Kommentti | Kuningatar Elisabetin hautajaiset olivat millin­tarkan suunnittelun taidon­näyte ja Putinin sodan täydellinen vasta­kohta

Kuningatar Elisabet jää muistoihin symbolina siitä, kuinka historian kiertokulun voi arvokkaasti hyväksyä. Kadotettua suuruutta jahdanneen Putinin kohtalona lienee loppuelämän kestoinen häpeällinen kujanjuoksu, kirjoittaa HS:n ulkomaantoimittaja Pekka Mykkänen.

Hieman yli 30 vuotta sitten romahti valtiollinen kokonaisuus nimeltä Neuvostoliitto. Se oli kirvelevä kokemus nuorelle KGB-tehtävissä kouliintuneelle Vladimir Putinille, josta tuli myöhemmin Venäjän presidentti. Hän on kutsunut Neuvostoliiton kaatumista ”vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi” ja ”aidoksi tragediaksi” Venäjän kansalle.

Samoihin aikoihin kun Neuvostoliitto veti viimeisiään, Britanniassa pantiin tilaukseen arkku, joka tulisi valmistaa englantilaisesta tammesta ja lyijystä parhaimpien perinteiden mukaisesti. Tilaajana oli kuningatar Elisabetin hovi, joka tiesi, että jonain päivänä arkulle tulisi valitettavasti käyttöä.

Uutisviikkoihin mahtuu joskus niin paljon asiaa, että niiden alkupää tuntuu viikon loppupuolella muinaishistorialta. Siitä on tosiaan vielä alle viikko, kun kuningatar Elisabet saatettiin viime maanantai-iltana haudan lepoon 96 vuoden iässä hänen viime vuonna kuolleen puolisonsa prinssi Philipin viereen.

Hautajaiset olivat harras, näyttävä ja yksityiskohdiltaan huikean rikas tapahtuma, joka kostutti silmäkulmia Britanniassa ja kaukana maan ulkopuolellakin. Erikoisen kiinnostavuuden hautajaisiin toi tieto, että 70 vuotta maataan hallinnut Elisabet oli itse osallistunut aktiivisesti niiden valmisteluun ja kaikki sujui millintarkasti suunnitelmien mukaan.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Lue lisää: Elisabet II oli Britannian pitkäikäisin ja pitkäaikaisin hallitsija

Mutta miltä näyttävät asiat, jotka ovat korkeintaan puoliksi suunniteltuja?

Siitä saatiin makua heti hautajaispäivää seuranneena tiistaina, kun neljä Venäjän enemmän tai vähemmän vallassaan pitämää aluetta Ukrainassa ilmoitti järjestävänsä ”kansanäänestykset” Venäjään liittymisestä. Äänestäminen käynnistyi vain kolme päivää myöhemmin: hätäisesti ja ilman erityisen kunnianhimoisia pyrkimyksiä edes teeskennellä demokratian toteutumista.

Keskiviikkona Vladimir Putin kertoi ”osittaisesta liikekannallepanosta”, jonka myötä Ukrainan rintamalle lähetetään vielä satojatuhansia sotilaita lisää. Sen painokkaammin ei voi myöntää, että runsas puoli vuotta sitten käynnistetty ”erikoisoperaatio” eli suurhyökkäys on epäonnistunut totaalisesti.

Putinin ilmoitusta seurasi Venäjän siviiliväestöön levinnyt hätäännys ja kaaos – samat tuntemukset, joiden kanssa Venäjän sotilaat ovat kehnon suunnittelun ja hajonneiden komentoketjujen oloissa viime kuukausina eläneet. Jos ovat eläneet.

Vladimir Putin ja kuningatar Elisabet syntyivät kumpikin maantieteellisesti mitattuna mahtavaan imperiumiin, joiden kohtalona oli luhistua.

Intia ja Pakistan itsenäistyivät viisi vuotta ennen Elisabetin hallitsijakauden alkua, Putin nousi valtaan kahdeksan vuotta Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen. Kumpikin heistä jää historiaan, mutta kovin erilaisista syistä.

Elisabet ymmärsi 70-vuotisella valtakaudellaan, ettei mennyttä loistoa voi enää palauttaa, vaikkei Britannia kaikista siirtomaistaan noin vain luopunut ja vaikka hänen majesteettinsa palveluksessa tehtiin siirtomaavallan loppuvaiheissa monenlaisia ihmisoikeusrikkomuksia esimerkiksi Jemenissä ja Kyproksella.

Elisabetin valtaannousun vuonna 1952 Keniassa käynnistyi kahdeksan vuotta jatkunut Mau Mau -kapina. Sen aikana britit pidättivät ja kiduttivat kymmeniätuhansia ihmisiä ja ainakin 11 000 ihmisen arvioidaan kuolleen väkivaltaisuuksissa.

”Emme ehkä koskaan saa tietää, mitä kuningatar tiesi rikoksista, joita hänen nimissään tehtiin”, kirjoitti Harvardin yliopiston historioitsija Maya Jasanoff The New York Timesissa.

Mutta rikoksia tehtiin ja Jasanoffin mukaan on soveliasta ”surra kuningatarta, mutta ei hänen valtakuntaansa”.

Kun Boris Jeltsin nimitti Putinin Venäjän virkaatekeväksi presidentiksi vuosituhannen aattona 31. joulukuuta 1999, Neuvostoliiton imperiumista ei ollut jäljellä enää kuin muisto. Sitä muistoa Putin on yrittänyt vaalia ja kartallekin levittää sodillaan Tšetšeniassa, Georgiassa ja Ukrainassa sekä sekaantumalla lukuisien maiden, kuten Syyrian, asioihin.

Siinä missä historia tietää, että Elisabetin hallitsijakauden alkuvaiheessa tapahtui julmuuksia, Putinin kaudella niistä on tullut Venäjän vallankäytön keskeinen elementti. Ja joka päivä keskeisempi.

Putin on tarjonnut ystävyyttään kemiallisia aseita käyttäneelle Syyrian presidentille Bashar al-Assadille, ja hän on kutsunut sankareiksi niitä venäläissotilaita, jotka tuhosivat Mariupolin kaupungin ja jotka kiduttivat siviilejä Butšan kaupungin kellareissa.

Kuningatar Elisabet jää muistoihin symbolina siitä, kuinka kansakuntien ja ihmisten suuruudet ovat vain hetkiä historian kiertokulussa ja kuinka sen voi jo omana aikanaan arvokkaasti hyväksyä.

Olipa kerran Rooman valtakunta, Aksumin valtakunta, Qing-dynastia ja moni muu itseään maailman napana pitänyt valtakeskittymä. Lopulta suurta on vain historia.

Elisabetilla ei ollut juuri mitään valtaa, mutta hänellä oli arvovaltaa, joka sitoi brittejä toisiinsa monista ristiriidoistaan huolimatta. Häntä arvostivat ja rakastivat sellaisetkin ihmiset, jotka eivät olleet häntä ikinä tavanneet. Kyselytutkimuksissa hän oli selvästi suositumpi kuin monarkia instituutiona.

Vladimir Putinin, 69, kohtalona taas näyttäisi olevan loppuelämän kestoinen häpeällinen kujanjuoksu, jonka aikana hän ajaa maansa yhä syvempään ahdinkoon. Venäläisten parissa tehdyissä kyselyissä hän on nauttinut vielä sangen suurta kannatusta, mutta sille on vaikea povata pitkää kestoa.

Sotilaita kuolee, liikekannallepano rikkoo sivustakatsojiksi itseään luulleiden moskovalaistenkin turvallisuudentunnetta ja pakotteet kurjistavat maata. Monia venäläisiä harmittaa, että heitä ajetaan eristyksiin ja kollektiiviseen paaria-asemaan muun maailman silmissä.

Putinilla on valtaa ja käytössään vielä merkittävän paljon sotilaallista voimaa sekä kykyä herättää pelkoa erityisesti ydinaseillaan. Mutta yhä vähemmän hän herättää kenessäkään kunnioitusta.

Putinia pidettiin taannoin suurena geopoliittisensa šakkimestarina, jonka kuviteltiin olevan aina yhden siirron edellä vihollisiaan ja kilpakumppaneitaan. Sittemmin hän on näyttäytynyt tohelona: hänen surkeasti sujuva sotansa Ukrainassa olisi koominen ellei se olisi niin murhaavan traaginen.

Putin joutuu jossain vaiheessa oivaltamaan sen, minkä kuningatar Elisabet oivalsi ollessaan suunnilleen sen ikäinen kuin Putin nyt on: aina kun yksi arkun kansi sulkeutuu, seuraavaa jo availlaan.