Kirja-arvostelu | Ohjaaja Kalle Holmberg oli riivattu ja siunattu – Tyttären elämäkerta isästään on syvästi henkilökohtainen kertomus

Annina Holmbergin tekemä elämäkerta isästään, ohjaaja Kalle Holmbergista, esittelee ihmisen ikonin takana.

Elämäkerta

Annina Holmberg: Riivattu ja siunattu. Kalle Holmbergin elämä ja teot. Siltala. 478 s.

Kirjalla on osumatarkka ja sisältöä kuvaava nimi Riivattu ja siunattu. Se muistuttaa Kalle Holmbergin Ateneumin purkutiloihin ohjaamasta, ihmistä ja elämää, dostojevskilaisuutta syvältä tutkineesta avainteoksesta Kepissä on kaksi päätä.

Kirja ei ole tavanomainen elämäkerta vaan syvästi henkilökohtainen kertomus, joka luo isän myötä voimakkaat värit koko hänen edustamalleen aikakaudelle.

Holmberg (1939–2016) oli vastavoimaisen suomalaisen teatterin, oopperan tai tv-elokuvan ja keskeisten klassisen suomalaisuuden kuvia uudelleen rajaavana tulkitsijana ohittamaton, karismaattinen ja tunnistettava.

Hän oli soutaja, joka ennakoi edessä olevan mutkan jälkeiset maisemat ja tuulet. Ruovedellä hänen hautapaatenaan onkin tervattu järvisuomalainen soutuvene.

Kalle Holmberg on aiemmin itse kirjoittanut elämäkertojaan, mutta tässä katse ja tulkinta on ulkoistunut tyttärelle. Hän antaa tapahtumille omat arvionsa, toki sekä aikalaisten että omaan tietoon ja tuntemukseen perustuen.

Teos ei ole yksiselitteinen ja siitä puuttuu taiteellisten ydinprosessien lähiluku, mutta tilalle on tullut moniäänisyys, taiteilijan velka elämälle, lämmin ja huumorillakin tallentuva isä–tytär-suhteen läsnäolo.

Yhä mukana kertojana on isä, joka ”puhuu itsensä transsiin”, suurten ja pitelemättömien tunteiden, melankolian ja tumman surun läpi itsensä puskeva ohjaaja, joka antoi jokaiselle työlleen yhteensä ja erikseen koko elämänsä, tämän yhden ja ainoan.

Kertojina ja kuvissa läsnä ovat myös läheiset työtoverit, tärkeimpänä ehkä Esko Salminen.

”Eläytymisen karsta” pakotti hänet pelastautumaan. Luemme paitsi alkoholismista myös ortodoksien kirkon vahvasta läsnäolosta, Valamosta ja kummiudesta. Annina Holmbergin kirja taivuttaa tavallaan isänsä elämän Vaeltajan kirjaksi.

Kun lukee tyttären äidistään Ritva Holmbergista kirjoittaman Tahto ja hohto -teoksen (2018) jälkeistä, vanhempiensa sagan toista osaa, tarttuvat lukijaankin rajut pyörteet. Rivien väliin ei jätetä muutoksen tuulten syitä ja seurauksia. Nuoruus ja hulluus, kasvun kauhu ja vimma, Ringin, kesken menneen oopperasarjan jälkeiset Kallen omat ”minä menin rikki” -tunnustukset ovat rehellisiä ja luettavissa.

Sukupolvimurros on Kalle Holmbergin taiteilijavuosina syvempi, villimpi ja kaoottisempi kuin historiassamme ehkä koskaan – sen kapinallisuuden volyymi ylittää komeasti mm fennomaanien ja nuorsuomalaisten nostattamat myrskyt.

Tunnistettavat teatterisodat riehuvat Helsingissä, Turussa, Jyväskylän kesässä, mutta antavat lopulta tilaa uudelle teatterisukupolvelle. Nyt, tässä sururaamisessa kirjassa, on Holmbergin vuoro jättää jäähyväiset ja luovuttaa perintönsä nuoremmilleen.

Heitä istuu sairasvuoteiden äärellä ja teatterisaleissa. He ovat kanssarikollisia näyttämöillä ja kulisseissa. He jatkavat työtään holmbergilaisella intohimolla kuten vaikkapa lähellä eläneet Kristian Smeds tai Mikko Roiha.

Suomalaisuuden uudestisyntymä ja väkevästi rouhea olemassaolo nostivat kulttuurimyrskyjä 1960-luvun Lapualaisoopperasta ja Ylioppilasteatterin Orvokkikabareista alkaen. Aleksis Kivi, oopperan tai Suvilahden voimalan Kullervo, Aarre Merikannon Juha, Joel Lehtosen Henkien taistelun dramatisointi, Pohjalaiset, Pohjantähti ja Tuntematon sotilas sekä lopulta tekijänsä armahtanut ja glorifioinut Turun Kaupunginteatterin Seitsemän veljestä ovat taiteemme kultakauden ja lähihistorian palavia pensaita.

Moniosainen ja kiistelty, Kullervo-osallaan Prix Italian voittanut kalevalaisuuden tutkielma, sen haavikkolainen tv-versio Rauta-aika on yhä katsottavissa. Aika on toinen, mutta tosi.

Holmberg harppasi komeasti kaikkien rimojen yli myös kohti uutta kansainvälisyyttä, kapinallisen eurooppalaisen teatterin viirikukkojen kirskuvia käännöksiä: Peter Brookia, Peter Steinia, Juri Ljubimovia, Bertolt Brechtiä, Luigi Pirandelloa, Jerzy Grotowskia, virolaisia, prahalaisia, ranskalaisia kuten Patrice Chéreau. Hän samastui syvästi Andrei Tarkovskiin, sensuroituun etsijään ja Peiliin katsojaan.

Tolstoilaisuus ja Dostojevskin teokset ottivat mittaa toisistaan, Shakespearen kuninkaat ja Schillerin Rosvot raivasivat tietä Aleksis Kiveen. On pyörryttävää palata Holmbergin työuran moniin vuosikymmeniin.

Kirjassa siteerattu ohjaaja sanoo shakespearelaisittain rakentavansa yhteentörmäyksiä ja ”labyrintteja, joissa näköisyys ja kuvaus hämärtyvät, koska punainen lanka onkin runoilijan alati uusiutuva näky”. Esitysten on haastettava traditionsa ja noustava aikaansa vastaan. Sen Holmberg osasikin.

Hänen luomansa teatterikielen tunnusmerkit kertautuvat ja kasvavat yhä uusissa kirjan nostamissa esityksissä: läsnä ovat miljöön ja paikan hengen kokemus, näyttelemisen tilannetietoisuus ja rehellisyys.

Selkänikamissa resonoivat erilaiset äänimaailmat, voimaa hehkuvat teosten musiikin ja puheen rytmi sekä samaistettavuutta antavat kansakunnan kollektiivisen muistin yksilöiminen. Joukot saavat ihmisen kasvot ja sielun.

Nyt tuntuu usein kuin seisoisimme koronajälkeisessä ja sodan värjäämässä seisovassa vedessä. Kysymyksiin ei löydy ensimmäistäkään vastausta. Entä taiteen historia kansakunnan suurena kertomuksena?

Annina Holmberg kertoo halunneensa julkaista isänsä elämän ja teot jakaakseen tietonsa, antavansa hänet kaikkien luettavaksi. ”Löytyykö tarinasta ihminen ikonin takaa?” hän kysyy.

Vastaan vuosikymmeniä Kalle Holmbergin työtä seuranneena, että kokemukseni hänestä ihmisenä vahvistuu. Sädekehää ei tarvita, eikä patsaita.