Kulttuuri|Kirja-arvostelu
Esseekokoelmassaan Vieras eläin Riikka Kaihovaara argumentoi valikoivan lihansyönnin puolesta.
Oikeutta eläimille -yhdistys julkaisi toukokuussa 2014 kuvia ja videoita, jotka oli kuvattu neljällä sikatilalla helmikuussa. Kuva: Oikeutta eläimille -yhdistys
Jani Saxell
Esseet
Riikka Kaihovaara: Vieras eläin. Atena. 243 s.
René Descartesia (1596–1650) pidetään modernin tieteellisen maailmankuvan esitaistelijana.
Dokumentaristi-kirjailija Riikka Kaihovaaran (s. 1980) mukaan kartesiolaisuus merkitsi tuhoisaa kahtiajakoa: vain ihmisellä on vapaa harkinta ja järki, luonto toimii kellopelikoneiston lailla.
Vasta nyt kartesiolaisuuden pitkä varjo hellittää otettaan, monella rintamalla yhtä aikaa.
Tiede ja filosofia eivät ole päässeet yksimielisyyteen edes siitä, mitä ihmisen tietoisuus on. Puhumattakaan siitä, miten suhtautua kasvien ja eläinten kokemukseen maailmasta.
Tietoisuuden sijaan Kaihovaara tosin puhuu ”tuntoisuudesta” ja kehollisesta kokemuksesta.
Kasvineurobiologian mukaan kasveissa virtaa glutamaattia, melatoniinia ja serotoniinia. Tuoksut ovat viestintää, varoituksia lajitovereille tai pölyttäjähyönteisten houkuttelua.
Entä mustekalat, joilla on kaksi sydäntä ja lonkeroissa hermokimput, ”eräänlaiset reuna-aivot”? Tai hämähäkit, joiden peräpäästään erittämä silkkilankaverkko on osa niiden tietoisuutta? Tai tuntomimosat, joilla vaikuttaa olevan jonkinlainen oppimiskyky tai ”lihasmuisti”?
Kaihovaaran käsissä luonto on täynnä anomalioita. Ja merten ekosysteemit vasta pyörryttävätkin outoudessaan.
Delfiinien ja valaiden, ”muunlajisten älymystön” kieli on johtanut monta tutkijaa hulluuden ja nerouden välimaastoon.
Amerikkalainen neurotieteilijä-psykoanalyytikko John C. Lilly (1915–2001) haaveili englanti–delfiinikieli–englanti -sanakirjasta ja tajunnan ovien aukaisemisesta ”merten einsteinien” viisaudelle.
Menetelmiin kuuluivat villit lsd-tripit aistideprivaatiotankissa. Lillyn tutkimusapulainen Margaret Lovatt masturboi Peter-nimisen delfiinin sukuelimiä siteen vahvistamiseksi.
Kaihovaaran mukaan tutkijat menevät harhaan juuri oletuksessaan, että kaikki tarpeeksi kehittyneet lajit tarvitsisivat symbolista, käsitteellistä ajattelua.
Delfiinien naksutukset ja vihellykset ovat osa yliäänistä kaikuluotausjärjestelmää, viestejä kalaparvista ja laivojen liikkeistä.
Ehkäpä ihminen onkin jumissa turhan tietonsa ja eksistentiaalisen ahdistuksensa labyrintissä. Muille riittää kyky olla läsnä tässä hetkessä.
Dokumentaristin tausta ja alakulttuurihenkisyys näkyvät Riikka Kaihovaaran tekstissä monin tavoin. Kuva: Riikka Katinkoski
Kaihovaara on ohjannut ja käsikirjoittanut Yleisradiolle muun muassa sarjat Huume-Suomen historia (2015) ja Seksi-Suomen historia (2017). Hänen uusin dokumenttinsa Kuningattaren kuolema (2022) käsittelee pölyttäjähyönteisten katoa.
Dokumentaristin tausta ja alakulttuurihenkisyys näkyvät Vieraan eläimen sivuilla monin tavoin.
Kaihovaara vyöryttää lukijan eteen hurjan määrän erilaisia näkökulmia ja tutkimussuuntia. Välillä hän hurmaantuu happopäiden ja romantikkojen visioista, välillä taas muistaa terveen skepsiksen.
Myös kaunokirjallisuuteen viittoillaan paljon. Eeva Kilpi kurkottaa teoksissaan kohti kaiken elollisen yhteistä alkuperää. Puolalaisen Olga Tokarczukin lehmukset näkevät itsetiedotonta unta vapaina ajasta ja kuolemasta.
Nykyiset identiteettipoliittiset väännöt eivät hetkauta Kaihovaaraa pätkän vertaa.
Esikoisesseekokoelmassaan Villi ihminen (2019) Kaihovaara nostaa esille vihreitä ja feministejä härnänneen Matti Mäkelän (1951–2019) ekologista ajattelua.
Vieraassa eläimessä punavihreiden piirien karsastaman Timo Hännikäisen (s. 1979) kuolevaisuutta koskevat esseet saavat osakseen asiallisen ja ymmärtävän luennan.
Kaihovaaran omakin vahvuus on kerettiläisessä asenteessa, outojen ja häiritsevien kysymysten esittämisessä.
Ihmisen täytyisi luopua erillisyydestään ja nöyrtyä lajiksi lajien joukkoon. Toisin kuin monella nykyisellä ekoesseistillä, tämä ei tarkoita vain länsimaisen ihmisen postkolonialistisessa syyllisyydessä kieriskelemistä.
Elonkehässä mennään hyvän ja pahan tuolla puolen. Luontoon mahtuu selittämätöntä julmuutta ja murhenäytelmiä.
Veikeästi hymyilevät delfiinit saattavat raiskata tai kiduttaa lajitovereitaan. Simpanssit hotkivat pienempien ihmisapinoiden aivoja. Lastenkirjojen ja Disneyn piirrettyjen söpöt kauriit järsivät metsään eksyneiden ihmisten raatoja.
Sillivalas on käsittämätön, joka päivä tonneittain pienempiään ahmiva ryöstökalastaja.
Kääpiösnautseri auton takapenkillä helteisessä Espoossa sunnuntaina 11. heinäkuuta 2021. Kuva: Heikki Saukkomaa
Kaihovaaran esseissä länsimainen eettinen valveutuneisuus ja valtavalla volyymilla puskeva lihateollisuus näyttäytyvät saman luonnosta vieraantumisen eri puolina.
1900-luvun alkupuolen Suomessa kotipihan eläimiä saatettiin hoivata ja pitää yksilöinä, mutta lopulta tappaa ruoaksi.
Enää emme kestä eläinten kärsimystä. Niinpä koirat ja kissat ovat palvonnan sekaisen hoivan kohteina. Lehmät, kanat ja siat on heivattu epäinhimillisiin tehotuotantolaitoksiin. Pois silmistä, pois mielestä.
Kirjailija Antti Nylén on verrannut eläinten vankileirien saaristoa Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan (1979) Vyöhykkeeseen.
Ajatukset puiden ja eläinten hengistä eivät ole vain posthumanistista edistyksellisyyttä. Vaan yhtä hyvin alkuperäiskansojen viisautta. Kalevalankin ytimessä ovat karhunkaatoon liittyvät lepyttelyriitit.
Kaihovaara argumentoi valikoivan lihansyönnin puolesta, amerikkalaisen beat-runoilijan ja buddhalaisen luontoaktivistin Gary Snyderin (s. 1930) hengessä.
Vastakkain asettuvat pakastealtaiden bulkkiliha ja ”pyhitetty liha”, snyderiläinen sakraaliin ravintoverkkoon osallistuminen ja lahjojen vaihdanta.
Omaa maailmankuvaansa Kaihovaara kuvaa ”syväksi juurtumiseksi elonkehään”. Samoin empatiaksi ”kaltaisia” ja ”kanssakulkijoita”, oikeastaan kaikkea elämää kohtaan.
Jos vegaanit eivät purematta niele Kaihovaaran ajatuksia, samoin lienee ateistien kanssa.
Materialistis-luonnontieteellinen maailmankatsomus on tuominnut ihmisen ”kuolleeksi jo eläessään”, toivottoman irralliseksi ja yksinäiseksi olennoksi.
Kaihovaara hahmottelee agnostiselta pohjalta uudenlaista pyhyyden tunnetta.
Ihmisen kuuluu syödä ja tulla syödyksi. Raadon- ja mädänsyöjät ovat osa maallista ylösnousemusoppia, ikuista elämää luonnon kiertokulun osana.
Vieras eläin voitti marraskuussa Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestön Toisinkoinen-palkinnon.
Juuri kaunokirjallisuuttahan Kaihovaaran esseet ovat. Hän ei epäröi tuoda esille omaan ahdistustaan ja epätietoisuuttaan suurten kysymysten edessä.
Lohtu ja toivo piilevät oman eläimellisyytemme oivaltamisessa.
