Finland
This article was added by the user . TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Jos sota syttyisi, 20-vuotias Tino olisi valmis puolustamaan Suomea

Tino Kiviranta, 20, aloitti asepalveluksen muutama kuukausi sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Nyt kaikki ymmärtävät, miksi armeijassa ollaan, hän sanoo.

Kuva:  Hannu Rainamo

– Vauhtia, Tino Kiviranta huudahtaa Aleksi Karttilalle, kun tämä hakkaa kenttälapiolla kuoppaa jäiseen maahan.

Kuoppaan pitäisi kahdessa minuutissa piilottaa miina. Kun se on aseteltu paikoilleen, nuoret miehet aktivoivat sen.

Punainen valo alkaa välkkyä. He kasaavat ripeästi päälle hiekkaa ja lunta.

Kiviranta nousee maasta ja puhdistaa polvensa hiekasta. Kaverukset lyövät ylävitoset.

Tehtävä suoritettu.

Karttila ja Kiviranta ovat tunteneet toisensa vasta reilut neljä kuukautta, mutta heistä on jo tullut hyviä kavereita. Niin armeijassa usein käy, kun yhdessä ollaan koko ajan.

He palvelevat samassa panssarintorjuntakomppaniassa tiedustelijoina.

– Karttila on metsässä meidän pelastaja, Kiviranta virnistää.

Karttila on suunnistaja. Kiviranta harrastaa MM-tasolla taekwondoa ja potkunyrkkeilyä.

Tiedustelulinjan aliupseerioppilaiden Cooper-testitulosten keskiarvo oli noin 3 100 metriä. Luutnantti Eetu Järvi sanoo, että näille oppilaille pitäisi järjestää vaativampia testejä.

– En tiedä, miten olemme saaneet tänne tällaisen porukan. He ovat älyttömän kovassa kunnossa.

Kivirannan kädenpuristus on riuska. Hän katsoo silmiin ja hymyilee leveästi. Pää on paljas, koska pipo on hukkunut johonkin.

– Epäilen, että Karttila on ottanut piponi, Kiviranta vitsailee.

Myöhemmin selviää, että pipo on pudonnut rekkaan, jonka kyydissä varusmiehet harjoitusalueelle tulivat.

Ennen armeijan aloittamista Kiviranta harjoitteli erikoisjoukkojen pääsykokeisiin. Päivää ennen koetta hän kuitenkin sairastui koronaan.

Nyt hän palvelee Säkylässä Porin prikaatissa. Marraskuinen maanantaiaamu on asepalveluksen 148:s.

Kivirannasta on pian tulossa alikersantti. Hän tiesi sen jo ennen kuin aloitti asepalveluksen.

Nuori mies sanoo, että Suomen puolustaminen oli ja on yhä hänelle itsestäänselvyys. Siviilipalvelus ei käynyt edes mielessä.

Hän halusi mahdollisimman rankan armeijakokemuksen, jotta voisi testata omia rajojaan. Kun hän saapui äitinsä kyydissä Tampereelta Säkylään, jännitys kipristeli vatsanpohjassa.

Vuosi on pitkä aika.

– Mutta jännitys helpotti nopeasti, kun tutustuin muihin.

En tiedä, miten olemme saaneet tänne tällaisen porukan. He ovat älyttömän kovassa kunnossa.

Armeijassa aikamääreet ovat tarkkoja. Tauko 15 minuuttia, koulutus 45 minuuttia.

Koulutusten väleissä varusmiehet kokoontuvat pieniin ryhmiin juttelemaan.

Tuvassa puhutaan yleensä syvällisempiä asioita. Leireillä keskustelut pyörivät perusasioiden ympärillä syystä.

Ankarissa olosuhteissa päällimmäisenä mielessä ovat uni, ruoka ja lämpö. Ne ovat perustavanlaatuisia ihmisen selviämiselle.

Nyt yhdessä porukassa puhutaan innokkaasti lämpimistä vedenpitävistä sukista. Sellaiset voisi toivoa joululahjaksi.

Toisessa haaveillaan nuotiosta. Ulkona on oltu jo tunteja ja edessä on vielä viisi yötä teltassa.

Vaikka pakkasta on vasta muutama aste, metsässä seisoskelu jäähdyttää kehon nopeasti.

– Laitoitteko te tykit (pitkät kalsarit)? yksi nuorista kysyy.

Moni vastaa kieltävästi.

– Luulin, että tänään liikuttaisiin enemmän, eikä tulisi näin kylmä.

Kukaan ei vilkuile puhelintaan. Niiden kanssa ei luutnantti Eetu Järven mukaan ole muutenkaan ollut ongelmia, vaikka tämä joukko on ”somesukupolvea”.

Kiviranta kertoo, että hän on keskustellut tupakaveriensa kanssa jonkin verran sodasta Ukrainassa.

– Se on tällä hetkellä niin paljon uutisissa, että kyllä sitä on kommentoitu ja mietitty yhdessä.

Leireillä keskitytään selviytymiseen.

Pahin on vielä edessä.

Viiden teltassa nukutun yön jälkeen alkaa kolmen päivän koetus, jonka aikana varusmiesten fyysinen ja psyykkinen jaksaminen laitetaan äärirajoille.

He saavat hyvin vähän ruokaa, tuskin nukkuvat pariin yöhön ja joutuvat ponnistelemaan väsyneinä ja nälkäisinä sekä päättelyä, johtamista että fyysistä kestävyyttä edellyttävissä tehtävissä.

Oman osansa kokeeseen tuo marraskuu. Tämä on ehkä rankin vuodenaika kokeen suorittamiselle, luutnantti Leevi Pohja sanoo.

Kokeessa alokkaat pääsevät testaamaan, missä heidän rajansa kulkevat. Moni ylittää ne yhdestä tärkeästä syystä: he työskentelevät ryhmässä.

– Kun tehdään yhdessä, kynnys luovuttamiselle nousee. Jos luovutat, ryhmä joutuu pärjäämään ilman sinua. Se saa monet taistelemaan, vaikka tuntuu pahalta, Pohja sanoo.

Lopulta sodassakin pärjäävät parhaiten ne, jotka pystyvät puhaltamaan yhteen hiileen.

Näiltä nuorilta se näyttää onnistuvan vaivattomasti. Yhteishenki on hyvä. Aina niin ei kuitenkaan ole, Kiviranta sanoo. Ristiriitatilanteitakin on tullut.

– Se on välillä vaikeaa, jos on esimerkiksi kaksi päättäväistä kaveria ja molemmat kokevat olevansa oikeassa. Kärsivällisyydessä olisi minullakin oppimista.

Täällä ollaan välillä kurjissakin fiiliksissä. Se pistää miettimään, mikä tekisi nyt onnelliseksi.

Hämärä hiipii metsään yllättäen. Marraskuussa päivä on yötä lyhyempi. Mäntymetsä piilottaa valkoisiin housuihin ja vihreisiin takkeihin pukeutuneet varusmiehet suojiinsa.

Nyt päätetään, ketkä kantavat sinkoja. Kivirannasta tulee ryhmän varajohtaja. He ryhmittyvät ja kommunikoivat käsimerkein. Sitten juostaan.

Iltapäivän kaikki koulutukset ovat varusmiesten vetämiä. Vertaiselta vertaiselle -harjoitusten tarkoituksena on kasvattaa johtajuuteen.

– Jos sota syttyisi, me emme olisi paikalla kertomassa, mitä pitää tehdä. Heistä tulee alikersantteja ja alikersantit ovat ryhmiensä kouluttajia, luutnantti Leevi Pohja sanoo.

Minkälainen johtaja Kivirannasta tulee?

– Urheilun kautta on tullut päättäväisyyttä ja tavoitteellisuutta. Jaksan hyvin rankkojakin harjoituksia ja tulen muiden kanssa hyvin toimeen, hän pohtii.

Armeija tarjoaa monelle nuorelle välivuoden. Kiviranta sanoo, että intissä ei ole muuta kuin aikaa. Siellä pääsee tutustumaan itseensä paremmin ja ehkä löytää oman polun.

– Tosi moni keksii täällä, mitä haluaa tehdä isona. Täällä ollaan välillä kurjissakin fiiliksissä. Se pistää miettimään, mikä tekisi nyt onnelliseksi.

Kiviranta tulee onnelliseksi, kun hän huomaa, mihin kaikkeen hän pystyy. Siksi hän aikoo armeijan jälkeen hakea kriisinhallintatehtäviin. Mielessä siintää sotilasura, vaikka hänellä olisi opiskelupaikka liikuntatieteellisessä.

Tulevaisuus on jäsentynyt muutaman kuukauden aikana uuteen asentoon. Hän sanoo, että armeijassa on kodikas tunnelma.

– Kampailulajeissa olen tottunut hierarkiaan ja etikettiin. Ehkä siksi tämä tuntui niin tutulta paikalta.

Pelottavia tilanteita ei Kivirannan mukaan ole ollut. Paitsi yksi.

– Kun ensimmäisen kerran menimme ampumaradalle, lyötiin viisi luotia lippaaseen ja tajusin, että kaverillakin on ne. Silloin jännitti vähän.

Kaverit motivoivat jaksamaan vaikeina hetkinä.

Kun harjoitus on ohi, Kiviranta ottaa kypärän pois ja vetää mustaa myssyä tiiviimmin kasvoille. Paleltaa.

Kylmyys ei kuitenkaan ole hänelle vaikeinta, vaan unen puute.

– Ilman ruokaa ja juomaa tulen kyllä toimeen pitkänkin ajan, mutta jos en saa nukkua, se vaikuttaa toimintakykyyn eniten.

Onneksi lämpimiä vaatteita pakattiin mukaan. Kun lähdetään kohti seuraavaa paikkaa, on jo pilkkopimeää. Otsalamppujen valokeilat sinkoilevat metsässä, kun varusmiehet yrittävät löytää kymmenien vihreiden reppujen joukosta omaansa.

Mikä Kivirantaa asepalveluksessa eniten ärsyttää?

Hän alkaa epäröidä ja vilkuilee kouluttajia kohti. Voiko näitä sanoa ääneen?

– Ehkä täällä välillä tehdään vähän turhia asioita ja mennään vaikeimman kautta. Se on välillä turhauttavaa, vaikka ymmärrän, miksi halutaan olla huolellisia.

Se, miten ihmisiä kohdellaan, on kuitenkin yllättänyt.

– Että miten mukavia ja helposti lähestyttäviä ihmisiä täällä on ollut. Pelkäsin, että meitä kohdeltaisiin huonommin.

Lapsena Kivirannalle sanottiin, ettei hän tule koskaan näkemään sotaa.

Suomessa on sodittu viimeksi 77 vuotta sitten. Kiviranta kuuli sodasta isovanhemmiltaan, mutta menneisyyden tapahtumat tuntuivat hyvin kaukaisilta.

Helmikuussa Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Luutnantti Eetu Järvi sanoo, että se on tietyllä tapaa vakavoittanut varusmiehiä. Sota Euroopassa ei enää ole asia, joka on tapahtunut vuosikymmeniä sitten.

Kiviranta sanoo, että nyt kaikki ymmärtävät, miksi armeijassa ollaan. Asioita tehdään enemmän tosissaan.

Venäjän sotataktiikoita on käsitelty oppitunneillakin. Tiedustelijana Kiviranta toimii etulinjassa.

Välillä keskellä yötä pimeässä metsässä on käynyt mielessä, mitä jos tilanne olisi aito.

– Kyllä siinä voisi henki lähteä.

Toisaalta Kiviranta on miettinyt, ettei hän joutuisi sodassakaan koskaan olemaan yksin.

– Tällä porukalla on tosi suuri merkitys. Kaverit motivoivat jaksamaan vaikeina hetkinä.

Suomen itsenäisyyttä Kiviranta ei armeijan aloittamisen jälkeen ole enää ottanut itsestäänselvyytenä.

– Ei sitä enää voinut niin ottaa, kun tajusi, että näissä oloissa on oikeasti oltu ja taisteltu.

Jos sota oikeasti syttyisi, Kiviranta olisi valmis puolustamaan Suomea. Hän uskoo, että niin tekisi myös moni muu nuori. Hän sanoo, että vaikka nuorilla ei ole omaa kokemusta sodasta, hän ei keksi yhtään syytä, miksi nuoret eivät puolustaisi Suomea.

Kivirannan nuoruutta ovat värittäneet poikkeukselliset ajat: koronapandemia ja sota. Vaikeista ajoista huolimatta hän ei ole menettänyt uskoaan tulevaisuuteen.

– Olen ajatellut, että nämä ovat sellaisia vaiheita, jotka sattuivat minun elämääni. Olen oppinut elämään näiden kanssa.

Urasuunnitelmatkin ovat pysyneet samoina.

– Vaikka Euroopassa käydään sotaa, haluan yhä lähteä rauhanturvaajaksi. Haluan nähdä, millaista elämä on ja päästä auttamaan.

– Kai se on oikea valinta.