Kulttuurivieras, näyttelijä Jorma Tommila kaipasi lapsena isähahmoa. Monet hänen esikuvistaan olivat sotaveteraaneja. Heiltä hän kantoi mukaansa elementtejä Sisu-elokuvan päähenkilölle.
Jorma Tommila oli neljävuotias, kun isä kuoli. Hän oli saanut sodassa keuhkotaudin ja yskinyt keuhkonsa riekaleiksi, veri oli lentänyt.
Loppuelämä oli toipumista, sillä kunnon hoitokeinoja ei ollut. Lääkkeet ja komplikaatiot väsyttivät elimistön. Kuolinsyy oli munuaismyrkytys.
Lapsuudessa isän kohtalosta ja menneisyydestä ei juuri puhuttu, eikä varsinkaan perheen nuorimmaiselle eli Jormalle. Oli mentävä eteenpäin, selviydyttävä.
– Äidille se oli tosi vaikea paikka, hän jäi kolmen lapsen kanssa. En vieläkään tiedä tarkkaan, miten asiat menivät. Olen saanut vasta myöhemmällä iällä kuulla näistä.
Tasan kuusikymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen, tammikuussa 2023, Jorma Tommila on näyttelijänuransa huipulla.
Sisu kumartaa vanhoille 1980- ja 1990-lukujen kulta-aikojen toimintaelokuville. Se on häpeilemätön natsiräiskintä, jonka persoonallinen vire on pitkälti Tommilan ansiota. Hänen esittämänsä päähenkilö Aatami Korpi on täydellinen Suomi-versio kaikkien aikojen toimintasankarista: kuusikymppinen periaatteen mies, jonka voimat ovat perua fyysisestä työstä. Kehoa painaa menneisyyden taakka, vuosikymmenet.
Pisteenä i:n päällä sankarilla on supervoima. Se on sisu.
Tommila toteaa, että hän itse on ihmisenä monessa suhteessa eri puusta veistetty kuin elokuvan Aatami Korpi.
– En tiedä, miksi olen alkanut esittää näitä kovanaamoja, ja miksi mua pyydetään sellaisiin rooleihin. Mä olen pehmo.
Tommila pysähtyy pohtimaan seuraavia sanojaan.
– Kyllä mä itken. Liikutun helposti.
– Mä olen äitini kasvattama poika. Musta olisi tullut erilainen, jos mulla olisi ollut joku isähahmo siinä koko ajan.
Tommilan mielestä on tärkeää, että vaikka Sisu-elokuva näyttää Aatami Korven armottomana natsien tappajana, riveiltä ja niiden välistä voi lukea, että hänellä on sydän paikallaan.
Näyttelijä tiedostaa, että hän saattaa olla roolimalli nykynuorelle kuin Schwartzenegger tai Stallone aiemmille sukupolville.
– Silloinhan se on jonkinlaista onnistumista työssä, Tommila sanoo ääni vähän sortuen.
Tommila on hiljainen perheenisä
Reilut kymmenen vuotta sitten Tommila asettautui perheineen Vaasaan, jonka kaupunginteatterista Tommila sai työpaikan. Hän tuntee länsirannikon kodikseen, kun esimerkiksi Helsingissä pitää ”olla koko ajan luupin alla”. Sellainen ei sovi hänelle.
Raumalla syntynyt ja nuoruutensa Rauman ja Porin välimaastossa Kiukaisissa viettänyt näyttelijä kuvailee itseään maalaispojaksi. Sillä hän perustelee tarvettaan vetäytyä syrjään. Syrjään vetäytymistä oli osaltaan päätös muuttaa Vaasaan, joskin Tommilan yhdeksän vuotta vanhempi sisko Kielo Tommila näytteli aikoinaan Vaasassa. Siellä pikkuveli kävi ensimmäistä kertaa teatterissa.
Tommila on omien sanojensa mukaan luonteeltaan hiljainen ja vaatimaton. Näyttämöiden ja elokuvien kovis on siviilissä kiltti perheenisä.
– Silloin aikoinaan miehet olivat diktaattoreita, mutta meillä kotona määrää kyllä joku muu, hän nauraa.
Sisussa Tommilalla on vain yksi repliikki elokuvan lopussa. Luonnerooli, voisi joku sanoa, sillä varsinkaan ryhmässä Tommila ei tykkää olla äänessä siviilissäkään.
– Kahden kesken voin kyllä jutella ja kolmistaankin. Mutta sen isommissa porukoissa ei lähde.
Yhdestä asiasta ei puhuta
Nuorena aikuisena Tommila oli taiteentekijä, jolla oli visio siitä, millaista teatterin ja elokuvan pitää olla. Millaisia tarinoita pitää kertoa. Näkemyksen jakoivat Tommila, ohjaajat Jari Halonen ja Esa Kirkkopelto sekä näyttelijä Jari Hietanen.
Ystävykset perustivat Jumalan teatterin, teatteriryhmän, joka teki oman määritelmänsä mukaan kokeellista ja radikaalia näyttämötaidetta.
Oulussa oli tammikuussa 1987 kirpeät parikymmentä astetta pakkasta, kun kaupungin asukkaat lukivat sanomalehdestä erikoisen ilmoituksen. Teatterikorkeakoulun opiskelijat kertoivat esittävänsä Pohjoisten teatteripäivien seminaarissa manifestin siitä, mitä teatteri nykypäivänä voi olla ja mitä se ei voi olla.
Kun tammikuun 17. päivän esitys oli ohi, tapaus oli valtakunnan kaikissa medioissa. Yleisön eli teatterialan ammattilaisten sietokykyä koeteltiin käyttämällä performanssissa ruoskia, paukkupommeja, ulostetta ja jauhesammuttimia.
Syntyi skandaali, jota puitiin oikeudessa ja eduskunnassa. Teatterikorkeakoulun sulkemista harkittiin.
Nelikon opettaja Jouko Turkka, jota oli jo tuolloin syytetty kyseenalaisista opetusmetodeista, otti tilanteessa isällisen roolin. Turkka sai osansa kohusta, kun hän kieltäytyi tuomitsemasta opiskelijoidensa toiminnan julkisesta painostuksesta huolimatta.
– Me ollaan kavereiden kanssa silloin aikoinaan sovittu, että Jumalan teatterista ei puhuta kuin kimpassa. Yksittäisiä haastatteluja tai kommentteja siitä ei anneta. Tämä on sopimus.
Itse aiheutetusta skandaalista jäi trauma
Jumalan teatteri oli käännekohta Tommilan elämässä, vaikka hän toteaa nyt – edelleen hieman helpottuneen oloisena – että alalla tekoon suhtauduttiin yllättävän ymmärtäväisesti.
Hurjien kokemusten jälkeen Tommila vetäytyi yhä tiukemmin kuoreensa. Yksityisyydestä tuli pyhää.
Erityisen paha maku Tommilalle jäi mediasta. Hän suhtautuu toimittajiin ja haastatteluihin edelleen epäluuloisesti.
– Siitä jäi vähän traumanpoikasta. Olen kaihtanut julkisuutta sen jälkeen. Asiasta tuli silloin niin paljon ulos sellaista tavaraa, mikä ei pitänyt paikkaansa. Asiat haluttiin saada näyttämään pahemmilta kuin ne olivat.
Melkein koko 1990-luvun Tommila näytteli lähes yksinomaan Jari Halosen elokuvissa. Yhteistyön tuloksena syntyivät muun muassa elokuvat Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ja Joulubileet.
– Oltiin me aika hitsaantunut ryhmä. Se oli tosi hedelmällistä aikaa. Tehtiin töitä oikeastaan yötä päivää, ja kaikki teki kaikkea, koska rahaa oli vähän.
Elokuvia on myöhemmin nostettu jopa kulttiklassikoiden asemaan, mutta rahaa niillä ei juuri ansaittu. Se oli ongelma, sillä Jumalan teatterista langenneet sakot painoivat päälle.
– Niitä makseltiin vekeen pikku hiljaa. Tietysti mä jossain määrin olin kusessa niistä, mutta maksuaikatauluja pystyi sopimaan.
Kun päälle tuli yksityiselämän myrsky, ero, Tommila päätti panna pillit pussiin vakiintuneen työryhmän osalta.
– Mun oli pakko sanoa, että jään pois.
Vaimon veljestä tuli Tommilan uusi tutkapari
Jalmari Helanderin kanssa Tommila teki yhteistyötä ensimmäistä kertaa vuonna 1999 ilmestyneessä Helanderin ohjaamassa Maximillian Tarzan -lyhytelokuvassa. Pari vuotta myöhemmin yhteistyö jatkui Ukkosessa, niin ikään Helanderin ohjaamassa lyhytelokuvassa. Yhdessä roolissa oli Ida Helander, ohjaajan sisko, joka on nykyään Tommilan vaimo.
Jalmari Helanderista Tommila sai uuden tutkaparin, pitkäjänteisen yhteistyökuvion, joka on näyttelijän mielestä yksinkertaisesti paras tapa tehdä taidetta. Sisun ylistävä vastaanotto antaa painoarvoa Tommilan mielipiteelle.
– Kun tekee samojen ihmisten kanssa töitä, syntyy yhteinen kieli. Päästään lähemmäs jonkinlaista kokonaista taideteosta. Se on ollut mulle hedelmällisempi tapa kuin pomppiminen ryhmästä toiseen.
Äidin uusi miesystävä oli taas menetetty isähahmo
Kun äidin uusi miesystävä lähti merille, kymmenvuotiasta Tommilaa harmitti. Hänen hartaasti kaipaamansa isähahmo oli rahtilaivan försti, ensimmäinen perämies. Työmatkat olivat pitkiä, ne ulottuivat kauas maailmalle.
Vielä pahempi pettymys oli, kun äiti joutui kolmen vuoden seurustelun jälkeen lopettamaan suhteen. Mies oli usein kännissä. Lapsen näkökulmasta sillä ei ollut väliä.
– Mä pidin hänestä. Hän oli siinä mielessä erikoinen kaveri, että selvin päin hän oli mukava, kännipäissään vielä mukavampi. Mulla ei ollut koskaan mitään ongelmaa hänen kanssaan, mutta kyllä mä ymmärrän, että äidin piti tehdä niin.
Kohtaamisista roolien rakennusainetta
Näyttelijänä Tommila tarkkailee maailmaa poikkeuksellisella tavalla. Ihmiset ja kohtaamiset ovat hänelle rakennusainetta tulevia rooleja varten.
Työmiehen mallin Tommila sai työskennellessään rakennustyömaalla, jotain tarttui mukaan myös ikkunanpesijänä. Velat oli maksettava.
– Paljon mä olen käyttänyt niitä henkilöitä, joita siellä on tullut vastaan. Pitänyt heidät mielessä.
Armeijaan Tommila meni heti, kun mahdollista, 17-vuotiaana. Samoihin aikoihin hänen äitinsä löysi uuden miehen, veteraanin, jolla oli sirpaleita ympäri kehoa. Hän oli haavoittunut sodassa Tommilan muistikuvien mukaan kaksikin kertaa.
– Hänen kanssaan emme ehtineet ystävystyä. Olin jo lähdössä kotoa.
Nyt, kun Tommila ajattelee, hänelle miehen malli tuli pikkupoikana pääosin sotaveteraaneilta. He kantoivat kokemuksia mukanaan, useilla oli Tommilan mukaan vaikeuksia elää elämäänsä eteenpäin.
– Se on jäänyt tonne takaraivoon. Sellaiseen mä menin, kun tein tätä Sisun roolia.
Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Voit osallistua keskusteluun 30. tammikuuta kello 23.00 asti.
