Ooppera-arvostelu | Kansallisoopperan Turandot on jähmeä ja kirsikka­puu­kuvastoineen kliseinen

Ohjaaja Sofia Adrian Jupitherin tulkinta Puccinin teoksesta on staattinen, kirjoittaa kriitikko Liisamaija Hautsalo.

Suomen kansallisoopperan kevään 2023 ensimmäinen ensi-iltateos, Giacomo Puccinin (1858–1924) Turandot, on Malmön oopperan kanssa tehty yhteistyöhanke.

Turandot perustuu Carlo Gozzin 1760-luvulla kirjoittamaan, commedia dell’arte -tyyliä edustavaan satunäytelmään, jonka tapahtumat sijoittuvat tarunhohtoiseen Kiinaan. Puccinin ja hänen libretistiensä käsissä sadusta muotoutui eksotismista ammentava, orientalistinen ooppera, jossa ”itää”, tässä tapauksessa salaperäistä Kiinaa, tarkastellaan eurooppalaisessa mielikuvituksessa rakentuneiden, usein negatiivisten stereotypioiden kautta.

Oopperan nimihenkilö, Turandot, on kauneudestaan kuulu prinsessa, joka samastuu raiskattuun esiäitiinsä niin voimallisesti, että tapattaa maailman ääristä saapuneet kosijansa sen sijaan, että valitsisi heidän joukostaan puolison. Turandotin vastapari, Calaf, on puolestaan alistetun maan prinssi, joka yhden vilkaisun perusteella kehittää pakkomielteen Turandotiin ja kaikki muu unohtuu. Lopulta prinssi saa prinsessansa.

Teosten modernisointi on ollut oopperan trendejä 1960-luvulta saakka. Nyt Kansallisoopperassa nähtiin tulkinta, jossa yliampuvasta uutuudentavoittelusta ei tarvinnut olla huolissaan.

Näyttämön keskiöön sijoitetut portaat johtavat tavanomaiseen tapaan Kiinan keisarin palatsiin, ja niille on konvention mukaisesti sijoitettu suuri kuoro. On kiinalaisiin perinnevaatteisiin viittaavia pukuja, paperilyhtyjä, suuri gongi, vaaleanpunaisia kirsikkapuita ja niistä varisevia lehtiä.

Harmi kyllä, tämän kliseisemmäksi Turandot-lavastus voi tuskin enää muuttua. Ohjaaja Sofia Adrian Jupitherin Turandot-tulkinta on kaiken kaikkiaan staattinen, ja erityisesti sitä vaivaa lähes olemattomalta vaikuttava henkilöohjaus. Lavalla lähinnä seisotaan, eikä musiikin dramaturgia aina yllä näyttämölle saakka.

Mietitäänpä esimerkiksi tilannetta oopperan kulminaatiopisteessä toisessa näytöksessä.

Kymmenien, ellei satojen kosijoiden pää on jo pudonnut, kaikki ovat kyllästyneitä murhaamiseen ja vihdoin tulee joku, joka vastaa prinsessan viimeiseen kysymykseen oikein säilyttäen näin henkensä. Sen sijaan, että ministerit järjestäisivät prinssille näyttävän, seremoniallisen triumfin ja kansa hurraisi taustalla helpottuneena, mitään ei tapahdu. Sankariprinssi ja Turandot haahuilevat näyttämöllä tietämättä mitä tehdä. Sama toistuu oopperan päättävässä rakkauskohtauksessa.

Kuoron, solistien ja orkesterin välillä esiintyi pieniä ajoitusongelmia, mutta silti musiikillinen intensiteetti säilyi teoksen loppuun saakka. Parhaiten kaikki meni yhteen kolmannessa näytöksessä. Lyömäsoitinten pauhatessa tuli kuitenkin toisinaan sellainen olo, että vähempikin ehkä riittäisi.

Sopraano Miina-Liisa Värelä oli ikävä kyllä sairastunut, ja hänen sijaansa Turandotin roolissa kuultiin Astrik Khanamiryania. Hän suoriutui tehtävästään tyylikkäästi, samoin kuin Reetta Haavisto, jonka tulkitsema Liùn kuolinaaria oli illan sielukas kohokohta. Myös Leonardo Caimin tenoriääni soi hienostuneen lyyrisesti Calafin roolissa, eikä laulamisessa muutenkaan ollut valittamista. Mikä ilahduttavinta, Timurin roolin esittäneestä Matti Turusesta on kehittymässä kovan luokan basso.

Musiikki Giacomo Puccini, libretto Giuseppe Adami & Renato Simoni. Musiikinjohto Hannu Lintu, ohjaus Sofia Adrian Jupither, lavastus Erlend Birkeland, puvut Maria Geber, valaistus Ellen Ruge, liikeohjaus Katarina Sörenson. Suomen kansallisoopperan kuoro ja lapsikuoro sekä orkesteri. Rooleissa Astrik Khanamiryan, Leonardo Caimi, Reetta Haavisto, Jussi Merikanto, Mika Pohjonen, Tomas Pavilionis, Matti Turunen, Jussi Miilunpalo, Aapo Kilpelä, Päivä Karjalainen ja Helianna Herkkola.