Wilma Murto pääsi keskiviikkoiltana siihen tilaan, josta kaikki urheilijat haaveilevat, kirjoittaa Olli Kivioja Münchenistä.
München
Pieni hymynkare, siinä kaikki.
Wilma Murto oli juuri varmistanut ensimmäisenä suomalaisnaisena 20 vuoteen yleisurheilun arvokisamitalin. Hetki oli suomalaiselle yleisurheilulle valtava, mutta Murron katse näki jotain muuta kuin pronssijuhlat. Hän näki jo seuraavan ylitettävän riman.
24-vuotias hyppääjä tiesi olevansa Münchenin lempeän lämpimässä kesäillassa sellaisessa vireessä, jossa mitalin varmistanut tulos 465 oli vasta alkusoittoa.
Jälkiviisauden erehtymättömän näkemyksen turvin se oli oikeastaan selvää jo ensimmäisen muutaman hypyn jälkeen. Kisan alkupuolella Murron ja riman väliin jäi toistuvasti niin paljon ilmaa, että lehdistökatsomossa piti hieroa silmiään. Homma näytti uskomattoman helpolta.
Kuva: LUKAS BARTH / Reuters
Se helppous jatkoi korkeudesta toiseen, ja kilpailijat vieressä vähenivät. Kohtalon hetki tuli kuin varkain. Yhtäkkiä haastajia oli enää kaksi. Mitali oli varma.
Siinä vaiheessa Murrolla olisi ollut kaikki oikeus hellittää tahtia.
Suuri unelma arvokisamitalista oli varmistettu, kultamitali vaatisi väistämättä vielä kaksi ylitystä, ja rima nostettiin jo SE-lukemiin 475. Murron eteen tarjottu käsikirjoitus oli tuttu ja turvallinen: kunniakkaat yritykset ennätyskorkeudesta, vilkutukset yleisöllä ja juhlimaan upeaa mitalia.
Mutta Murtoa ei ole tehty samoista ainesosista kuin suurinta osaa muista. Sen hän oli todistanut jo aiemmin, kun Tokion olympialaisissa kotiin tuomisina oli viides sija, Eugenen MM-kisoistakin kuudes.
24-vuotiaalla on kaikkien urheilijoiden tavoittelema mutta hyvin harvojen koskaan saavuttama taito nauttia aidosti niistä hetkistä, joita varten on treenattu vuosikymmeniä. Keskiviikkoiltana tuo taito yhdistyi täydelliseen hyppyvireeseen.
Meidän muiden tehtävänä oli vain katsella suu auki ja hämmästellä.
Murto ylitti 475. Rima nousi korkeuteen 480. Murto ylitti jälleen – muut eivät.
Kuva: Andrej Isakovic / AFP
Eikä esitys ollut vieläkään ohi, ei vaikka Murron oma valmentajakin Jarno Koivunenkin viittoili jo, että eikö tämä riitä.
Murto ei välittänyt. Hän näki vain yhden asian, riman josta piti päästä yli. Ja Murron kasvoille levisi taas sama ilme. Täydellinen keskittyminen, jota ei horjuttanut varmistunut kultamitali, ei jo murskattu SE-tulos, ei yleisön pauhu. Ei edes Münchenin legendaaristen suomalaisten arvokisavoittajien, Lasse Virenin, Pekka Vasalan ja Janne Holménin joukkoon liittyminen.
Suunpielessä kareili jälleen aivan pikkuriikkinen, juuri ja juuri huomattava hymynkare. Se ilme antoi ulkopuoliselle ikään kuin kurkistuksen jonnekin aivan huippu-urheilun ytimeen.
Aivan kuin Murto olisi jo tiennyt menevänsä vielä tästäkin yli. Flow-tila oli täydellinen.
Rima pysyi ylhäällä. Yleisö mylvi. Wilma Murto palasi maan pinnalle Euroopan mestarina.
