Raju pakomatka päättyi Suomeen, jossa revontulet loistivat - ukrainalaiset naiset kertovat, millainen Suomi heidän silmissään on

Joulu lähestyy, ja se on monelle ukrainalaiselle perheelle ensimmäinen poissa kotoa. Kolme ukrainalaisäitiä kertoo, miten lapsiperhearki Suomen pimeässä talvessa on lähtenyt käyntiin.

15 minuuttia. Siinä ajassa hersonilaisen Oksana Jermakovan oli pakattava mukaan hänen ja poikansa Nazarin, 14, tarvittava omaisuus. Hetken kuluttua oli lähtemässä vapaaehtoisten tarjoama kyyti, pakoon kotikaupungin silmitöntä tulitusta.

Oli kesäkuu. Venäjä valtasi miltei koko Hersonin alueen jo maaliskuussa, mutta Jermakova ei ollut yrittänyt lähteä aiemmin. Kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaa kotitaloa asuttivat hänen ja pojan lisäksi kaksi koiraa, kissa ja papukaija – ”kuin ihana eläintarha”.

Mutta nyt lapsen henkeä oli suojeltava. Hieman aiemmin kodin lähelle oli osunut ohjus.

Rakkaat eläimet jäivät äidille ja ystävälle. Mukaan lähti kaksi repullista tavaraa, ja matka sai alkaa.

Nyt Jermakova istuu Espoon Matinkylässä sijaitsevan ukrainalaisten avustuspisteen Kaivon olohuoneessa. Hän työskentelee täällä joka tiistai vapaaehtoisena.

– Arvostan valtavasti ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua, joten haluan auttaa myös.

Kesäinen tie Suomeen oli pitkä. Jermakovan kotikaupunki Herson oli ainoa alueellinen pääkaupunki, jonka Venäjä onnistui valtaamaan hyökkäyssodan aikana. Se oli Venäjän miehittämä aina marraskuuhun asti.

– Kun sotilaat saapuivat... Se oli niin pelottavaa. Meidän kaikkien täytyi olla varovaisia.

– Sotilaat pysäyttivät ihmisiä kadulla ja kävivät läpi heidän puhelimiaan. Jos puhelutiedoissa ja viesteissä näkyi ukrainalaisia numeroita tai Ukrainaa kannattavia viestejä, he saattoivat rangaista.

Ihmisiä katosi, myös Jermakovan perheestä. Hän uskoo setänsä joutuneen venäläisjoukkojen vangiksi. Perhe ei vieläkään tiedä, onko mies elossa vai ei.

Kaupungista poispääseminen oli vaikeaa. Matka Suomeen kesti neljä päivää.

Hersonissa Jermakovan autoseurue jäi jumiin venäläissotilaiden tietulliin, missä matkustajat joutuivat Jermakovan mukaan ”kuulusteltaviksi”. Kokemus oli kauhistuttava. He saivat lopulta sotilaat vakuutettua siitä, että halusivat vain turvaan taisteluilta. Matka jatkui Lvivin kautta Puolaan, siitä Latviaan ja lopulta Viron kautta Suomeen.

Kysymykset tulevaisuudesta saavat Jermakovan mietteliääksi. Ukrainassa hän kunnosti työkseen huonekaluja, arki oli kiireistä. Uutta elämää hän kuvailee odottamiseksi.

– En osaa ajatella tulevaisuutta tai suunnitella mitään. Odotan vain. Ehkä pääsemme kotiin, ehkä jäämme. Emme tiedä mitään.

Kuukaudet kuitenkin kuluvat, ja arki on lähtenyt siinä sivussa kulkemaan. Jermakova asuu poikansa kanssa Helsingissä suomalaisessa perheessä. Kotona vallitsee lämmin tunnelma, ennen kaikkea turvallinen.

Nazar käy koulua sekä Suomessa että etäopetuksella Ukrainaan. Vapaa-ajalla äiti ja poika käyvät uimahallissa ja liikkuvat luonnossa, joka on ”upea ja paras asia Suomessa”.

Koti-ikävää helpottaa suomalaiskodin koira. Sen kanssa Jermakova käy pitkillä kävelyillä ja muistaa omat eläimet, kodin.

”

Haluaisin jouluksi kotiin ja poikani myös. Mutta kotonani asuu enää sotilaita.

Espoossa asuntojen ikkunoita koristavat eriväriset valot. Se kertoo joulun lähestymisestä, mikä tuntuu vaikealta. Kesken haastattelun tulevassa puhelussa Jermakova kuulee ystävältään, että hänen kotiaan asuttavat ukrainalaiset sotilaat.

– Tuntuu pahalta. Haluaisin jouluksi kotiin ja poikani myös. Mutta kotonani asuu enää sotilaita.

Hyviä uutisia Hersonista on kuulunut myös, loistaviakin. Marraskuun puolivälissä Ukraina ilmoitti Hersonin vapautetuksi. Tuolloin Jermakova sai viikkojen tauon jälkeen yhteyden äitiinsä, joka eli pommitusten keskellä ilman juoksevaa vettä tai sähköä.

– Puhelun aikana vain itkimme ilosta. Halusin juosta koko matkan heti kotiin.

– Mutta ei tämä ole ohi. Sota ei lopu.

Näky taivaalla toivotti tervetulleeksi

– Katsokaa ulos! linja-auton kuljettaja huikkasi Inna Nasarenkolle, 46, ja tämän Alessia-tyttärelle, 14.

Ikkunasta avautuva näky tuntui yliluonnolliselta. Revontulia.

– Tuohon aikaan tunsi oloni koko ajan kamalaksi. Olimme saapuneet Suomeen vain kaksi päivää aiemmin. Ja sitten näimme sen.

– Se oli kuin taikuutta.

Oli maaliskuu ja Nasarenko tyttärineen oli asettunut pitkän matkan jälkeen Ruukin kylään lähelle Oulua. Matka Suomeen kesti neljä päivää ja se kulki maateitse Etelä-Ukrainan Mykolajivista Moldovaan, Romaniaan, Unkariin, Sloveniaan, Puolaan ja lopulta lentäen Suomeen.

– Lapset itkivät ympärillämme, emmekä tienneet, mihin olimme menossa, Nasarenko muistelee matkaa.

Aikaa Mykolajivissa ennen lähtöä Nasarenko kuvailee jatkuviksi räjähdyksiksi. Iskuja siellä, täällä, tuolla. Jo sodan alussa heidän kotinsa lähellä oleva lentokenttä tuhottiin ohjuksilla. Ympäröiviä taloja pommitettiin.

Aina kun kotikerrostalon lähelle iskettiin, Nasarenko makasi lattialla ja piteli lastaan. Äiti yritti suojata ja lohduttaa, mutta välillä tyttö menetti tajuntansa pelosta.

– Lopulta lapseni sanoi, ettei kestä enää. Meidän oli pakko lähteä. Lähdimme kotoa juosten, vain yhden repun kanssa.

Perhe on sittemmin asettunut pohjoisesta asumaan Espooseen. Tyttären pyörtyily on lakannut, ja hänestä on tullut taas iloinen koululainen. Lempiruoka on suomalainen lohikeitto, suosikkiaine matematiikka. Lisäksi tyttö opiskelee ahkerasti suomen kieltä, maalaa ja soittaa kitaraa sekä pianoa. Suomen talvi ja pimeys eivät haittaa, koska luistelu on parasta.

– En tiedä mistä hän on perinyt kaikki taitonsa! Alessia haluaa opiskella lääkäriksi ja palata sitten auttamaan Ukrainaan.

Nasarenko kehuu vuolaasti suomalaisia opettajia, jotka ovat hänen mukaansa hämmästyttävän mukavia.

– Ukrainassa opetus on paljon autoritäärisempää.

Nasarenko itse työskenteli Ukrainassa lastentarhaopettajana, ja toivoo voivansa tehdä samaa työtä tulevaisuudessa Suomessakin. Mutta ensin täytyy opetella suomen kieli.

”

Teen asioita, joita en ennen tehnyt. Olen muuttunut, ja elämäni muuttuu täydemmäksi. Hiljalleen.

Uuden opettelu ei haittaa, sillä tyttären uteliaisuus on tarttunut äitiinkin.

– Suomessa tykkään lukea, tutustua uusiin paikkoihin ja auttaa kotonamme.

– Opettelen myös uimaan ja pyöräilemään. Teen asioita, joita en ennen tehnyt. Olen muuttunut, ja elämäni muuttuu täydemmäksi. Hiljalleen.

Kenties joku päivä uusia taitoja pääsee käyttämään vielä kotonakin. Ensimmäinen joulu ilman perhettä jättää tilaa vain yhdelle toiveelle: sodan loppumiselle.

Nasarenkon kolme serkkua ja heidän lapsiaan on sotimassa rintamalla. Serkun poika makaa parhaillaan Mykolajivissa sairaalassa odottamassa leikkausta saatuaan pahan iskun päähänsä taistelussa.

Nasarenko puhuu äitinsä kanssa puhelimessa joka päivä. Välillä äiti luulee kuolevansa ja soittaa hyvästelläkseen. Silloin ei juuri puhuta, itketään vain yhdessä.

– Haluan, että kuoleminen lakkaa. Kaikkien osapuolien. Haluan rauhaa. En ikinä lakkaa uskomasta siihen. Pysyn elossa toivosta.

Lentokoneiden äänet pelottavat

– Haluan elää.

17-vuotiaan Ilja-pojan vetoomus oli viimeinen tikki Galina Zhohololle. Kotoa Harkovasta oli lähdettävä. Elämä Koillis-Ukrainassa, maan toiseksi suurimman kaupungin lähiössä oli ollut jatkuvia räjähdyksiä. Lähdön aikaan maaliskuussa pommisuojaan piti juosta joka päivä.

– Emme nähneet nälkää, mutta kaikesta oli pula. Ei leipää, ei makkaraa, ei valoa, ei elämää.

Räjähdysten keskellä oli vaikeaa nukkua. Lentokoneet pelottavat yhä.

Zhoholon, Iljan ja nuoremman pojan Nikitan, 14, lähtöä helpotti se, että perheen isä Andrei asui jo Suomessa. Hän työskenteli suomalaisyritykselle jo ennen sodan alkamista.

Perheen matka taittui Harkovasta Lviviin ja siitä Puolan kautta Suomeen. Nyt perhe asuu Espoossa suomalaisen perheen kanssa. Koti löytyi Facebook-viestin avulla.

Nikita-poika on saanut paljon kavereita ja painia harrastava lapsi pitää koulussa erityisesti urheilusta. Ilja on käynyt lukion kursseja ja tekee myös töitä hyllyttäjänä. Molemmat käyvät koulua myös etänä Ukrainaan.

Ukrainassa myös opettajana työskennellyt Zhoholo kaipaa työtään ja opettamiaan lapsia, mutta kuvailee elämää uudessa kotimaassa silti kiireiseksi. Hän käy auttamassa ukrainalaisten avustuspisteellä Espoossa aina, kun se on auki.

– Me työskentelemme, opiskelemme, harjoittelemme vaikeaa kieltä. Emme ehdi ajatella tulevaisuutta enää samalla tavalla. Mietimme tätä hetkeä.

Suomalaisia nainen kuvailee ystävällisiksi ja sydämellisiksi. Ainoa poikkeus ovat olleet bussikuskit. He ovat olleet välillä tylyjä pojille, ja heittäneet Zhoholon mukaan ilman toimivaa lippua olleen lapsen uloskin.

Zhoholo on saanut Suomessa paljon ystäviä muista ukrainalaisista. Sosiaalinen elämä on täyttä. Usein he laittavat ruokaa yhdessä ja puhuvat kodista. Yksin ollessaan Zhoholo rakastaa katsella televisiota ja neuloa, kuten kotona Ukrainassakin.

”

Olemme turvassa nyt. Se on tärkeintä.

Koti on mielessä erityisesti lähestyvän joulun alla. Zhoholon 64-vuotias äiti asui Harkovassa viereisessä talossa, joten perhe tapasi joka päivä. Nyt he puhuvat puhelimessa kahdesti päivässä.

Äiti ei kuitenkaan halua jättää kotiaan. Talossa ei ole juoksevaa vettä tai toimivia valoja ja lämmitystä.

– Puhelimessa hän sanoo, että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Vaikka oikeasti mikään ei ole hyvin.

Zhoholo haluaa palata, mutta ei uskalla puhua toivosta.

– Sota ei ole ohi, tiedämme sen. En uskalla toivoa mitään.

– Mutta olemme turvassa nyt. Se on tärkeintä.