Jos Italia päättäisi oikeudekseen sanella, mihin puolustusliittoihin Ranska, Itävalta tai vaikkapa Slovenia saisivat kuulua, vastaanotto olisi epäuskoisen huvittunut. Mikäli se jatkaisi keksimällä valheellisia uhkakuvia ja vaatisi niiden perusteella rajoituksia naapurimaidensa turvallisuuspolitiikkaan, Italian johtajat suorastaan naurettaisiin ulos neuvottelupöydistä. Läntisestä maailmasta ei löytyisi yhtään johtajaa, joka vakavissaan huolehtisi siitä, että Italia saisi haluamansa.
Euroopassa tyhjiä turvallisuushuolia ei kuitenkaan nosta esille Italia, vaan Venäjä. Vaikka Kremlin todelliset kasvot paljastuivat suurelle yleisölle viimeistään helmikuussa, Venäjän väitteitä tarkastellaan osassa Eurooppaa edelleen ikään kuin ne olisivat kiinni todellisen maailman ilmiöissä. Kun kyseessä on Venäjä, ei niin sekavaa turvallisuuspoliittista väitettä löydykään, etteikö joku sitä lähtisi ymmärtämään.
Valitettavan esimerkin näytti Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Hän totesi hiljattain, että Nato-maiden tulisi valmistautua antamaan Venäjälle turvatakuita maan palatessa takaisin neuvottelupöytiin. Lisäksi hän höysti puheenvuoronsa kommenteilla uhkaavista läntisistä asejärjestelmistä sekä Naton leviämisestä Venäjän ovelle. Muutamalla lauseellaan Macron alisti demokraattisten maiden itsenäiset puolustuspäätökset Venäjän uhrikertomuksen alle.
Etenkin turvatakuista puhuttaessa ongelma on, että ne ovat sanahelinää. Yksikään eurooppalainen maa, unioni tai liittouma ei voi antaa Venäjälle selviä turvatakuita, koska todellisessa maailmassa muulla Euroopalla ei ole mitään sellaisia pyrkimyksiä, mitä takuilla pitäisi ehkäistä. Venäjällä ei ole lännessä yhtään todellista turvallisuusuhkaa, sillä Venäjä on itse turvallisuusuhka.
Turvatakuiden pohjaksi muodostuisi jälleen tilanne, jossa Venäjä sanelisi itselleen sen sotilaallisia intressejä palvelevat etupiirijärjestelyt. Muiden Euroopan maiden tulisi tähän myöntyä, alusmaaksi jäävän valtion suvereniteetin kustannuksella. Venäjältä ei muutenkaan takuita puutu, sillä maalla on jo valmiina omat viimesijaiset turvatakuunsa – ydinaseet.
Venäjän johtavat sotilastoimijat kyllä tietävät, ettei Euroopasta löydy sellaista maata, joka voisi edes teoriassa hyökätä sen kimppuun. Nato taas ei voi puolustusliittona aloittaa sotaa Venäjän kanssa, eikä Yhdysvalloilla tai muillakaan länsimailla olisi itään suuntautuvassa hyökkäyssodassa mitään saavutettavaa.
Ukrainan Nato-jäsenyyskään ei uhkaisi Venäjää, vaan ainoastaan lakkauttaisi Venäjän mahdollisuudet “erikoisoperaatioiden” toteuttamiseen maan länsirajalla. Naapureidensa kimppuun hyökkäilevälle diktatuurille tällainen turvallisuusjärjestys saattaa tosin tuntua uhkaavalta, kun sotilaallista voimaa ei enää saisi käyttää mielivaltaisesti.
Puhe lännestä tulevasta hyökkäysuhasta on toisin sanoen propagandaa, silmänlumetta Venäjän kansalle, jolla oikeutetaan oma hyökkäys. Valitettavasti huolipuhe läikkyy yli valtionrajojen, ja tahrii myös Euroopan korkeimpien päättäjien mielenmaisemaa.
Hyökkäävän osapuolen epälegitiimeihin turvallisuusvaatimuksiin vastaamisella ei voi saavuttaa rauhaa tai järkeviä sopimuksia. Ehdotukset huolien huomioimisesta ainoastaan osoittavat Venäjälle, että sen valitsema nykyinen linja toimii ja tuottaa tuloksia.
Venäjä ei tule, ainakaan vielä, hyväksymään sellaisia neuvottelutuloksia, jotka heikentäisivät sen sotilaallista asemaa sille tärkeillä alueilla. Etupiirejä kahmiva diktatuuri ei ymmärrä yhteisen geopoliittisen hyvän päälle.
Tämän takia takuiden, neuvottelujen tai tahtotilojen huomioimiselle ei ole nyt oikea aika. Hätiköidyt yritykset saavat lännen näyttämään heikolta sekä epävarmalta, ja lähinnä vaikeuttavat uuden turvallisuusarkkitehtuurin rakentamista. Sotaa on vielä sodittavana, ennen kuin Venäjä suostuu nöyrtymään. Sitä odotellessa läntisen rintaman on seistävä yhdessä Ukrainan tukena.
