Kuolleet | Vesa-Matti Loiri on kuollut

Vesa-Matti Loiri oli Suomen kaikkien aikojen rakastetuimpia viihdetaiteilijoita. Kaikkine taitoineen ja intohimoineen hän oli epätavallinen ihminen.

Laulaja ja näyttelijä Vesa-Matti Loiri on kuollut. Hän kuoli keskiviikkona 10. elokuuta.

Hän oli syntynyt Helsingissä 4. tammikuuta 1945.

Loiri oli Suomen kaikkien aikojen tunnetuimpia, rakastetuimpia ja menestyneimpiä viihdetaiteilijoita. Alun perin hän nousi esiin nuorena näyttelijänä elokuvissa ja teatterissa, mutta 1970-luvulta lähtien hänet tunnettiin parhaiten tv-esiintymisten kautta koomikkona ja myöhemmin myös laulajana.

Loiri näytteli liki 60 elokuvassa ja levytti 34 albumillista musiikkia.

Yleisön ensimmäinen kosketus Vesa-Matti Loiriin oli vuonna 1962 Mikko Niskasen elokuvassa Pojat, jossa 17-vuotias Loiri esitti pääosaa, jatkosodan aikaisessa Oulussa äitinsä kanssa asuvaa Jakea. Erityisen kuuluisa on elokuvan loppukohtaus, jossa Jaken äiti lähtee uuden miesystävänsä kanssa junalla kohti uutta elämää ja jättää Jaken juoksemaan junan perässä.

Loiri ei jäänyt teinitähdenlennoksi. Hän pääsi opiskelemaan Teatterikorkeakouluun ja tutustui ohjaaja Kalle Holmbergiin, josta tuli Loirille pitkäaikainen ja tärkeä työtoveri teatterituotannoissa.

Loiri oli mukana Holmbergin ohjaamassa Lapualaisoopperassa vuonna 1966 ja vuotta myöhemmin Porvaritansseissa. 1960-luvun vasemmistolainen näyttämötaide ei kuitenkaan tehnyt Loirista erityisen poliittista hahmoa. Välimatkaa vasemmistolaiseen kulttuuriväkeen lisäsi se, että Loiri teki samaan aikaan kaupallisesti menestyneitä komediaelokuvia.

Holmbergin kanssa Loiri jatkoi työtä Seitsemässä veljeksessä Turun kaupunginteatterissa vuonna 1973, ja jatkoi kiinnityksellä Turussa yli kahden vuoden ajan. Yhteistyön näkyvimpiä hedelmiä oli Holmbergin Ylelle vuonna 1982 ohjaama Rauta-aika, jossa Loiri esitti seppä Ilmarista.

Elokuvanäyttelijänä Loiri sai ensimmäisen Jussi-palkintonsa jo roolistaan Pojat-elokuvassa, ja sen jälkeen hänet palkittiin yhteensä neljä kertaa pääosasta tai sivuosasta.

Loiri tekikin läpi uransa rinnakkain vakavia elokuva- ja teatterirooleja sekä kansanomaisia komedia- ja sketsirooleja Spede Pasasen tuottamissa tv-ohjelmissa ja elokuvissa.

Loirin esittämistä hahmoista ylivoimaisesti suosituin oli Uuno Turhapuro, työtä vieroksuva, epäluotettava ja epäsiisti miehenretale, jonka eleissä ja loputtomassa puhetulvassa oli myös absurdia charmia.

Spede Pasasen kanssa luomansa Uuno-hahmon varhaisia tulkintoja Loiri esitti jo vuonna 1971 Spede-show’ssa, ja ensimmäinen Uuno Turhapuro -elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1973.

Uuno-elokuvista tuli yleisömenestyksiä. Ne keräsivät elokuvateattereissa parhaimmillaan yli 750 000 katsojaa. 1990-luvulla katsojamäärät alkoivat laskea, ja viimeinen Uuno-elokuva tehtiin vuonna 2004.

Loiri ehti näytellä yhteensä 19 Uuno Turhapuro -elokuvassa. Elokuvakriitikot eivät nähneet Uuno-elokuvissa alun perin juuri mitään ansioita, mutta ajan myötä niihin on suhtauduttu mediassa suopeammin.

Tv-komedian osalta Loirin kulta aikaa oli 1970-luku, jolloin hän oli Spede-show’n vakioesiintyjä yhdessä Pasasen ja Simo Salmisen kanssa. 1980-luvun lopussa Loiri isännöi myös omaa sketsivetoista Vesku-show’ta, mutta 1990-luvun jälkeen häntä nähtiin tv-koomikkona vain satunnaisena vierailijana.

Myös laulajana Loirin ilmaisu vaihteli koomisesta traagiseen. Hän teki aluksi satiirisia jazzhenkisiä levyjä mutta myös vakavia tulkintoja suomalaisista kansanlauluista. Eino Leinon runoihin sävellettyjä lauluja Loiri levytti ensimmäisen kerran 1970-luvun alussa, Tulkinnat saivat valtavan suosion, ja ne pysyivät Loirin keikkaohjelmistossa loppuun asti.

Eino Leino -levyistä ensimmäinen julkaistiin vuonna 1978, ja sitä myytiin lähes 120 000 kappaletta.

Hän lauloi ja levytti myös tunnetuimpien suomalaisten säveltäjien ja lauluntekijöiden kappaleita: Oskar Merikantoa, Reino Helismaata ja Juha Vainiota. Se korosti Loirin roolia kansallisena kulttuurihahmona. Hänet haluttiin nähdä suomalaisten tunteiden tulkkina: hauskana ja epämuodollisena kansanmiehenä, mutta myös yksinäisyydestä ja kaiken katoavuudesta laulavana traagisena taiteilijana.

Kansansuosikin rooliin kuului myös, että vuonna 1988 julkaistu Loirin albumi Sydämeeni joulun teen on kaikkien aikojen myydyin suomalainen joululevy.

1990-luvulla Loiri levytti ja esiintyi jazzmuusikoiden kanssa, mutta 2000-luvulla hän nousi taas valtavaan kansansuosioon Lappi-trilogiallaan. Kolmella peräkkäin julkaistulla albumilla Loiri lauloi tällä kertaa akustisesti sovitettuja versioita suomalaisen rockin ja popin klassikoista.

Lappi-trilogian levyt äänitettiin Ivalossa, jossa Loiri vietti kesänsä. Sieltä tulivat myös levyjen nimet (Ivalo, Inari ja Kasari).

Vuonna 2010 Loiri sairastui vakavasti ja joutui hidastamaan työtahtiaan. Hän alkoi myös vihjailla viimeisistä levytyksistään, mutta kunnon parannuttua hän jatkoi levyjen tekemistä ja esiintymisiä.

Laulamisen lisäksi Loiri soitti poikkihuilua, ja suuri yleisö muistaa hänen soittonsa parhaiten kappaleesta Huilumies, jolla Loiri edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa 1980. Diabeteksen takia Loiri joutui myöhemmin luopumaan huilunsoitosta, koska hänen pikkusormensa ei toiminut enää kunnolla.

Loiri sai yhteyden nuorempaankin yleisöön ja hänestä tuli haluttu esiintyjä myös Suomen suurimmille festivaaleille. Hän esiintyi muun muassa Provinssissa ja Ruisrockissa. Vuonna 2014 hän oli mukana Vain elämää -tv-sarjassa, jossa hän esitti nuorempien artistien kappaleita.

Sairaudet heikensivät Loirin fyysistä kuntoa myöhemmällä iällä, mutta 1970-luvulle asti hän oli näyttelijäntyön ohessa aktiivinen urheilija. Jos Loiri oli esittävien taiteiden puolella monitaitoinen, niin urheilussa hänen lajivalikoimansa vasta laaja olikin.

Hän pelasi useita pallopelejä maalivahtina, mutta parhaimmillaan hän oli jalkapallossa, jota hän oli pelannut jo teini-ikäisenä 1960-luvun alussa ennen teatteriopintojaan. Loiri eteni 1970-luvun alussa HJK:n edustusjoukkueen varamaalivahdiksi asti yhden kauden ajaksi, ja hän pelasi myös alemmalla sarjatasolla Finnairin Palloilijoiden joukkueessa.

Lisäksi Loiri pelasi pääsarjatasolla vesipalloa, jossa hän voitti kolme Suomen mestaruutta Helsingfors Simsällskapissa. Käsipallossa hän ehti saada yhden Suomen mestaruuden Sjundeå IF:n maalivahtina. Nyrkkeilyäkin Loiri harrasti, mutta kilpaura jäi muutamaan avoimen sarjan otteluun.

Myöhemmin Loiri jätti loukkaantumisia välttääkseen nyrkkeilyn ja palloilujoukkueet ja keskittyi turvallisempaan biljardiin. Loiri pelasi kilpamielessä kaisaa, jossa hän oli parhaimmillaan SM-tuloksissa sijalla 14. Hän toimi 1990-luvulla jonkin aikaa myös Suomen biljardiliiton puheenjohtajana.

Vesa-Matti Loiri oli Suomen tunnetuimpia artisteja vuosikymmenten ajan, mutta henkilökohtaisesta elämästään hän kertoi vain vähän. Petri Nevalainen kirjoitti vuonna 2010 Loiri-elämäkerran Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri, mutta Loiri ei halunnut tulla haastatelluksi kirjaa varten.

Samana vuonna sai ensi-iltansa Mika Kaurismäen ohjaama dokumentti Loiri, jossa Loirin lisäksi puhuvat hänen sukulaisensa ja työtoverinsa.

Ensimmäinen varsinainen elämäkerta, Jari Tervon kirjoittama Loiri, julkaistiin vuonna 2019. Teatteri- ja elokuvatöitä sekä laulajan- ja urheilijanuraa keskeisemmin Tervon teos seuraa päähenkilönsä uraa naismaailmassa.

2010-luvun lopussa Loiri harvensi esiintymistahtiaan myös suosituilla jokavuotisilla joulukiertueillaan. Esiintymistä ja laulamista hän halusi kuitenkin jatkaa mahdollisimman kauan.

”Kyllä mä nautin lavalla olemisesta. Kun pystyy antamaan ihmisille jotakin, niin se on iso juttu. En voi kuvitella, että kokonaan jättäisin esiintymiset. Niin kauan kuin ääni toimii, niin miksi ei”, Loiri sanoi, kun HS haastatteli häntä joulukuussa 2018.

Vuonna 2020 joulukonsertteja ei järjestetty koronapandemian takia, ja Loirin viimeiset konsertit nähtiin joulukiertueella 2019.

Vesa-Matti Loiri oli kaikkine taitoineen ja intohimoineen epätavallinen ihminen. Hänen erityinen ansionsa oli kyky puhutella laajoja katsoja- ja kuulijajoukkoja matalalla kynnyksellä mutta tosissaan.

Loirin manttelia on soviteltu monille nuoremman polven taiteilijoille, usein turhaan. Vastaavanlaista henkilöä voidaan joutua odottamaan vielä pitkään.