Finland
This article was added by the user . TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Kirja-arvostelu | Lihansyönti rapauttaa ajattelua, sanoi filosofi jo 1800 vuotta sitten

Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Porfyrioksen nyt suomennettu Sielullisten vahingoittamista vastaan oli jo 1600-luvulla Turun akatemian kirjaston kokoelmissa.

Lehmiä Mattilan maitotilalla Tervakoskella 4. kesäkuuta 2020. Kuva:  Antti Yrjönen / HS

Tietokirja

Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan. Suom. Liisa Kaski. Tutkijaliitto.

Antiikin filosofia, erityisesti stoalaisuus, on viime vuosina näkynyt ilahduttavasti myös suomennosmarkkinoilla. Antiikin ajattelijoilta ei yleensä etsitä muinaisuuteen hautautunutta sisältöä, faaraon aarteita, vaan uutta perspektiiviä tämän ajan ongelmiin.

Jos antiikin elämäntaidon suosio alkoikin startup-yrittäjien hehkutusta vääjäämättä seuranneen krapulan hoitona, ajattelijoiden perspektiivi on järjestään kvartaalia pidempi ja sovellettavissa monille elämänalueille. Muuten heitä tuhansien vuosien jälkeen tuskin luettaisiinkaan.

Kreikaksi ja latinaksi kirjoittaneet filosofit eivät yleensä tyytyneet tutkimaan ja kuvaamaan sitä, millainen maailma on, vaan filosofisen toiminnan ytimessä oli käytännöllisempi kysymys: miten täällä tulisi elää? Verrattuna tämän päivän pitkälle erikoistuneeseen akateemiseen filosofiaan antiikin ajattelijat saattavat yhä puhutella ihmistä kokonaisvaltaisemmin. He näkevät filosofian totuuden tavoitteluna kuten nykyajattelijatkin, mutta muinoin totuutta ei voinut tavoittaa irrallaan filosofisesta elämäntavasta.

Kysymys ruokavaliosta on filosofiaa, joka koskettaa kaikkia ja jota on vaikea käsitellä ylätasolla, irrallaan yksilön arvoista ja tavoitteista. Esimerkiksi kasvissyönnin liittäminen sekä eettisesti kestävämpään, ympäristöystävällisempään että terveellisempään elämään on nykytieteen näkökulmasta hyvin perusteltua, mutta nykyfilosofit tuppaavat erottamaan toisistaan nämä hyvän lajit.

Samalla hyvä elämä on vaarassa muuttua arjen kannalta turhan monimutkaiseksi. Filosofista elämätapaa etsivä lukija on kuin päihderiippuvainen, jota nykyfilosofiassa pompotellaan luukulta toiselle.

200-luvulla jaa. Roomassa suuren suosion saavuttaneen neoplatonisti Plotinoksen piirissä elämäntapa sai kultinomaisia piirteitä. Plotinos ja hänen oppilaansa olivat vaatimatonta elämää viettäviä munkinkaltaisia hahmoja, jotka omistivat päivänsä kaiken ykseyden pohdiskelulle. Ihmisen tehtävä oli pitää materiaalinen ruumiinsa elossa, mutta hengen tasolla edetä kohti ideoita ja tosiolevaista.

Taiteilijan näkemys Porfyrioksesta. Kuva:  Heritage Images

Antiikissa oli nykyistä luontevampaa ajatella, että pyrkiessään kohti totuutta ja hyveellistä elämää ihminen aiheuttaa enemmän hyvää kaikilla tasoilla. Yksinkertaisen kohtuuden ihanteen lukuisat hyvät vaikutukset ja sovellutukset ilmaisee kauniisti neoplatonisti Porfyrios (n. 232–305) nyt suomennetussa teoksessaan Sielullisten vahingoittamista vastaan. Teoksen latinankielinen laitos on löytynyt jo 1600-luvulla perustetun Turun akatemian kirjastosta, joten sen vaikutushistoria maassamme ennen suomennosta on pitkä.

Plotinoksen oppilaana tunnetun Porfyrioksen alun perin kreikankielinen teos on kattava esitys siitä, mitä kohtuuden ihanne tarkoitti ihmisen ja muiden sielullisina pidettyjen lajien suhteen kannalta. Samalla se on antiikin eläinaiheisen keskustelun summaus, jossa Porfyrioksen omia argumentteja on usein vaikea erottaa runsaasta sitaattiaineistosta ja eri filosofisten koulukuntien näkemysten kommentaareista.

Suomentaja Liisa Kasken perusteellinen työ sekä antiikintutkija Tua Korhosen ja filosofi Miira Tuomisen monipuoliset jälkisanat pitävät onneksi huolen siitä, että teos tulee suhteutetuksi aikaansa ja sen eri tulkintatraditioihin. Kyseessä on laajin antiikista säilynyt eläinten syömistä käsittelevä teos siitäkin huolimatta, että säilynyt käsikirjoitus on puutteellinen ja katkeaa kesken lauseen neljännessä luvussa, kun kirjoittaja selostaa Attikan muinaisia uhrilakeja.

Eläinuhrit, joille Porfyrios omistaa teoksensa koko toisen luvun, on esimerkki aiheesta, joka ei nykylukijaa luultavasti liiemmin hetkauta. Uhraamisen käsittely tarjoaa silti kiinnostavan näköalan Rooman valtakunnan henkiseen elämään, jolle leimansa antoivat eri jumaluuksien paikalliset kultit omine uhraamissääntöineen ja -tottumuksineen.

Porfyrios pitää ylenmääräisiä eläinuhreja pröystäilevän ja kohtuuttoman elämäntavan merkkinä, mutta toteaa samalla, että vaikka joku jumala vaatisikin eläinuhria, tästä ei seuraa, että eläimiä olisi myös syötävä. Itse hän suosittelee, että jumalille uhrattaisiin aina ensiosa maanviljelijän sadosta.

Sen sijaan eläinten tietoisuuden pohdinta luvussa kolme on monin paikoin edelleen ajankohtaista, joku voisi sanoa valitettavan, sillä vuosituhansien mittaan sitä toivoisi joidenkin argumenttien antavan tilaa uusille. Tottumuksien perusteluun valitettavasti riittää laiskakin ajattelu.

Esimerkiksi nykymuotoisen tehotuotannon puolesta esitetyt eettiset ”argumentit” saavat epäilemään, että Porfyrios on oikeassa, kun puhuu lihansyönnin ajattelua rapauttavasta vaikutuksesta.

Lihansyönnin puolloissa esitetään nykyäänkin, että eläimet ovat kykenemättömiä kielenkäyttöön ja ajatteluun. Porfyrios vastaa erityisesti stoalaisten ajattelijoiden ihmiskeskeisiin näkökulmiin terävästi ja osoittaa, että eläinten ajattelun rajoittuneisuutta korostavat näkemykset voi yleensä palauttaa omaan rajoittuneisuuteemme ja puutteelliseen ymmärrykseen eläimistä.

Jos en ymmärrä koirani puhetta, ei se vielä tarkoita, ettei koira omalla tavallaan puhuisi ja ajattelisi. ”Sillä vaikkapa nyt skyyttien keskuudessa me, jotka emme ymmärrä heidän kieltään, kuulemme vain äänteitä ja hälyä”, kirjoittaa Porfyrios.

Teos sisältää huomattavan määrän aineistoa, havaintoja ja kuulopuheita myös kaukana Rooman valtakunnan alueelta sijaitsevista kulttuureista aina Intiaan saakka. Paikoin historialliset esimerkit saavat myytin piirteitä, kuten antiikin teksteissä on tapana. Lähes järjestään antiikin ajattelijat hahmottavat oman aikansa rappion kautena ja näkevät myyttisen kulta-ajan siintävän menneisyydessä, josta jo runoilija Hesiodos (n. 700 eaa.) kirjoitti.

Antiikki oli meidän näkökulmastamme todella kauan sitten, mutta ajatus nykyhetkestä rappion aikana oli silloin vielä sitkeämpi kuin meillä. Ennen oli kunnollista, ajatteli jo antiikin kreikkalainen.

Porfyrios ei itse asiassa suosittele kasvissyöntiä kaikille, vaan heille joita filosofia ja siihen liittyvä elämäntapa kiinnostaa. Hänen mukaansa urheilijat, poliitikot ja muut saattavat aivan hyvin tarvita lihaa, mutta asenteena välittyy, että oikeastaan heidän tai yhteiskunnan asiat eivät filosofia laajemmin hetkauta. Samoin kuin Intian kasvissyöntiä harjoittavasta bramiinikastista, josta Porfyrios kirjoittaa, myös hänen omasta itse suosittelemastaan elämäntavasta voi päätellä, miksi kasvissyöntiä on historiallisesti pidetty ja pidetään usein vieläkin elitistisenä.

Keskustelua eläinten syömisen oikeutuksesta käytiin vilkkaasti erityisesti Rooman valtakunnan kreikankielisten parissa. Antiikin eläinoikeuksiin ja kasvissyöntiin keskittyneestä filosofiasta on aiemmin saatu suomeksi Plutarkhoksen Lihansyönnistä (2004, suom. Tua Korhonen, Antti J. Niemi ja Pia Åberg) sekä Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia (2016, suom. Tua Korhonen ja Liisa Kaski).

Porfyrios ei tyylillisesti ole samalla tasolla kuin dialogia ja muita kaunokirjallisesti elävöittäviä muotoja suosinut edeltäjänsä Plutarkhos, mutta antiikin eläimiä koskevan keskustelun summauksena uusi suomennos on todella ilahduttava. Huolella laadittuna se vetää lankoja Porfyriuksesta tämän päivän eläinoikeuskeskusteluun saakka.