien uusien kerrostalojen kohdalla oli vielä joitakin vuosia sitten Martinkeskus.

Ostoskeskus oli valmistuessaan 1970-luvun alussa Pohjoismaiden suurin. Sen erikoisuutena oli, että kaikki liikkeet sijaitsivat kahdessa kerroksessa rakennuksen sisällä. Toinen kummajainen oli liukuportaat, jotka olivat Suomessa vielä harvinainen näky.

”Niitä jengi tuli ihmettelemään kauempaakin.”

Lehti muistaa hyvin, kuinka aikakauden ykkösbändit Wigwam ja Tasavallan presidentti tulivat soittamaan ostoskeskukseen. Konserttiin oli pääsymaksu, mutta Lehdellä ja hänen kavereillaan ei ollut rahaa.

”Me yritettiin ryömiä sisään jokaisesta ikkunasta. Ei me niistä bändeistä niin tiedetty, mutta kun kerrankin tapahtui, piti päästä mukaan.”

Toinen vahva muisto ostoskeskuksesta Lehdellä on pankkiin tehty murtokeikka.

Murtomiehet menivät sisään ostoskeskukseen, tunkeutuivat Handelsbankenin konttoriin ja kävivät kassakaapin kimppuun hitsauslaitteiden kanssa. Samalla pankin kirjanpito meni sekaisin.

Pankkikonttoreissa ei ollut tietokoneita, joten tilitapahtumat kirjattiin paperille ja asiakkaiden pankkikirjoille. Kun Juha Lehden Jaana-sisko tuli joitakin päiviä murron jälkeen asioiltaan pankista, oli pankkikirjaan merkitty saldoksi 3 000 markkaa.

”Sehän oli hirveä summa, kun viikkorahat olivat kymmeniä pennejä tai markan. Kun äiti huomasi summan pankkikirjalla, hän totesi: ’Jaaha, lähdetäänpäs käymään siellä pankissa’.”

Juha Lehti kuvattuna kotirappunsa edessä. Perhe muutti taloon Kannelmäestä vuonna 1970.

Saavumme Lehden entisen kotitalon Laajaniityntie 8:n pihamaalle. Talossa on menossa putkiremontti, joten pihamaalla makaa siellä täällä rakennusliikkeen tarpeistoa.

Lehden yhteys vanhaan kotitaloon on säilynyt, sillä hänen isänsä on asunut talossa tähän vuoteen saakka. Lehden äiti kuoli muutama vuosi sitten.

”Isä on 87-vuotias tervaskanto eikä ole halunnut muuttaa hoitokotiin. Kun putkiremontti tuli, oli kuitenkin pakko lähteä jaloista pois”, Lehti sanoo.

”Hoitokodissa isä huomasikin viihtyvänsä, kun ruoka tuli valmiina ja sai hoivaa.”

Lehti on maalannut ja tapetoinut lapsuudenkotiaan useamman viikonlopun, sillä asunto on menossa myyntiin. Viimeinen fyysinen side Martinlaaksoon on katkeamassa.

Laajaniityntien kahdessa talossa oli valtava määrä lapsia, joten pihalta löytyi aina kaveriseuraa.

Naapuripihalta ei kavereita etsitty, sillä reviirirajat olivat tiukat.

Lehti kavereineen otti yhteen Laajaniityntie 6:n poikien kanssa aseinaan lumipallot, joskus jopa kivet. Usein kiistan aiheena oli, keille pihojen välissä ollut ruohikkoalue kuului.

”Ne yhteenotot olivat hyvin intensiivisiä ja johtivat jopa tappeluihin”, Lehti sanoo.

Naapuripihalta ei kavereita etsitty, sillä reviirirajat olivat tiukat.

Laajaniityntie 8:ssa asui myös SAK:n johtoon kuulunut Pertti Viinanen, jonka Jukka-pojan kanssa Lehti ystävystyi. Urheilu oli poikien yhteinen kiinnostuksenkohde.

Pihalla pelattiin jalkapalloa, pesäpalloa ja asfaltoidulla lentopallokentällä myös tennistä. Lehti ja Viinanen keksivät, että talveksi pihaan pitää saada myös oikea jääkiekkokaukalo.

Niinpä he rakensivat sen itse. Laudat kaverukset kävivät varastamassa rakennustyömailta, joita Martinlaaksossa riitti.

”Ei me edes maltettu odottaa pakkasia, vaan aloitettiin jäädytys ihan liian aikaisin. Vettä kului hirveästi, piha lainehti ja aikuiset olivat vihaisia.”

Karatesta tuli kuitenkin Lehden tärkein urheiluharrastus nuoruusvuosina. Lajin pariin hänet houkutti hänen kaverinsa Pekka Oey, josta tuli lopulta mustan vyön karateka.

Oey liittyy myös Juha Lehden soittoharrastuksen aloittamiseen 13-vuotiaana: kaverukset tilasivat yhdessä Anttilan postimyynnistä venäläiset kitarat. Soittimien laadussa oli tosin toivomisen varaa.

”Ei ne pysyneet vireessä, ja kieletkin olivat aivan liian korkealla otelaudasta. Piti teipata sormet, että pystyi soittamaan. Niillä kitaroilla me kuitenkin hinkattiin Blowin’ in the Windin sointuja.”

Pian rockmusiikki iski nuoren miehen tajuntaan. Esikuvina olivat Hurriganes ja Royals, joita Lehti kävi kuuntelemassa Myyrmäen koululla.

Lehti hankki ensimmäisen sähkökitaransa ja perusti kavereineen bändin, joka sai nimekseen The Sensitive Sounds and Roots of Rock’n’Roll.

The Sensitive Sounds and Roots of Rock'n'Roll -yhtye soittamassa koululla 1970-luvun puolimaissa. Soittajat vasemmalta lukien: Ripa, Lare, Hara, Masa, Lönö ja Juha.

Ensimmäisen kappaleensa hän kirjoitti 15-vuotiaana, mutta muisto tapahtumasta on lievästi traumaattinen.

Pekka Oyen perheessä vietti yhden kesän amerikkalainen vaihto-oppilas, Sam. Kaverit kehottivat Lehteä esittämään tekemänsä englanninkielisen laulun hänelle.

”Biisi alkoi sanoilla In the morning when I leave this town. Siinä mies jättää naisen ja lähtee kaupungista”, Lehti muistelee.

“Näki heti, ettei Sam ymmärtänyt mun huonosta englannistani yhtään mitään, mutta kohteliaasti se toisteli: ’Very good, very good’.”

Lehti alkoi kiinnostua myös suomenkielisestä rockista Juice Leskisen, Hectorin ja Dave Lindholmin innoittamana. Hän kirjoitti itsekin sanoituksia suomeksi, mutta ne jäivät piiloon pöytälaatikkoon.

”Ei niitä kehdannut kavereille näyttää, koska silloin ajateltiin, ettei suomen kieli kuulu rockiin.”

Martinlaakso oli 1970-luvun muiden lähiöiden tapaan melkoinen yhteiskuntakokeilu: asuinalue rakennettiin tyhjästä ja täytettiin tuhansilla asukkailla, jotka tulivat eri puolilta Suomea.

Kasvukivuilta ei voinut välttyä.

”Ihmiset olivat niin juurettomia. Ei sillä porukalla ollut mitään sidettä Martsariin, toisin kuin nykyasukkailla”, Lehti sanoo.

”Se oli varmasti elämäni väkivaltaisinta aikaa. Oli tappeluita, lyhtypylväät potkittu ja mainostaulut kaadettu.”

”Se oli varmasti elämäni väkivaltaisinta aikaa. Oli tappeluita, lyhtypylväät potkittu ja mainostaulut kaadettu.”

Yksi seuraus pahasta olosta oli jengiytyminen. Nuoret istuivat kallioilla tai luuhasivat ostoskeskuksessa. Lehti lähimpine kavereineen ei ollut pahanteon etulinjassa, mutta katseli sivusta tappeluita, autovarkauksia ja myymälämurtoja.

”Kai me oltiin saatu kotikasvatuksessa riittävästi perusturvallisuutta ja kykyä pysyä poissa vaikeuksista”, Lehti kertoo.

”En lähtenyt kyytiin, kun autoja varastettiin, enkä mennyt kaverien murtokeikalla sisään Varubodeniin. Join kyllä niitä varastettuja oluita.”

Martinlaaksolla oli kova maine, mutta toisinaan siitä oli hyötyä. Lehti muistelee kerran olleensa diskossa Ruskopirtillä, kun häntä paljon suurempi poika tuli haastamaan riitaa.

”Sanoin, että olen Martsarista, jolloin se lähti kävelemään. Säästyin selkäsaunalta.”

1970-luvulla Martinlaaksolla oli kova maine, Lehti muistaa.

Punkrock tuli Lehden yhtyeelle kuin tilauksesta: The Rootsiksi nimensä lyhentäneen bändin soittotaito oli vielä heikko, mutta punkissa moinen ei haitannut. Pääasia, että soitettiin nopeasti ja kovaa.

Lehden bändi sai keikkoja lähinnä kouluista, mutta mieli oli päästä pidemmälle: tehdä biisejä, tehdä levy ja saada oikeita keikkoja.

Lehti oli ajassa kiinni ja teki kriittisiä sanoituksia, joista kuulijat tuskin saivat selvää. Se saattoi olla myös onni, sillä yksi lauluista käsitteli koulun liikunnanopettajaa.

”Kutsuin häntä sanoituksessa diktaattori Idi Aminiksi.”

Kitaransoitto sai kuitenkin vuonna 1979 väistyä lähes kahdeksi vuodeksi, sillä ylioppilaaksi kirjoittaneesta Juha Lehdestä tuli kilpaurheilija. Pekka Oey sai hänet houkutelluksi amerikkalaisen jalkapallon pariin, helsinkiläiseen Roostersiin.

Vapaa-aika kului seuraavina vuosina treenatessa. Ajanjaksoon mahtuu myös asepalvelus Dragsvikissä, jonne sutkit nuorukaiset hakeutuivat yhdessä, ”koska se oli kuulemma löysä paikka”.

Varusmiehenä Lehti päätyi myös nyrkkeilemään sotilaiden SM-kisoihin, vaikkei ollut lajia aiemmin harrastanut.

”Pekka sinne houkutteli, kun oli mulla karatetaustaa. Menin kehään karatetyylillä, ja vastustaja tyrmäsi mut saman tien. Se oli mun ainoa matsi, mutta osanottajia oli niin vähän, että sain pronssimitalin.”

Kirkkaampi mitali tuli amerikkalaisesta jalkapallosta vuonna 1982, kun Lehti oli voittamassa Roostersille seuran ensimmäistä Suomen mestaruutta.

”Se mitali merkitsee mulle yhä paljon. Pian sen jälkeen mulla hajosi polvi ja jouduin lopettamaan pelaamisen”, Lehti sanoo.

”Pääsin opiskelemaan nuorisotyötä Mikkeliin ja muutin pois Martinlaaksosta.”

Sir Elwoodin hiljaiset värit 30-vuotiskiertueensa Kuopion-konsertissa 13. marraskuuta. Kuvassa Jussi Virtanen (vas.), Junnu Saaresaho ja Juha Lehti.

Nuoriso-ohjaajaksi Lehti myös valmistui, mutta elämänura vaihtui musiikkiin. Hänen yhtyeensä Sir Elwoodin hiljaiset värit on kiertänyt tänä syksynä Suomea 30-vuotisjuhlien merkeissä.

Juhlavuosi oli oikeastaan jo viime vuonna, mutta korona on siirtänyt kiertuetta, joka päättyy Helsingin Kulttuuritalolla 8. joulukuuta.

Siellä kuullaan nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita, sellaisia kuin Neiti kevät, Viimeisellä rannalla, Älä mee, Perunamaa ja Suomineito.

Juha Lehti on nyt 61-vuotias, mutta kokee yhä yhteyttä Martinlaaksossa kauan sitten kitaraa rämpyttäneeseen teiniin.

”Mä olen saanut elää sen Pikku-Juhan unelman, tehdä biisejä ja levyjä. Ja saanut siitä vielä leivän pöytään”, Lehti sanoo.

”Mutta yhä on paljon samaa kuin silloin: kihelmöivä jännitys ennen keikkaa ja onnistuneen keikan jälkeinen hyvä olo. Ne eivät ole muuttuneet mitenkään.”

Aiheeseen liittyvää

Markus Ahonen tallensi dekkariinsa ahdistavan yläasteajan muistoja lähiönuoruudesta Martinlaaksossa

Isä oli tangolaulaja, joka oli alati tien päällä – Sir Elwood -pianisti Juha Saaresaho päätti elää toisin ja tekee varsinaisen elämänuransa kaukana musiikista

Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtyeen laulaja-lauluntekijä Juha Lehti löysi elämäänsä tasapainoa muutettuaan Helsingistä Lohjalle