Eduskuntavaaleista tuli tällä kertaa talousvaalit. Syy on selvä. Sanotaan se nyt vielä kerran ääneen: Suomi ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa velkarahalla. Näin suureen julkiseen satsaukseen ei olisi oikeasti varaa.
Kaikki puolueet haluavat kuitenkin pitää kiinni hyvinvointivaltiosta. Ratkaisuksi jää menojen ja tulojen sopeuttaminen vastaamaan paremmin toisiaan. Puolueiden keinot kuitenkin eroavat merkittävästi, kuten kuuluukin.
Yhden keinon kohdalla äänestäjän kannattaa olla tarkkana. Se on talouden sopeuttamisen kuittaaminen tulevalla kasvulla. Tässä on kunnostautunut isoista puolueista erityisesti SDP, joka tavoittelee peräti kahden prosentin kasvua. Tämä tosin ei saa tukea talousennustajilta. Suomen Pankki, rahaministeriö ja monet tahot ennustavat Suomen taloudelle päinvastoin vaikeita aikoja.
Talous ei kasva, vaikka poliitikko kuinka käskisi. Kasvu syntyy pitkälti tuottavuuden kehityksestä, josta vastaavat yritykset, eli niissä työskentelevät ihmiset. Suomi on myös vientivetoinen maa, joten talouskehitys riippuu muun maailman suhdanteista.
Kaksi keinoa ylitse muiden
Poliitikot voivat tietysti tehdä uudistuksia, jotka auttavat yrityksiä ja taloutta kasvamaan. Niiden pitäisi olla konkreettisia ja mieluusti merkittäviä. Helpot ja nopeat keinot ovat jo käytetty.
Äänestäjän kannattaa siis seurata tarkkaan, mitä puolueet tarjoavat. Talouspoliittisen arviointineuvoston puheenjohtajaa Jouko Vilmunen ehti jo toteamaan Iltalehdelle, että puolueiden talouslupauksista puuttuu nimenomaan konkretiaa. Esimerkiksi kokoomuksen ylevät puheet innovaatioiden tukemisesta jäivät taloustieteen professorin syynissä ontoiksi.
Vaaleissa kannattaakin keskittyä kahteen asiaan: menojen vähentämiseen eli leikkauksiin tai tulojen lisäämiseen eli veroihin. Tällä akselilla todelliset arvovalinnat tehdään. Päätöksissä pitäisi kuitenkin varoa osumasta talouden kehityksen kannalta tärkeisiin tekijöihin, kuten koulutukseen. Tehtävä on vaikea, ja tuskin lisää poliitikon kannustusta. Siksi talouskasvun lupaaminen on mukavampaa.
Liiallinen optimismi talouskehityksen suhteen on vaarallista. Tuore esimerkki on luja usko nollakorkojen jatkumiseen. Suomen talous viritettiin siten, että tasapaino säilyy, jos korot ovat nollissa. Laskelmat romuttuivat, kun keskuspankit löivät korot nousuun. Suomen korkomenot nousevat jo 2,5 miljardiin euroon, ja lisää on todennäköisesti tulossa.
Siksi Suomen tulevaisuuden ripustaminen epävarman talouskehityksen varaan ei ole vakuuttavaa talouspolitiikkaa. Se on toiveajattelua.
