Katrin ja Jarkon avioliitto herättää muissa ihmetystä – tapaavat toisensa vain kerran vuodessa

Katri ja Jarkko tunsivat toisensa jo lapsina. Kun he kohtasivat uudelleen aikuisina, molemmilla oli sama suuri haave. Nyt he ovat naimisissa ja kahden lapsen vanhemmat, jotka tapaavat toisensa kerran vuodessa.

Hopeiset foliopallot roikkuvat kesämökin seinällä. Iiron 10-vuotissyntymäpäivää on juhlittu pitkän kaavan mukaan sukulaisten ja ystävien kanssa.

Juhlien tärkein vieras on kuitenkin ollut isä. Jarkko on lentänyt Kiinasta Suomeen ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun.

Porilainen aviopari Katri ja Jarkko Mäenpää elää etäsuhteessa. He näkevät tällä hetkellä toisiaan vain kerran vuodessa kolme viikkoa kerrallaan.

Tapaamisten suola on fyysinen läheisyys. Vaikka rakkautta voi osoittaa myös videopuheluiden välityksellä, tapaaminen tuntuu pariskunnan mukaan uskomattoman hyvältä.

Jarkon loman aikana kalenteriin on mahtunut yksi parisuhdeviikonloppu, jolloin Iiro pääsee mummilaan ja he saavat viettää aikaa kahdestaan. Pitkän tauon jälkeen toisen lähellä oleminen tuntuu erityisen hyvältä.

– Se on kuin kohtaisi toisen ensimmäistä kertaa. Jännittää ja on perhosia vatsassa, Jarkko sanoo.

– Toisesta ei pysty pitämään sormia erossa. Lentokentältä kotiin ajaessa pitää koskettaa reittä tai silittää hiuksia, Katri kertoo.

Kolmen viikon aikana he tankkaavat läheisyyttä puolen vuoden tarpeisiin. Katri sanoo, että hän on opettanut kehonsa muistamaan, miltä tuntui olla toisen sylissä.

– Kun rauhassa keskittyy, keho muistaa sen hyvän olon, joka toisen kanssa on ollut.

”

Se on kuin kohtaisi toisen ensimmäistä kertaa. Jännittää ja on perhosia vatsassa.

Välimatkasta huolimatta perheen arki on yllättävän tavallista.

Parisuhde pyörii käytännössä näin: heidän aamunsa alkaa videopuhelulla, jonka Katri soittaa yleensä aamumeditaationsa jälkeen. Aamun toinen videopuhelu soitetaan, kun Iiro on herännyt ja he ovat matkalla autolla kouluun.

Iiro, Katri ja Jarkko soittavat videopuhelun yleensä myös koulun jälkeen. Välipala-aikaan Iiro ja Jarkko tekevät videopuhelun välityksellä koulutehtäviä.

Viikonloppuisin he ehtivät soitella pidempiä videopuheluita.

Jarkko on päättänyt, että aina, kun kotoa soitetaan, hän vastaa puhelimeen. Oli hän kuinka tärkeässä kokouksessa tahansa.

Kolmen viikon tapaamisen aikana perhe ehtii tehdä paljon, mutta paljon jää myös tekemättä.

– Ainakin kaikki remontit täällä mökillä ovat viivästyneet, Katri naurahtaa.

”

Vitsailimme, että se oli pakkoavioliitto.

Mäenpäiden rakkaustarina olisi voinut alkaa poikkeuksellisen varhain. Kun he olivat 8- ja 9-vuotiaita, Katri vietti paljon aikaa Jarkon seurassa.

Kesäisin he kävivät yhdessä uimassa ja talvella hiihtämässä. Kun Katri oli serkkunsa luona yökylässä, naapurissa asuva Jarkko kiipesi illalla salaa ikkunasta sisään pelaamaan Monopolia.

Teini-ikä erotti kaverukset. Heistä tuli hyvänpäiväntuttuja, joilla oli yhteisiä ystäviä. Molemmat löysivät tahoillaan parisuhteen.

Niin olisi voinut jatkua, jos he eivät olisi päätyneet samaan ravintolaan helatorstaina vuonna 2010. Tuolloin Katri vietti sinkkuelämää, ja myös Jarkko oli eronnut aiemmasta parisuhteestaan.

Katseet kohtasivat. He löysivät toisensa uudelleen nopeasti vuosien jälkeen. Lapsuudesta tutun ihmisen seurassa oli helppo puhua kaikesta.

Siksi adoptio nousi esiin melkein heti. He keskustelivat siitä ensimmäisen kerran noin kuukausi ensitapaamisen jälkeen.

Molemmat halusivat vanhemmiksi. Katrilla oli aiemmasta liitosta tytär, Jarkolla ei ollut lapsia. Katri kertoi heti suhteen aluksi, ettei hän voisi enää terveyssyistä saada biologisia lapsia. Ikää oli melkein 40 vuotta.

– Jarkko sanoi heti, että ei se haittaa. Voimme adoptoida, Katri kertoo.

Pariskunta aloitti prosessin vauhdilla. Sen ensimmäinen vaihe oli naimisiinmeno.

– Vitsailimme, että se oli pakkoavioliitto, koska adoptioprosessia varten meidän piti olla naimisissa, Jarkko sanoo.

Katrin tädin mies ennusti avioliiton jo Katrin ja Jarkon ollessa lapsia. Yhteiset kaverit eivät yllättyneet, kun pariskunta kertoi olevansa yhdessä.

– Meille lälläteltiin jo lapsina, että menette vielä naimisiin, Katri kertoo.

Syksyllä koti täyttyi papereista. Katri ja Jarkko kävivät haastatteluissa ja täyttivät hakemuksia. He päättivät, että haluaisivat lapsen Venäjältä. Koska sodassa luovutetun Karjalan alueelta sai adoptoida vain vanhempia lapsia, he laajensivat aluetta.

He halusivat adoptoida pienen lapsen, jotta kielen oppiminen ja kiintymyssuhteen muodostuminen olisi helpompaa.

Lopulta lähes kolmen vuoden odotuksen jälkeen Katri sai puhelun kesken musiikintunnin, jossa hän oli opettamassa.

”Teille on löytynyt pieni poika. Haluatteko lisätietoja?”

”

Teille on löytynyt pieni poika.

Adoptioprosessi vaati tuoreelta parisuhteelta paljon. Se laittoi heidät keskustelemaan kaikesta sekä toistensa että viranomaisten kanssa.

Keskenään Katri ja Jarkko puhuivat paljon elämästä lapsen saamisen jälkeen. Minkälaisen yhteisen tulevaisuuden he haluaisivat?

Katrin tytär suhtautui aluksi adoptioprosessiin epäillen. Kun murrosikä väistyi, hänkin alkoi odottaa sisarusta innolla. Kun tytär täytti 19 vuotta, hän halusi, että Jarkko adoptoi myös hänet lapsekseen. Jarkko suostui, sillä heistä oli muodostunut yhdessä tiivis perhe.

– Täysi-ikäisen lapsen adoptoiminen Suomessa oli huomattavasti lyhyempi ja sujuvampi prosessi kuin toinen adoptioprosessimme Venäjällä, Jarkko kertoo.

Ensimmäisessä adoptiossa satoja papereita täytettiin, leimattiin, käännettiin ja lähetettiin Venäjälle. Yhteensä koko prosessiin kului pariskunnan arvion mukaan yli 20 000 euroa.

– Jarkko myi vähän osakkeita, että saimme pojan, Katri sanoo.

Ennen kuin Katri ja Jarkko pääsivät katsomaan lasta Venäjälle, heidän piti remontoida kotiinsa lapselle huone. Niin piti tehdä, vaikka heillä ei ollut vielä tietoa, muuttaako sinne ketään.

Venäjällä he kävivät yhteensä kolme kertaa. Rahaa kului matkustamiseen, hotelleihin, autokuljetuksiin, tulkkeihin.

Aivan odotuksen viime metreillä koko prosessi melkein kaatui. Kun eduskunta vuonna 2014 hyväksyi tasa-arvoisen avioliittolain, Venäjällä reagoitiin uutiseen ja lopetettiin adoptiot Suomeen.

– Meidän prosessimme oli kilpajuoksu lakia vastaan. Tiedän, että monelle lasta pitkään odottaneelle kävi huonosti, Katri kertoo.

Katri laihtui prosessin aikana useita kiloja. Hän kävi paljon lenkillä ja kuunteli Jenni Vartiaisen kappaletta Missä muruseni on.

– Mietin lastamme, että siellä jossain hän odottaa meitä.

Kesällä 2014 pieni poika käveli huterasti Katri ja Jarkko Mäenpäätä vastaan. Poika oli melkein kaksivuotias, mutta hoitaja joutui tukemaan häntä askelissa.

Lastenkodissa kävelyn oppimiseen ei ollut tarpeeksi tilaa. Poika ulkoili pienessä aidatussa leikkikehässä, koska hoitajia ei ollut tarpeeksi vahtimaan lapsia.

Kuperkeikkoja hän osasi tehdä sujuvasti eteen ja taakse. Niitä pienessä tilassa pystyi sentään harjoittelemaan.

Mäenpäät olivat tuoneet lastenkotiin kasan lahjoja Suomesta: leluja, suklaata, kyniä ja kirjan. He olivat matkustaneet Etelä-Siperiaan Magnitogorskiin monta päivää. Ensin lentokoneella Tsheljabinskiin, sitten pitkää ja töyssyistä tietä venäläisen tulkin kanssa autolla.

Vaikka oli kesä, sisämaan tuuli tuntui kylmältä kasvoja vasten. Lapsia oli paljon, mutta he näkivät vain tämän pienen pojan.

Kun Iiro asteli huojuen vastaanottohuoneeseen, Katri purskahti itkuun.

– Hän käveli suoraan meidän sydämiimme, Katri kertoo.

”

Hän käveli suoraan meidän sydämiimme.

Vain vuosi sen jälkeen, kun adoptio toteutui ja Iiro muutti pariskunnan elämän, Jarkko muutti työn perässä Indonesiaan.

Koska lastenkodissa ei työskennellyt miehiä, Iiron oli aluksi vaikea tottua Jarkkoon. Heitä ei voinut jättää hetkeksikään kahdestaan. Katrin piti olla aina läsnä.

Isä harjoitteli lähestymistä eläinkäsinukkejen avulla, sillä eläimet olivat ja ovat yhä Iirolle mieluisia. Vähitellen luottamus isän ja pojan välillä vahvistui.

Indonesiassa he asuivat yhdessä vuoden. Sitten Jarkko sai töitä Venäjältä. Siperiassa hän asui pienessä konttikylässä, eikä perhe voinut seurata mukana.

Yhtäkkiä Katrin piti opetella pyörittämään arkea Suomessa yksin. Parisuhteesta ja isäsuhteesta tuli etäsuhteita. Venäjältä Jarkko pääsi käymään kotona melkein joka kuukausi. Elokuussa 2020 työt siirtyivät Kiinaan.

”

Jos olisin jäänyt vain kotiin odottamaan, olisi ollut todella rankkaa.

Kiinasta Jarkko kävi puolen vuoden välein lomalla Suomessa, mutta ikävä ehti kasvaa niin suureksi, että Katri suunnitteli, kuinka koko perhe muuttaisi Kiinaan. Kiristyneet koronarajoitukset tekivät unelmasta mahdottoman.

Heitä ei päästetty muuttamaan. Maaliskuussa, kun Jarkko palasi Suomesta, hän joutui viettämään ensimmäiset kaksi ja puoli kuukautta karanteenissa hotellissa, josta hän ei saanut poistua kertaakaan.

Kun Jarkko lähti, Katri tiesi, että seuraavaksi he näkisivät syyskuussa kolme viikkoa, kunnes Jarkko lähtisi taas puoleksi vuodeksi pois.

– Kyllä se oli shokki ja mietin, että nousenko tästä ikinä, Katri sanoo.

Lopulta hän päätti, että elämää ei voi laittaa tauolle. Hän ei voi jatkuvasti odottaa, milloin Jarkko palaa takaisin.

Parisuhteelta vapautunutta aikaa Katri käytti esimerkiksi opiskelemiseen. Hän valmistui muun muassa personal traineriksi ja rentoutusvalmentajaksi.

– Jos olisin jäänyt vain kotiin odottamaan Jarkkoa, olisi ollut todella rankkaa.

Tänä vuonna Katri laittoi opinnot hetkeksi tauolle ja jatkoi erityisopettajan töitä uudessa koulussa.

Katri ja Jarkko kuulevat usein ihmettelyä siitä, miten he saavat parisuhteen ja perhearjen toimimaan, kun tapaamisia on niin harvoin. Ytimekkäästi vastaus kuuluu näin:

– Rakkaus on kaikki.