Moni ensikertalainen pyrkii eduskuntaan henkilökohtaisen tarinan avulla. Se ei ole ihme eikä yllätys.
Simo Löytömäki HS
On siis vaalikevät.
Vilkaistaanpa esimerkkejä keinoista, joilla ensi kertaa ehdolla olevat, entuudestaan tunnetut ehdokkaat pyrkivät eduskuntaan.
Ex-huippukilpaluistelija Mika Poutala (kd) kertoo päiväkotiajoistaan.
Henkilökunta oli Poutalan mukaan kertonut hänen äidilleen, ettei ulkona enää saatu leikkejä aikaan Mikan lähdettyä päiväkodista. Tämä kun tapasi kasata porukan yhteen.
Seuraa aasinsilta: Poutala kertoo olevansa innostaja, joka saa ihmiset toimimaan yhdessä. Voisiko politiikkaakin tehdä siis niin, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen, ilman riitoja?
Näyttelijä Riku Nieminen (vas) taas kertoo, kuinka sairaalan teknologia viesti virheellisesti sairaanhoitajalle, että Niemisen sydän oli pysähtynyt.
Tämä sai Niemisen pohtimaan elämän rajallisuutta: voiko hän sanoa olevansa ylpeä kaikesta, mitä on saanut aikaan.
Ei voi. Siksi Nieminen haluaa kantaa vastuuta ja lähteä politiikkaan.
Samaa sairaalakategoriaa on toimittaja Susanne Päivärinnan (kok) tarina. Hän vetoaa isänsä syöpätaisteluun, leikkausjonoihin ja hoitajapulaan.
Päivärinnan mukaan hänen isänsä pyysi tytärtään lähtemään politiikkaan. Lupaan, Päivärinta kertoo kuiskanneensa. Tänä keväänä hän täyttää lupauksensa.
Vaalikevät tietää debattien ja tenttien ohella tarinoita: helposti lähestyttäviä kertomuksia, joilla ehdokkaat yrittävät myydä itsensä äänestäjille.
Etenkin monet keltanokat kehystävät päätöksensä ehdokkuudesta tarinaksi – ehkä siksi, etteivät he voi nojata näyttöihin Arkadianmäeltä.
Tarina on monesti sympaattinen tai koskettava kuvaus hetkestä, jolloin he saivat sysäyksen ehdokkuudelleen.
”
Tarinoilla viestitään, että ehdokaskin on ihminen.
Tarinat eivät suinkaan ole yllättäviä tai uusia kikkoja poliittisessa viestinnässä. Tunteet ovat osa politiikkaa, mutta nykyisessä tarinataloudessa tarinoiden arvo on moninkertaistunut.
Niiden avulla vaikeista asioista saadaan ymmärrettäviä. Niillä kerrotaan epäkohdista ja viestitään, että ehdokaskin on ihminen eikä vain kylmän laskelmoiva poliitikko. Onkin syytä uskoa, että vaalitarinoiden määrä kasvaa lähiviikkoina.
Mutta on niissä ongelmansakin, kuten tarinataloutta ruotivassa kirjassa Kertomuksen vaarat (2020) analysoidaan.
Millaista politiikkaa oikeutetaan tarinoilla, joiden paikkansapitävyys on mahdoton varmistaa – tai sillä ei ole edes väliä?
Päätöksenteon kun olisi hyvä perustua todennettaville tosiasioille.
Kirjoittaja on HS:n toimittaja.
