Nuorten miesten väkivaltakulttuuri on ollut Suomessa vaiettu asia. Katuväkivalta on tavallista, mutta uhrit jäävät piiloon. Helsinkiläinen Mikko Huhdanmäki, 29, haluaa asian muuttuvan.
Teksti :Suvi Vesalainen
Kuvat ja video :Antti Kolppo
– Olen ystävän kanssa pulkkamäessä. Meillä on keskenään siinä painia: kumpi pääsee maaliin ensin. Mäen alla hän pyörähtää rintakehäni päälle. Melkein kaksimetrinen miesopettaja vain katsoo vieressä, kun kaveri päättää lyödä minua naamaan.
Näin muistelee vuosien takaista tapahtumaa nyt 29-vuotias Mikko Huhdanmäki.
Hän oli tuolloin 12-vuotias, kuudennella luokalla, eikä pystynyt tekemään tilanteessa mitään. Paikalla ollut opettajakaan ei puuttunut siihen.
– Kokemuksesta jäi se merkki, että tämä on hyväksyttävää käytöstä, koska auktoriteettikaan ei puuttunut. Vastaavia kokemuksia on monilla ystävilläni.
Huhdanmäki menetti luottonsa aikuiseen jo varhain. Hän koki muuttuvansa itsenäisemmäksi ja varovaisemmaksi siinä, missä liikkuu ja mihin aikaan.
Mikko Huhdanmäki aloitti koulutiensä 2000-luvun alussa Roihuvuoressa Helsingissä. Hän kokee olleensa onnekas, koska hänellä on aina ollut paljon ystäviä. Se on auttanut.
– Minulla ei ole ollut koskaan tilannetta, että olisin ollut kovin yksinäinen. Jos olisin ollut paljon introvertimpi, voisin kuvitella olevani paljon syrjäytyneempi.
Seuraava, rajumpi väkivaltakokemus osui kohdalle yläkoulun lopulla. Huhdanmäki hakattiin koulun pihalla.
– Olin kävelemässä koulurakennuksesta toiseen. Se alkoi jostain huutelusta. Olin yksin, kun porukka tuli ympärille ja päälle.
Huhdanmäki sai kunnolla turpaansa, ja tilannetta seurasi sairaalareissu. Asia meni myös poliisille ja Huhdanmäki joutui tekijän kanssa rehtorin pakeille.
Tilanteen selvittelyssä hän koki joutuneensa uhrina syyllistetyksi.
– Olisin toivonut koululta, että vahditaan koululaisten liikkumista ja toimintaa.
Hän muistaa, että tapausta käsiteltiin myös kotona. Huhdanmäki on kristitystä perheestä ja arvelee, että ehkä siksi asiaan suhtauduttiin kotona anteeksiantavasti.
Jälkeenpäin hän on pohtinut, että asian käsittely olisi kaivannut keskusteluapua.
– Koulussa ei sovittu, että menisin esimerkiksi kuraattorin tai koulupsykologin kanssa keskustelemaan.
Mikko Huhdanmäen mielestä maailma on muuttunut niin, että vastaavanlainen väkivalta koulun pihalla nousisi tänä päivänä lööppeihin.
Aikuisiällä Huhdanmäki törmäsi tuttuihin kasvoihin metrossa.
Myös mies näytti tunnistavan hänet. Kyseinen henkilö oli ollut katsomassa, kun Huhdanmäki oli hakattu keskellä koulupäivää.
– Kun hän huomasi minut, hän hymyili ivallisesti. Oli jännä, että hän ikään kuin eli vielä sitä hetkeä, että oli mageeta katsoa, kun sain turpaani.
Eniten Huhdanmäkeä satuttaa ihmisten suhtautuminen väkivaltaan niin kuin se olisi hupia tai hauskaa.
Uhkaavia tilanteita on ollut elämässä myöhemminkin. Bussipysäkillä. Baarissa. Hämärällä urheilukentällä, jossa Huhdanmäki oli puhumassa puhelimeen ja kaksi nuorta miestä lähti kävelemään häntä kohti eri suunnista.
Nyt tilanteita on tullut eteen harvemmin. Tilastojen perusteella väkivallan uhka vähenee yksilöllä 30 ikävuoteen mennessä, kun pahimmillaan se on juuri 15–29-vuotiaana.
Silloin ihminen on yleensä aktiivisimmillaan ja liikkeellä myös pimeän aikaan, illalla ja yöelämässä.
Katuväkivaltaa kokeneita on vaikea tavoittaa
Miesten kokemaan väkivaltaan ja sen heijastumiseen eri elämänalueille on kuitenkin herätty.
Väkivaltatapauksista kerätään jatkuvasti tilastoja, aihetta on tutkittu ja siitä järjestetään seminaareja.
Vuonna 1995 perustettu Miessakit-yhdistys työskentelee lähisuhteissaan väkivaltaa käyttävien miesten parissa. Vuonna 2016 se sai Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskukselta rahoituksen väkivaltaa kokeneiden miesten auttamiseksi.
– Katuväkivaltaa kokeneet miehet ovat kohderyhmä, jota on hyvin vaikea tavoittaa. He ovat meidänkin palveluissamme vähemmistönä, toteaa väkivaltatyöntekijä Jussi Pekkola Miessakit ry:stä.
Hän uskoo, että on monia syitä, miksi miehet eivät löydä tai hakeudu keskustelemaan kokemastaan väkivallasta.
Auttaminen on saattanut esimerkiksi jäädä muun väkivaltatyön jalkoihin.
– Tuntuu, etteivät katuväkivallan uhrit ja kokijat kiinnosta ihmisiä muutoin kuin äärimmäisen brutaaleissa ja ikävissä tilanteissa, kuten Koskelan tapauksessa, jossa nuori mies menetti henkensä.
Jussi Pekkola toivoo, että ihmiset osaisivat kysyä miehiltä ja nuorilta miehiltä, ovatko nämä kohdanneet väkivaltaa ja pitäisikö siitä puhua.
– Väkivallan kokemukset kasautuvat kriminologian tutkimuslaitoksen mukaan kokonaisväkivallassa hyvin pienelle osalle väestöä, arviolta kahdelle prosentille. He ovat tottuneet siihen ja näkevät sen jossain määrin normaalina.
Väkivaltainen käytös yhdistettynä reippaaseen alkoholinkäyttöön voi olla niin arkinen asia, ettei sen ongelmallisuuteen ehkä osata reagoida.
– Saatamme puhua, että kun mies saa turpaansa, se on jopa jonkinlainen palkinto, Pekkola sanoo.
Huhdanmäki haluaa kutsua ilmiötä #miestenmetooksi, jotta asia nousisi samalla tavalla keskusteluun kuin naisten seksuaaliseen häirintään ja raiskauksiin keskittynyt alkuperäinen, kansainvälinen #metoo.
– Koen, että yhteiskunnassa ja mieskulttuurissa on paljon väkivaltaa ja se on vaiettu asia. Monilla miehillä on kokemusta väkivallan uhriksi joutumisesta tai sitten on itse väkivaltainen, Huhdanmäki toteaa.
Asia on hänen mielestään hiljaisesti hyväksytty. Hän näkee, että se kuitenkin vaikuttaa moneen osa-alueeseen miesten tekemisissä.
Miesten väkivaltakokemukset vaikuttavat esimerkiksi siihen, miten miehet itse näkevät väkivallan. Kun väkivaltatapauksia ei ole käsitelty oikeusteitse tai isommin lähipiirissä, se madaltaa kynnystä ryhtyä väkivaltaan.
Mikko Huhdanmäki ei halua tyytyä ajatukseen, että miehen pitäisi vain sopeutua ja sietää erilaiset väkivallan kokemukset.
Yksi tapa pyrkiä muuttamaan vallitsevaa hyväksyttyäkin mallia on se, että miehet keskustelisivat omista väkivallan kokemuksistaan niin tekijöinä kuin uhreina. Ja jos miehet tulisivat ulos kokemustensa kanssa, selviäisi myös tekojen todellinen määrä.
– Jos mietin omaa tuttavapiiriäni, suurin piirtein kaikilla miehillä on useampia kokemuksia väkivallan uhriksi joutumisesta tai siitä, että on joutunut käyttämään väkivaltaa tai turvautumaan siihen.
Positiivista on, että kaveripiirissä on ollut mahdollista keskustella näistä kokemuksista.
– On pystytty keskustelemaan, missä tilanteissa on ollut väkivallan uhrina ja milloin on tullut ylilyöntejä. Jos vaikka parisuhteessa on tullut tilanne, että tartut ihmiseen kiinni, se on naiselle väkivaltaa. Miehelle, jota on lyöty naamaan koko elämän eri tilanteissa, se ei sitä ole, Huhdanmäki summaa.
Mikko Huhdanmäki kokee, että hänen itsensä kohtaamat väkivaltatilanteet ovat osuneet kohdalle sattumanvaraisesti.
Hän pohtii, että lapsuuden ja nuoruuden väkivaltakokemukset vaikuttivat mahdollisesti esimerkiksi siihen, että hän sai vapautuksen armeijasta paniikkihäiriöiden vuoksi.
– Minulla oli intti-iän aikaan paniikkihäiriö, paljon paniikkikohtauksia. En päässyt lähtemään armeijaan. Osasyynä oli, että lukioaikoina tuli polteltua jonkin verran pilveä. Se lisäsi ahdistusta.
Huhdanmäki sanoo ajatelleensa, että traumaattiset kokemukset ovat ajaneet kohti päihteiden käyttöä.
– Jotta voisi olla omien tunteiden kautta sujut.
Huhdanmäki aikoo jatkaa keskustelua miesten kohtaamasta väkivallasta.
Kun keskustelu jatkuu, asenteet muuttuvat. Vähitellen.
