Lauri Nummenmaa tietää, miltä näyttävät psykopaatin aivot – ”Taipumus pahuuteen on olemassa kaikissa”

Psykologian tohtori Lauri Nummenmaa haastaa sen, mitä olemme tottuneet ajattelemaan ihmisen pahuudesta. Vierailimme hänen työpaikallaan laboratoriossa, jossa yhden ”työntekijän” tehtävä on kylvää kauhua.

Keskellä työhuonetta seisoo musta kiiltävä kitara.

– Vaimon mielestä kotona on jo liikaa kitaroita, joten piti tuoda se tänne, aivotutkija, filosofian tohtori Lauri Nummenmaa kertoo.

Vaikka soitin vaikuttaakin väärältä esineeltä Turun PET-keskuksessa sijaitsevaan työhuoneeseen, se on tavallaan hyvinkin oikeassa paikassa. Yksi Human Emotion Systems Laboratoryssa eli lyhyemmin Nummenmaa labissa tehtävistä tutkimuksista keskittyy siihen, miltä musiikki tuntuu kehossa. Tutkimusta Nummenmaan ryhmässä tekevälle Vesa Putkiselle myönnettiin keväällä akatemiarahoitus.

Turun PET-keskus on Euroopan johtava PET-tutkimuksen kehittäjä. Nummenmaa lab on oma keskuksen alainen tutkimusryhmänsä, johon kuuluu muun muassa maitokäärme Jyrki. Mutta palataan Jyrkiin hiukan myöhemmin, sillä ensin puhutaan tunteista. Ne nimittäin ovat tutkimusryhmän ja sen johtajan päätutkimuskohde.

– Opiskelin pääaineenani psykologiaa. Tuntui, että psykologian opetus oli aika kevyttä ja ei ehkä niin tieteellistä kuin se olisi voinut olla. Samaan aikaan kuvantamismenetelmät tulivat käyttöön ja aivoja pystyttiin tutkimaan kunnolla ilman, että kalloa piti avata. Oli hieno mahdollisuus päästä tutkimaan ilmiöitä, joita ei aiemmin pystytty tutkimaan, Nummenmaa kertoo uransa alusta tunteiden tulkkina.

Nummenmaa väitteli Turun yliopistosta vuonna 2006, jonka jälkeen hän on toiminut tutkijana muun muassa maineikkaassa Cambridgen yliopistossa.

– Huippuyliopistot erottaa suomalaisista huippuyliopistoista se, että siellä kärki on hirvittävän lavea. Kaikki ihmiset ovat ehdottomia huippuja omalla alallaan. Meillä on yksittäisiä yksikköjä, joissa kaikki tekijät ovat huippuja. mutta sen jälkeen laatu on tasaisempaa. Laitteet ovat samanlaisia, mutta parhaita tekijöitä on hankalaa saada tänne. Keskinkertainen tekijä tekee sen, minkä pitääkin, ja monissa töissä se riittää. Tiede perustuu kuitenkin innovointiin ja rajojen puskemiseen, Nummenmaa määrittelee.

Nummenmaa on tutkinut tunteita yli 15 vuotta, kirjoittanut pitkästi toista sataa aiheeseen liittyvää tieteellistä artikkelia ja kaksi kirjaa. Kolmas nimeltään Pahuus – ihmisluonnon pahempi puoli ilmestyy pian.

Pahuustutkimus on yksi Nummenmaa labin kolmesta päätutkimuslinjasta. Sen kohteena ovat olleet muun muassa psykopaatit, heidän aivojensa rakenne ja välittäjäainetoiminta.

Psykopaattisilla väkivaltarikollisilla aivojen toiminnanohjaukseen ja tunteiden säätelyyn osallistuvien aivojen alueiden tiheys on alentunut. Väkivaltaisia elokuvia katseltaessa nämä alueet reagoivat voimakkaammin psykopaateilla.

– Kirjani käsittelee sitä, minkä takia pahuutta on, miten se tulee ihmismieleen ja miksi ihmiset tekevät pahoja asioita toisilleen. Ja tietysti myös sitä, mitä asialle voitaisiin tehdä.

Pahuus on suorastaan räjähtänyt myös suomalaisten silmien eteen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta. Sen jälkeen on raportoitu venäläissotilaiden toteuttamista systemaattisista siviilien kidutuksista, raiskauksista ja tappamisista.

Nummenmaan mukaan kyse ei ole siitä, että julmuuksiin kykenevät venäläissotilaat olisivat jonkinlaisia poikkeusyksilöitä, vaikka moni haluaisi niin ajatella.

– Aiemmin on ajateltu, että rikollisuus on pelkästään sosiaalinen ilmiö ja että ihmiset ovat lähtökohtaisesti kunnollisia, mutta kasvaisivat jostain syystä vinoon. Se ei pidä paikkaansa, vaan taipumus pahuuteen on olemassa kaikissa.

– Se on nähtävissä myös Ukrainan sodassa. Kaikilla ihmisillä on valmius tehdä tuollaisia asioita, sillä psykopaatteja tai sadisteja ei löydy niin paljon, että ne kattaisivat edes yhden maan armeijan.

Nummenmaan mukaan suurin osa pahoista teoista syntyy silloin, kun ihminen kuvittelee olevansa oikealla asialla. Sen takia ajattelua oikeasta ja väärästä muokkaavalla propagandalla on sodassa – myös Ukrainassa – niin merkittävä rooli.

– Sotilaat eivät varmasti sanoisi, että he ovat vain ilkeyttään tappamassa lapsia. Ihmiset ovat valmiita tekemään karmeita asioita saavuttaakseen hyvänä pitämänsä tavoitteen ja pystyvät silloin ohittamaan normaalit sosiaaliset puolustusmekanismit, Nummenmaa sanoo.

– Suurin osa pahantekijöistä ei ole sairaita. Esimerkiksi psykoottinen ihminen ei pysty kovin monimutkaisiin tekoihin kuten terrori-iskuihin, saatikka johtamaan armeijaa.

”

Suurin osa pahantekijöistä ei ole sairaita.

Ihmisten aggressiivisuudessa on toki myös perinnöllisiä eroja. Tutkimusten mukaan reilusti yli puolet henkilön aggressiivisuudesta on geneettistä. Silti väkivallan määrä yhteiskunnassa on vähentynyt, mikä on osoitus siitä, että olosuhteet vaikuttavat aggressiivisuuden ilmenemiseen.

– Vankilalla ja rangaistuksilla on pelotevaikutus. Jos on riittävän todennäköistä jäädä kiinni, ihminen ei ryhdy pahoihin tekoihin. Nyky-yhteiskunnassa pahuudella ei saavuta hirveästi. Ällillä pärjää paremmin kuin nyrkeillä.

Entä voiko ihminen missään vaiheessa ymmärtää pahoja tekojaan? Kun venäläinen rakastavat perheenisä palaa sodasta kotiin, jatkaako hän elämäänsä kuten ennenkin? Nummenmaan mukaan vastaus ei ole yksiselitteinen.

– Mieli ei suostu olemaan ristiriidassa itsensä kanssa. On vaikea ajatella olevansa kiltti perheenisä ja silti käydä tappamassa lapsia Ukrainassa. Se on hankalin mahdollinen tila ylläpitää. Yleensä toisesta näkövinkkelistä luovutaan ja ajatellaan, ettei ole tehnyt mitään pahaa.

Ihan niin helppoa se ei kuitenkaan ole. Aivot ovat siitä mielenkiintoinen elin, että asioita ei välttämättä saa vain haihtumaan.

– Todennäköisesti konflikti jää mieleen jylläämään, ja sen käsitteleminen voi olla vaikeaa. Ihmiset kokevat traumaattisia asioita molemmilla puolella sotaa, ja raskas taakka siitä tulee kannettavaksi joka tapauksessa.

”

Jos on riittävän todennäköistä jäädä kiinni, ihminen ei ryhdy pahoihin tekoihin. Nyky-yhteiskunnassa pahuudella ei saavuta hirveästi. Ällillä pärjää paremmin kuin nyrkeillä.

Toinen tutkimusryhmän päälinja, joka Nummenmaan mukaan on vielä pahuustutkimustakin keskeisempi, liittyy syömiseen: lihavuuteen ja syömishäiriöihin, niihin liittyviin muutoksiin aivoissa ja ääreishermostossa. Tutkijaryhmä haluaa selvittää, miten näitä ongelmia voisi hoitaa paremmin.

– Ratkaisu lihavuuteen tiedetään. Ihmisten pitäisi syödä vain sen verran kuin kuluttavat. Psykologisesti on paradoksaalista, että helppojen ohjeiden noudattaminen ei onnistu, ja silloin mennään tunnepuoleen. Miten nautinnonhalun pystyisi ohittamaan ja kahlitsemaan?

Tutkimuksissa on jo selvinnyt, että ruokahalua säätelevät aivojen mekanismit muuttuvat ihmisen lihoessa. Ne alkavat ohjata ihmistä automaattisesti keräämään lisää ravintoa ja hakemaan kylläisyyden tunnetta. Nummenmaan mukaan lihavuus näkyy selvästi myös ihmisen aivoissa.

– Sokeriaineenvaihdunnassa näkyy huomattavia eroja, koska yleensä lihomiseen liittyy tyypin 2 diabeteksen kehittymistä. Aivoissa on paljon rasvakudosta, ja sen rakenne muuttuu selvästi. Aivojen toiminnan muutos näkyy esimerkiksi siinä, kuinka herkästi ne reagoivat ruokamainoksiin. Aivojen mielihyvää säätelevien neuroresepetorien määrä alenee lihomisen myötä ja makrorakenne muuttuu. Lihominen kuormittaa siis myös aivoja.

Tutkimusryhmä on hiljattain siirtynyt tutkimaan myös syömishäiriöitä. Syy on yksinkertainen: psykiatrisista sairauksista anoreksiassa on korkein kuolleisuus ja yksi huonoimmista hoitovasteista.

– Lisäksi se on valitettavan yleinen. Olemme panneet siihen isot paukut, jotta saisimme selvyyttä siihen, mitä taustalla on.

– Näyttäisi siltä, että anorektikon aivot ovat lähes peilikuva lihavien aivoista. Piirteet, jotka ylikorostuvat lihavien aivoissa, ovat anorektikoilla alikorostuneet ja päinvastoin.

Nummenmaa pitää lihavuuteen ja syömishäiriöihin liittyvää tutkimusta yhtenä keskuksen tärkeimmistä.

– Olemme löytäneet uuden tavan ymmärtää sitä, mitä lihavuuteen ja laihuushäiriöihin liittyy. Mielenkiintoista on myös se, lihavuusleikkaukseen menneen henkilön aivotoiminta ja rakenne korjaantuvat ilman, että aivoihin on kajottu. Se kertoo siitä, että aivot ja keho ovat yhteydessä toisiinsa.

Toinen uusi, KiVa-koulun-hankkeen kanssa tehtävä tutkimus liittyy koulukiusaamiseen. Väitöskirjatutkija Birgitta Paranko esittelee silmänliikekameraa, jota tutkimuksessa käytetään.

– Meillä on 12 kouluympäristössä kuvattua videota, joissa esiintyy lapsia erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Videoissa esiintyy kiusaamistilanteita, ja osassa on mukavaa yhteistoimintaa. Silmänliikekamera näkee, minne katse kiinnittyy, ja pystymme seuraamaan pupillin kokoa. Se kertoo vireystilasta eli näyttää esimerkiksi ahdistuksen.

Samoja videoitaan käytetään aivokuvantamisen aikana. Silloin nähdään, miten aivot reagoivat videoihin. Lisätietoa saadaan myös kyselyillä, joissa ihmiset kertovat tunteistaan katsellessaan videoita.

– On kiinnostavaa, miksi kiusaamisen vähentämiseen tähtäävä interventio ei toimi joihinkin lapsiin. Keräämme tietoa siitä, miksi jotkut lapset reagoivat videoihin eri lailla. Vaikuttaako oma kiusaamiskokemus esimerkiksi siihen, mitä havaitsee videoissa? Lukeeko henkilö uhkia sellaisissakin tilanteissa, missä ei-kiusattu ei näe sellaista? Paranko kertoo.

Viereisessä huoneessa raksuttaa 3D-printteri. Siinä valmistuu muisto tärkeästä tutkimuksesta.

– Printteri tekee parhaillaan aivoja. Niissä menee vuorokausi, koska yksityiskohtia on niin paljon. Koehenkilöinä toimineille lapsille annetaan kopio heidän omista aivoistaan.

Tutkimukset ovat hyvä esimerkki siitä, mikä Nummenmaan ja hänen tutkimusryhmänsä tärkein tavoite on: auttaa ihmisiä.

– Tutkijalla täytyy olla vapaus, mutta siihen liittyy myös vastuu. Kun tutkimukseen on annettu julkista rahaa, on vastuu tehdä sellaista, mistä ajattelee olevan hyötyä, Nummenmaa sanoo.

– Tärkeintä ei ole hyvien ideoiden keksiminen vaan se, ettei toteuta huonoja ideoita. Keskinkertaisia tutkimusideoita on helppo keksiä, ja voisin helposti täyttää päiväni niillä loppu-urani ajan. Kaikista kalleinta on huonon tutkimuksen tekeminen, koska se on pois muusta tärkeästä. Välillä myös tehdään tutkimuksia, joissa opitaan, mikä ei toimi. Sekin on tärkeää.

Entä sitten vaikkapa vitutustutkimus tai kauhuelokuvatutkimus? Onko niillä suurta merkitystä ihmiskunnalle?

– Jos tekee tarpeeksi hyödyllisiä tutkimuksia, voi ottaa vapauksia tehdä tällaisia sivuprojekteja. Mutta ovathan ne samalla myös kansan sivistämistä, ja vitutustutkimus sai todella kiinnostuneen vastaanoton. Jos teemme tutkimuksen siitä, miltä suomalainen taide tuntuu kehossa, opimme omasta kulttuuristamme. Samalla saamme ihmiset innostumaan taiteesta, Nummenmaa perustelee.

Kuuluisin Nummenmaan tutkimuksista liittyy juuri siihen, missä jokin asia tuntuu. Tutkimuksen perusteella tehty kehon tunnekartta putkahtelee tutkijan eteen yllättävissäkin paikoissa, viimeksi Ukrainan sotaan liittyvässä meemissä.

– Laitoin sen tekijälle viestiäkin. Tutkimus on selkeästi saanut ihmiset kiinnostumaan tieteestä, jota teemme.

Joskus tieteentekemisessä voi turvautua myös ei niin perinteisiin konsteihin. Sen todistaa terraariossa majaileva maitokäärme Jyrki, joka livahtaa nopeasti sermin taakse piiloon vieraiden tullessa sitä ihmettelemään.

– Jyrkiä käytetään pelkotutkimuksessa. Se on aika helppohoitoinen kaveri, ei tarvitse edes ruokkia kovin usein, tutkijat kertovat.

Nummenmaa on tunteiden kanssa tekemisissä päivittäin ja tietää niistä kenties enemmän kuin kukaan toinen suomalainen. Pystyykö kahden lapsen isä kytkemään tutkijaminäänsä pois päältä töiden ulkopuolella?

– Jos joutuu pelaamaan joka päivä toisten ihmisten stressillä, jännityksellä ja hyvinvoinnilla, on tärkeä taito pystyä irrottautumaan siitä. Pidän vapaa-ajan vapaa-aikana. Tietysti tunteiden tunnistamisesta on hyötyä esimerkiksi työporukan ohjaamisessa tai tärkeissä talouspäätöksissä.

– Mutta kuka tahansa pystyy näkemään toisesta monia asioita. Kaikki kanssakäyminenhän perustuu jollain lailla toisen lukemiseen. Muuten yhteiselämä olisi aika raskasta, hän muistuttaa.

Jos joku, se on Nummenmaa, joka osaa vastata ihmiskuntaa ikiajat askarruttaneeseen kysymykseen. Mikä määrää sen, keneen ihminen rakastuu?

Siihen ainoaan oikeaan uskovien on tässä vaiheessa parempi lopettaa lukeminen, sillä Nummenmaa torppaa teorian yksiselitteisesti.

– Kuka tahansa ihminen voi periaatteessa rakastua keneen tahansa. Yleisesti suosimme nuoria, kauniita, terveitä, älykkäitä ja kilttejä ihmisiä. Näiden ohella tärkein tekijä on se, että ihmiset sattuvat olemaan samassa paikassa samaan aikaan, hän sanoo.

– Jos olisi tarkoitus rakastua vain ja ainoastaan siihen oikeaan, saumat sille olisivat aika huonot. Mitä jos sielunkumppani sattuisi asumaan toisella puolella maapalloa? Meidän lisääntymisaparaattimme voi onneksi kiinnittyä hyvin moneen eri ihmiseen.

Nummenmaa kertoo tutkimuksesta, jossa kohteena olivat uudet yliopisto-opiskelijat. Kahden vuoden kuluttua katsottiin, mikä oli suurin määrittävä tekijä sille, kenestä tuli ystäviä.

– Vastaus oli se, että he olivat istuneet ensimmäisellä luennolla vierekkäin. Yleensä pieni tuuppaus riittää siihen, että ystävystytään tai rakastutaan toiseen, kunhan ollaan vain avoimin mielin liikkeellä.