Vakavimmat virheet syntyvät politiikassa silloin, kun päätöksentekijän käsityskykyä heikentää jokin systemaattinen väärinymmärrys.
Mikään yksittäinen teko tai tekemättä jättäminen ei ole ollut vakavin virhe Vladimir Putinin kanssa. Vakavinta on ollut kyvyttömyys ymmärtää sanoja, joita Kremlin diktaattori ja hänen lakeijansa ovat käyttäneet.
Demokratioiden poliitikot eivät 20 vuoden aikana pystyneet sisäistämään – tai eivät halunneet sisäistää – Putinin hallinnon olemusta.
Vaikka Venäjän johto puhui demokratiasta, kansainvälisestä järjestelmästä, ihmisoikeuksista ja parlamentista, maa ei ikinä antanut näille käsitteille samanlaista sisältöä kuin ihmiset demokratioissa.
Sanat kuulostivat tutuilta ja turvallisilta, vaikka vastapuoli ei antanut niille missään vaiheessa aitoa sisältöä.
Tämä kielellinen väärinymmärtäminen johti Suomessa, Ruotsissa, Ranskassa, Saksassa ja lukuisissa muissa EU-maissa vakaviin virheisiin ja täysin vääriin johtopäätöksiin, kuten puolustusvoimien suorituskykyjen alasajoon ja energiariippuvuuksien synnyttämiseen.
Venäläistä imperialismia ei haluttu uskoa todeksi, vaikka Putinin kannattajat alkoivat rehabilitoida despootti Stalinin perintöä.
Alkaneella viikolla ilmestyy suomeksi brittitutkija Keir Gilesin teos Venäjän sota jokaista vastaan.
Gilesin teesin mukaan ongelmat alkavat, kun ihmiset lännessä – varsinkin poliittiset johtajat – aliarvioivat erimielisyyksiä Venäjän kanssa tai eivät ymmärrä niitä lainkaan.
– Ei auta, että kun he lukevat Venäjästä, he näkevät tutuilta tuntuvia sanoja valtiojärjestyksestä ja kuvitteellisesta demokratiasta, joka näyttää tutulta, Giles kirjoittaa.
Putin ja hänen tukijansa puhuivat 2000-luvun alussa ”ohjatusta demokratiasta”.
Vaalit ja parlamentti alkoivat palvella putinisteja demokratian kulisseina. Tuloksen ja ehdokaslistojen oli vastattava Kremlin mieltymyksiä. Väärinkäytöksiä paljastaneita toimittajia ja ihmisoikeusvaikuttajia alettiin murhata.
Putinistien toiminta täytti varhaisessa vaiheessa diktatuurin tunnusmerkit, mutta koska he itse puhuivat ohjatusta demokratiasta, samaa sanaparia käytettiin Venäjästä Suomessakin.
Demokratia-sanaa ei olisi 20 vuoteen pitänyt laittaa samaan lauseeseen Putinin kanssa. Näin silti toimittiin, koska niin oli mukavampaa.
Tiedotusvälineillä on ollut oma roolinsa virheen synnyssä: ne ovat toistaneet venäläisten lausuntoja ikään kuin niillä olisi sama totuusarvo kuin demokratioiden poliitikkojen lausunnoilla.
Vääränlainen objektiivisuuden tavoittelu hyödyttää aina diktatuuria.
Loppuun asti merkittävä osa demokratioiden poliitikoista ajatteli, että Kreml ei aloittaisi täysimittaista sotaa, koska se kiisti valmistelevansa hyökkäystä Ukrainaan. Reaalimaailman tapahtumat puhuivat toista.
Suomessa säilyi ensimmäisiin ohjuksiin ja sotarikoksiin saakka Venäjä-selittäjien koulukunta, joka itsepintaisesti kieltäytyi tuomitsemasta Putinin toimia.
Oikeassa olivat koko 2000-luvun ajan ne, jotka käänsivät sanojen totuusarvon aina päinvastaiseksi. Kun Kreml kiisti jotakin, se vahvisti olevansa syyllinen tai aikovansa tehdä juuri siten kuin sen pelättiin tekevän.
Muuttuneessa ajassa päätöksentekijöiden on kyettävä sivuuttamaan se, mitä diktatuurit milloinkin puhuvat.
Katseen on oltava aina toiminnan arvioinnissa. Oma varautuminen ja tarvittavat vastatoimet on tehtävä inhorealistisimman punninnan kautta.
