Finland
This article was added by the user Anna. TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Suomen metsistä löytyy puita, joissa on satoja vuosia vanhoja, erikoisia merkintöjä – ”Niihin liittyy puistattavia kummitus­tarinoita”

Vielä ennen Suomen itsenäistymistä tehtiin niin sanottuja karsikko- tai ristipuita, joiden tarkoitus oli estää vainajia palaamasta kotiin kummittelemaan. Puiden luona ei saanut pysähtyä pimeän aikaan.

Kuvassa näkyvät merkinnät ovat ikivanha itäsuomalainen tapa.

Kuu pilkottaa kalpeana puiden lomasta ja valaisee hennosti aavemaisen ikimetsän eräänä syyskuisena iltana Karjalassa. Eletään 1800-luvun alkua.

Perhe istuu nitisevien, hevosten vetämien rattaiden kyydissä, jotka poukkoilevat mäntyjen ja kuusien juurten ylitse. Edellä kulkevissa rattaissa on myös vainaja, jota ollaan saattamassa perinteisin menoin viimeiselle matkalleen kohti aikaa ja ikuisuutta. Takana kulkee myös muuta saattoväkeä.

Vainajia ei mieluusti kuljetettu pimeällä, mutta jostain syystä saattue on liikkeellä yöllä.

Kärryt pysäytetään metsän reunalla. Perheen vanhin tytär nousee kärryistä pelokkaan näköisenä ja hapuilee kärryjen alle.

– Mutteri irtosi, hän tokaisee ja pälyilee kärryjen akselia, jonka mutterit ovat todellisuudessa visusti paikoillaan.

Koko perhe kerääntyy yhdessä tuumin lähellä kasvavan kuusen juurelle. Isäntä karsii oksat niin, että jäljelle jää vain kaksi oksaa.

Kuun valossa tuo puu muistuttaa aivan ihmishahmoa. Isäntä veistää puuhun uuden ristin entisten viereen. He sytyttävät vainajan vanhat sänkyoljet palamaan puun juurella ja saattoväen miehet ottavat ryypyn.

– Siinä se emäntä nyt hoitaa lehmiä, tytär lausuu kuin loitsua.

Kun riitti on suoritettu, he nousevat nopeasti takaisin kärryihin. Tytär vakuuttelee, että kärryt toimivat taas. Hevonen nykäisee kärryt hitaasti liikkeelle ja matka jatkuu kohti kirkkomaata.

– Tässä ei sitten pysähdytä uudestaan pimeän aikaan, muistakaa se, isäntä sanoo ja vislaa hevosta ravaamaan.

Mari Karsikas kuvasi karsikko-puita Pyhäkankaalla Saarijärven ja Äänekosken rajalla.

Puissa on ristin merkkejä ja numeroita.

Jos samoilee Savon tai Karjalan metsissä nykypäivänä, voi yhä törmätä erikoisiin puihin, joiden runkoihin on kaiverrettu ristejä sekä kirjaimia, numeroita tai kenties molempia.

Mikä oikein on näiden merkintöjen tarkoitus?

– Karsikko tai ristipuu on oikeaoppinen nimitys riippuen siitä, mistä päin itäistä Suomea sellainen puu löytyy. Ne olivat eräänlaisia rajamerkkejä, jotka tehtiin vainajille, etteivät nämä palaisi pimeän tullen takaisin kotiin. Ajateltiin, että kun vainaja yöllä saapuu puun luokse, hän huomaisi, että tästä ei pääse eteenpäin, valaisee museologian professori Janne Vilkuna.

Vilkuna on tehnyt 1990-luvun alussa väitöskirjan suomalaisten vainajien karsikoista ja ristipuista. Kiinnostus näihin kansanperinteen mystisiin uskomuksiin syntyi opiskeluaikoina.

Hän kertoo, että kansat ympäri maailman ovat pelänneet kuolemaa. On ollut peruuttamatonta, että ihmisen elämä vain päättyy, eikä mitään ole tehtävissä.

Kun läheinen menehtyi, suvulla oli kova tarve siirtää tämä kuolleiden maailmaan niin, että vainaja pysyisi siellä, eikä hiippailisi pimeän tullen takaisin kotiin.

– Entisaikaan ajateltiin, että vainajakin on kuin eläin, joka kävelee omia jälkiä takaisin. Kun vainaja saatettiin kotitalosta kirkkomaalle, tehtiin puolivälissä matkaa karsikko. Täytyi myös pitää huolta siitä, että vainajan arkku oli silloin kirkon puolella puuta. Karsikko muistutti vainajaa siitä, että eteenpäin ei saa kulkea: tässä on raja, Vilkuna kertoo.

Tämä oli itäsuomalainen tapa ja luterilaisten suomalaisten tapa. Kannaksella on tapana puhua karsikon sijaan ristipuusta.

– Kun karsikkopuuta pysähdyttiin tekemään, saatettiin vainajaa huijata esimerkiksi kärryjen akselin mutterin irtoamisella, jotta tämä ei kävisi pysähdyksen takia levottomaksi. Karsikkopuun luona otettiin niin sanottu karsikkoryyppy. Saatettiin tehdä myös eräänlaisia taikoja. Puun juurelle voitiin tuoda poltettavaksi esimerkiksi ne sängynoljet, joilla vainaja oli kuollut. Lausuttiin myös loitsuja, kuten ”siellä se emäntä nyt hoitaa lehmiä”, kun lehmät olivat olleet tälle rakkaita.

Karsikkopuuhun oli tapana veistää myös risti. Myöhemmin puuhun lisättiin vainajan nimikirjaimet. Sittemmin myös kuolinvuosi. Lopulta keksittiin, että sama perinne voidaan toteuttaa myös kotona laudan pätkään veistämällä.

Hautajaisissa vainajan arkulle oli varattu saattueen ensimmäinen kärry, jonka kyydissä sai istua vain ajomies.

– Tämä on Iisalmen Runnin Repolan talon karsikkolauta, jossa on merkinnät kolmelle perheen tulirokkoon kuolleelle lapselle, Olli, Henriika ja Anna-Liisa Revolle. Ajankohtainen kuva, sillä vuonna 1894 ei tautia vastaan ollut tehokasta lääkettä, vasta viime sotien jälkeen käyttöön tullut penisilliinihoito tehosi, Vilkuna kertoo.

Karsikkopuut olivatkin pelättyjä paikkoja.

Niiden luona ei saanut pimeän tultua pysähtyä, sillä uskottiin, että vainajat tulivat kuljeskelemaan karsikkopuiden tuntumaan öisin.

Vanhimmat tiedot karsikoista ovat 1700-luvulta. Karsikko-perinne on levinnyt koko savolaisten asuttamalle alueelle, ja se on savon-karjalainen ilmiö. Suomen lisäksi karsikkoja tai ristipuita on tehty myös Itä- ja Kaakkois-Virossa.

Vilkuna kertoo vierailleensa Virossa kyseisillä alueilla viimeisenä Neuvosto-vuonna. Vielä silloin ristipuu-perinne oli käytössä.

– Suomessa tapa hiipui itsenäisyyden alkupuolella. On yksittäisiä sukuja, jotka ovat jatkaneet tapaa, mutta laajana kansantapana se päättyi tuolloin. Vainajan muisto säilyi jo kirkko- ja hautausmaiden hautamuistomerkeissä, valokuvissa ja kirjeissä. Siirtymämatkaa haudan lepoon ei kuljettu enää hevosella vanhoja polkuteitä, vaan autolla. Vähitellen vainajan muisto tuli tärkeämmäksi kuin vainajan pelko, Vilkuna sanoo.

Silloin karsikko voitiin tehdä jo omaan pihapiiriin. Karsikkolauta voitiin sijoittaa esimerkiksi jonkin ”kylmän” rakennuksen räystään alle tai merkinnät hakata pihakallioon.

Perheen poika Juho Tikkanen lähti vuonna 1912 Amerikkaan Titanic-laivan kyydissä, eikä koskaan palannut. Hänen muistonsa säilyy tuossa karsikko-kalliossa.

Miten karsikko-perinne sitten alkoi?

Karsikkopuu on ikivanha merkkipuu, mutta vainajan karsikko on ilmeisesti syntynyt viimeistään siinä vaiheessa, kun vainajista on tullut pelottavia.

– Yksi sellainen vaihe oli kristinuskon tulo Suomeen. Kristinuskon myötä alettiin saarnata, että vainajat eivät pääsekään ”perille”, vaan odottavat haudassa lopullista ylösnousua. Pelättiin, että kun he eivät pääse tuonpuoleiseen, he nousevat elävien pariin kummittelemaan.

Vilkunan mieleen on jäänyt lähtemättömänä erään Pielavedellä sijaitsevan Haukkalahden talon pihapiirissä oleva kallio, johon tehtiin merkinnät puun sijaan.

Siihen oli kirjattu 1800-luvulta 1900-luvun alkuun asti perheenjäsenten kuolinvuosia, joista yksi pisti Vilkunan silmään.

– Sieltä löytyy kuolinvuosi 1912. Perheen poika Juho Tikkanen lähti vuonna 1912 Amerikkaan Titanic-laivan kyydissä, eikä koskaan palannut. Hänen muistonsa säilyy tuossa karsikko-kalliossa.

Merkintöjä Pielaveden Haapakosken talon karsikkokivestä.

Karsikko saatettiin tehdä myös meren tai järven rannalle, mikäli hautajaissaattue kulki sitä pitkin. Albert Edelfeltin maalaus Lapsen ruumissaatto vuodelta 1879 kuvaa osuvasti vesiteitse tehtyä ruumissaattoa.

Karsikkoihin liittyy tietenkin myös lukuisia puistattavia kummitustarinoita.

Oli esimerkiksi tapana varoitella, että käy huonosti, jos rikkoo karsikko-perinteen.

– Tarina kertoo, että jos karsikon perinteen on rikkonut, vainaja on hypännyt arkusta ylös ja alkanut riehua. Hän on myös saattanut palata kotiin riehumaan, Vilkuna muistelee.

Uskottiin, että vainajat olivat kuolleista herättyään aggressiivisia. Siksi esimerkiksi miesvainajan karsikko oli tapana veistää tämän omalla kirveellä.

Vilkunan mukaan tällä tavalla saattaa olla ikivanhat juuret.

Vainajan käyttämät teräesineet olivat uskomuksen mukaan vaarallisia. Siksi esimerkiksi esihistoriallisista haudoista löytyneiden vainajien teräaseet on väännetty solmuun. Pelättiin, että nämä tulevat aseidensa kanssa takaisin.

Oli myös kuolleita, joita pidettiin erityisen varallisina vainajina.

– Jos ihminen löytyi kuolleena, eikä tämän kuolinsyytä tiedetty, hän oli vaarallinen vainaja. Paikka merkittiin ristillä, sillä sitä tuli varoa, Vilkuna kertoo.

Aivan unohduksiin vanhat perinteet eivät kuitenkaan ole jääneet. Niistä elävin muisto on tänäkin päivänä käytetty kuolinpaikoille laitetut ristit meillä ja muualla.

– Esimerkiksi auto-onnettomuudessa menehtyneiden kuolinpaikoille on ollut tapana tuoda ristejä. Tässä on sama jatkumo: ihminen ei kuollut omaisten läsnäollessa, vaan koki niin sanotun ”pahan kuoleman”.

Ajan saatossa osa karsikoista on tietämättöminä kaadettu tai puut ovat kuolleet ja lahonnet omia aikojaan. Elävä puu pyrkii myös kasvattamaan veistetyn pilkan umpeen.

Tänä päivänä useita karsikkopuita voi nähdä esimerkiksi Saarijärven Pyhäkankaalla, jossa merkinnät ovat Saarijärven kirkolle matkanneiden Konginkankaan liimattalaisten tekemiä.

Janne Vilkunan väitöskirja Suomalaiset vainajien karsikot ja ristipuut : kansatieteellinen tapatutkimus on luettavissa tästä linkistä.

Hautajaissaattueeseen saattoi kuulua paljonkin ihmisiä.