Oululainen Outi joutui kamalaan tilanteeseen Citymarketin parkkipaikalla – tuntematon nainen sai itkemään

Vakavaa sydänlihassairautta sairastava Outi Perälä joutui ikävään tilanteeseen, kun hän pysäköi autonsa invapaikalle. Hän muistuttaa, ettei ihmisen terveyttä voi päätellä ulkonäöstä.

Viime lauantaina oli oululaisen Outi Perälän 46-vuotissyntymäpäivä. Outi oli hyvillä mielin, sillä hän oli juuri käynyt somearvonnasta voittamassaan kulmien ja ripsien värjäyksessä.

Outi ja hänen puolisonsa päättivät käydä ruokaostoksilla Citymarketissa. He kaarsivat autollaan yhteen kaupan edessä olevista neljästä invalidipaikasta. Parkkeeratessaan Outin puoliso totesi, että läheisessä autossa istui nainen, joka tarkkaili heitä.

– Mieheni laittoi automme ikkunaan invakortin ja puheli, että sitäköhän rouva odotti, Outi kertoo.

Kun Outi ja hänen puolisonsa nousivat autosta, nainen avasi oman autonsa oven ja sanoi, että kyseessä oli invapaikka.

– Vastasimme, että niin onkin, meillä on kortti ikkunassa. Nainen sanoi hyvin ikävään äänensävyyn, että saahan se kortti olla, mutta te ette ole invalideja. Samalla hän osoitti meitä molempia sormellaan.

”

Mietin vain, että miten ihmiset voivat olla tällaisia?

Outi lähti kohti naista kertoakseen olevansa invalidi. Silloin nainen veti autonsa oven kiinni ja napsautti ovet lukkoon.

– Mieheni yritti sanoa vielä, etteivät vaivat aina näy päälle päin. Rouva huiski autostaan, että hölynpölyä. Silloin minä kilahdin.

Outi nosti pitkän toppatakkinsa ja paitansa ylös ja näytti naiselle violetinkirjavien mustelmien ja lääkepistosten läikittämää vatsaansa sekä siihen teipattua letkua, josta kulkee johto Outin olallaan kantamaan laukkuun.

– Aloin itkeä. Minulla keitti niin yli, että löin keskisormeni hänen autonsa ikkunaa vasten. Nainen sanoi kai ikkunan läpi, että anteeksi, mutta ei se siinä hetkessä auttanut.

Pariskunta poistui kauppaan, Outi järkyttyneenä ja mies häntä rauhoitellen.

– Käteni ihan tärisivät. Mietin vain, että miten ihmiset voivat olla tällaisia? Eikö invalätkä riitä, pitääkö sen lisäksi joutua puolustamaan itseään?

Kun he palasivat kaupasta, nainen istui yhtä autossaan.

– Hän ei vilkaissutkaan meitä, vaikka menimme ihan lähelle autoomme. Arvelen, että hän oli ehkä aika nolona.

Elintärkeä laukku

Outi sairastaa terminaalista sydämen vajaatoimintaa. Hänellä on sydänlihassairaus, dilatoiva kardiomyopatia, jossa sydämen vasen kammio laajenee niin, että se menettää pumppaustehonsa.

Vaiva puhkesi alun perin vuonna 2010 Outin ollessa raskaana. Sydän kuitenkin palautui, ja Outi ehti elää terveen elämää lähes 10 vuotta, kunnes vaiva alkoi oireilla flunssan yhteydessä. Vuoden hoitoyritysten jälkeen syksyllä 2019 Outi meni elottomaksi. Hänet elvytettiin, nukutettiin ja lennätettiin Oulusta Helsinkiin. Siellä sydämen vasempaan kammioon istutettiin moottori.

”

Minulla on terveet raajat ja näytän ihan tavalliselta.

Koska Outin verenkierto on koneellinen, ei hapekas veri kierrä hänen kehossaan samoin kuin terveellä ihmisellä. Siksi hän tarvitsee tavallista enemmän lepoa ja aikaa palautua.

– Staattista käsivoimaakaan ei ole, esimerkiksi kauppakasseja kantaessa minun on laskettava usein kassit ja ravisteltava käsiä, koska verenkierto ei riitä. Minusta ei myöskään tunnu pulssia, eikä verenpainetta voida ottaa tavallisella mittarilla.

Outi kantaa mukanaan kolmekiloista olkalaukkua, jonka sisältä löytyy kaksi akkua ja ohjausyksikkö. Laukusta johtaa letku, joka kulkee Outin navan vieressä olevasta reiästä vatsanpeitteiden läpi moottoroituun sydämeen.

– Laukku on minulla 24/7, myös nukkuessa ja suihkussa. Sitä ei voi ikinä sammuttaa tai ottaa irti.

Koska Outin sairaus ei näy ulospäin, ei ulkopuolinen voi silmäilemällä päätellä hänen terveydentilaansa. Laukkukin näyttää tavalliselta olkalaukulta.

– Minulla on terveet raajat ja näytän ihan tavalliselta. Erona on vain se, että kehossani on omakotitalon hintainen härveli, joka pitää minut elossa.

Tulevaisuudessa Outia odottaa toivottavasti sydämensiirto, jos sopiva sydän vain löytyy.

Ikäviä kohtaamisia

Outi on aiemminkin joutunut tilanteisiin, joissa hänen on ulkoisen olemuksensa perusteella oletettu olevan terve. Kerran hän odotti miestään autossa invapaikalla hammaslääkärin pihalla, kun viereen ajoi auto.

– Mieskuski takoi päätään sormella ja viesti, että ”idiootti” ja osoitteli invamerkkiäni.

Kerran, kun Outilla ei vielä ollut sydämen apupumppua, hän lähti viemään kahta mäyräkoiraansa tienvarteen tarpeilleen. Hän jaksoi kävellä viisi metriä kerrallaan. Askel painoi, palleassa tuntui hengenahdistus.

Sitten takaa tuli nainen koiran kanssa. Kun koirat ryhtyivät haukkumaan toisilleen, nainen läksytti Outia ja käski kävelemään rivakammin.

– Olin niin sairas, että minulta tuli vain itku. Sanoin, että terveet kävelevät. Nainen tuhahti, että on hänelläkin reuma, mutta liike on lääke. Sitten hän käveli pois.

”

Olisin halunnut jutella naisen kanssa, jotta tulisin kuulluksi.

Kurjien kohtaamisten lisäksi on onneksi hyviäkin: tuntematon nainen, joka tiedusteli Outin terveydentilaa silloin, kun hän kärsi anemiasta ja oli kalpea matalien veriarvojen vuoksi. Ja yksi mies, joka tarjosi apuaan, kun Outi alkoi oksentaa aamulenkillä sydämen vajaatoimintaan kuuluvan pahoinvoinnin vuoksi.

Aiemmin Outi ei ole osannut reagoida ikävissä tilanteissa. Citymarketin parkkipaikalla hän päätti toimia.

– Olisin halunnut jutella naisen kanssa, jotta tulisin kuulluksi ja ehkä saisin hänet olemaan jatkossa ajattelevaisempi. Voisihan sitä olla välittämättä ja ajatella, että omapahan on tyhmyytensä. Mutta minusta tuntui, että silloin nainen vain tekisi samoin seuraavalle.

Outi myöntää, että jälkeenpäin keskisormen näyttäminen ja vatsan paljastaminen nolottivat.

– Vasta myöhemmin tajusin kysyä mieheltäni, että voi kauhea, oliko paljonkin yleisöä. Olihan sitä, lauantai-iltapäivänä marketin edessä. Mutta ehkä tilanteen nähneet tajusivat, mitä ajoin takaa.

Ei mikään kansalaistehtävä

Outi uskoo, että ikävästi käyttäytynyt nainen tarkoitti hyvää ja yritti pitää invalidien puolta vahtimalla, kuka parkkeihin ajaa.

– Mutta raja on siinä, että invakortti täytyy hyväksyä. Sen on myöntänyt arvion tehnyt lääkäri, ja sen pitäisi riittää.

”Invapaikkakyttääjille” Outilla on yksinkertainen viesti:

– Ihmisestä ei voi aina nähdä ulospäin, mitä vaivoja hänellä on. Invaetuus on apu meille, joille arki on erilaisten syiden vuoksi haasteellista.

– Toisekseen: kaikkeen ei tarvitse puuttua, eikä kaikkea tarvitse sanoa. Mielessään voi ajatella mitä haluaa, mutta jos ei ole hyvää sanottavaa, voi pitää suunsa kiinni. Pienikin kommentti voi aiheuttaa todella kurjan olon pitkäksi ajaksi.

Outi huomauttaa myös, ettei invalidipaikkojen väärinkäytösten vahtiminen ole kansalaistehtävä.

– Jos epäilee, että joku jättää autonsa laittomasti invalidipaikalle tai on väärentänyt invakortin, ei sille voi mitään. Se on poliisin selvitettävä asia. Lätkän ikkunassa täytyy riittää muille.

Lue lisää: Sandra Kurki, 24, esitti yli vuoden Instassa voivansa mainiosti – sitten hän paljasti todellisen syyn, miksi oli pyörätuolissa: ”Minua hävetti kertoa, että jalkani eivät kantaneet”

Lue lisää: Finni olikin tyvisolusyöpä, joka jätti kasvoihin ikuiset jäljet – 5 suomalaista kertoo elämästä näkyvän arven kanssa