Jyrki Alenius
Tietokirja
Julian Baggini: Ajatteleva maailma – filosofian maailmanhistoria. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. 411s. niin & näin, 2022.
Hiukan yli kymmenesosa maailman väestöstä asuu Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Lukemamme filosofian historiaa käsittelevät kirjat tuppaavat useimmiten kuvaamaan näissä maissa syntyneiden ja vaikuttaneiden ajattelijoiden ajatusluomuksia.
Itä-Aasian, Intian niemimaan tai vaikkapa Lounais-Aasian muslimimaailman ajattelijoiden metafysiikkaa tai tietoteoriaa näissä kirjoissa harvemmin kuvataan – Afrikan, Amerikan tai Australian alkuperäiskansojen suullisen perinteen maailmanhahmotuksista nyt puhumattakaan.
Julian Baggini Kuva: Vera de Kok / Wikimedia Commons
Brittifilosofi Julian Bagginin (s.1968) vastikään suomennettu teos Ajatteleva maailma – filosofian maailmanhistoria korjaa tätä selkeää vääristymää. Tehtävä ei ole helppo: filosofiaa on harrastettu parin kolmen vuosituhannen aikana kaikissa kulttuureissa, ja samalla kun erot eri kulttuurien ja kansojen välillä ovat huomattavia, myös erot kansojen ja kulttuurien luomien filosofioiden välillä ovat huomattavia.
Mutta mistä näiden eri kulttuurien filosofit puhuvat, kun he puhuvat filosofiasta?
Kysymys on filosofinen. Kuten Baggini toteaa, filosofian luonteen määritteleminen on ongelma, jonka ratkaisemiseen länsimainen kaanonkaan ei anna yksiselitteistä vastausta. Bagginin ratkaisu on turvautua wittgensteinilaisittain ”perheyhtäläisyyden” käsitteeseen: todeta filosofiaksi kaikki sellaiset älylliset traditiot, joilla on riittävästi yhteisiä piirteitä muiden filosofiaksi katsottujen älyllisten traditioiden kanssa.
Bagginin määritelmä filosofialle kuuluukin: ”Ihmiset tekevät filosofiaa, hyvin tai huonosti, aina kun he ryhtyvät tutkimaan järjestelmällisesti maailman, minuuden, kielen, logiikan, arvon tai inhimillisen hyvän luonnetta, tiedon lähteitä ja oikeutuksia tai ihmisen järjen luonnetta ja rajoja.”
Myytit ja dogmit eivät näihin tehtäviin kelpaa, ei myöskään tiede, jonka tutkimusmenetelmät eroavat filosofian menetelmistä.
Filosofian maailmanhistorian setviminen noin neljässäsadassa sivussa ei ole tehtävistä helpoimpia. Baggini esittelee eri filosofioiden maailmanhahmotustapoja neljän kysymyksen avulla: miten tiedämme, miten maailma on, keitä me olemme maailmassa, ja miten meidän tulisi elää. Eri kulttuurien tietoteoreettiset, metafyysiset, sosiaaliset ja eettiset kerrostumat paljastuvat.
Bagginin esittelemien filosofisten suuntausten kuvaukset ovat tarkkoja, mutta eivät liian: esimerkiksi buddhalaisen tai hindulaisen filosofian erityispiirteiden esittely sujuu kirjassa mukavasti yleisellä tasolla niin, että kokonaiskuvan hahmottaminen on helppoa. Erityisen mielenkiintoisia ovat Bagginin luonnehdinnat filosofisen toiminnan muuttuvista motiiveista siirryttäessä yhdestä maailmankolkasta toiseen.
Bagginin luonnehdinnat filosofioiden eroista ovat tietysti joskus karkeitakin yleistyksiä, mutta yleiskuva vaikuttaa uskottavalta. Siinä missä länsimainen filosofi etsii totuutta, siinä itämainen etsii tietä. Lännen ajattelijalle totuus määrittyy korrespondenssina, vastaavuutena todellisuuden ja kielen välillä. Idässä filosofia näyttää tien, jota pitkin kulkea, tai ohjenuoran jota noudattaa, jotta elo sujuisi.
Lännessä filosofian ajatellaan olevan pyyteetöntä, intressitöntä totuudenetsintää, joka kiertää kaukaa kaikenlaisen hyötyajattelun. Idässä filosofian odotetaan palvelevan ihmistä arjen ratkaisuissa ja sopeutumisessa yhteisöjen ja yhteiskunnan hierarkioihin.
Kun eurooppalainen filosofi on pedanttisen pikkutarkka määritelmistään suhtautuen kauhunsekaisella pelolla kaikenmoiseen epämääräisyyteen, siinä kiinalainen pohtii, josko maailman vangitseminen kielen ja käsitteiden avulla on ylimalkaan mielekäs projekti.
Vaikka kirjan otsikossa puhutaan ”maailmasta”, kaikki maailman kolkat eivät tule samalla tavalla edustetuiksi kirjan sivuilla. Afrikkalaista filosofiaa Baggini käsittelee kovin vähän, eikä Amerikan alkuperäiskansojen tai Australian aboriginaalienkaan ajattelua juuri avata. Onneksi kuitenkin vähän: minuuden olemuksen ongelman ratkaisuyritysten yhteydessä Baggini tulee viitanneeksi aboriginaalien kiinnostavaan minäkäsitykseen, jossa ajatus minän ”sisäisyydestä” on täysin vieras. Aboriginaalille kaikki on ulkoista, ja vain ulkoisella on väliä.
Entäpä venäläinen filosofia? Eurooppalaisen filosofian esittelyissä venäläinen filosofia ohitetaan yleensä maininnalla, jos silläkään. Bagginin esittely viittaa venäläisen ajattelun omalaatuisuuteen: sen muodostumiseen ovat vaikuttaneet eniten ortodoksinen uskonto ja saksalainen idealismi. Venäläisen ajattelun traditio hylkää René Descartesin lähtökohdan egosta filosofian lähtökohtana. Egon tilalle se ottaa ihanteekseen ortodoksisen ”kenosis”- käsitteen, itsen tyhjentämisen kaikesta turhasta: yksilö ei voi saavuttaa perimmäistä totuutta ja koko yritys on hybrinen.
Kiinalaiseen tapaan venäläinen ajattelu pitää yhteisöä yksilöä tärkeämpänä. Baggini kuitenkin korostaa eron kiinalaiseen ajatteluun olevan ilmeinen: toisin kuin perinteinen kungfutselainen harmonia, venäläinen harmonia ”vaatii yksimuotoisuutta ja pitää erimielisyyttä uhkana.”
Venäjän kielessä ”totuudelle” on kaksi sanaa: istina on muuttumaton, maailmankaikkeuden totuus, pravda taas ihmisen rakentama, ihmisen maailmaa kuvaava, muuttuva totuus. Molemmille on käyttötarkoituksensa.
