Terveys | Millaista on johtaa maata, joka taistelee olemassaolostaan? Sen tietävät suomalaiset

Toinen maailmansota runteli monen monen suomalaispäättäjän terveyden lopullisesti.

”Kuivukoon käteni, joka on pakotettu tällaisen paperin allekirjoittamaan.”

Nämä vanhatestamentilliset sanat presidentti Kyösti Kallio lausui hyväksyessään talvisodan katkerat rauhanehdot maaliskuussa 1940.

Pian käsi kuivuikin. Kallio halvaantui syksyllä 1940 ja erosi tehtävästään. Hän lähti juhlasaatossa kohti Nivalan-kotiaan, tuupertui Helsingin rautatieasemalle ja kuoli.

Hän oli vain yksi monista suomalaisista sodan ajan päättäjistä, joiden terveyttä sota runteli.

Toinen maailmansota piinasi Suomea hirvittävän pitkään. Neuvostoliitto aloitti uhkailunsa jo syksyllä 1939, ja Lapin sota päättyi vasta viisi ja puoli vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1945. Koko tuon ajan Suomi eli veitsi kurkulla.

Jatkosotaa johdettiin Mikkelin Päämajasta. Siellä kenraali Wiljo Einar Tuompo piti päiväkirjaa, johon hän teki tarkkoja havaintoja muun muassa marsalkka Mannerheimin terveydentilasta ja mielialasta.

Kumpikin reistaili. Sodan aikana ylipäälliköllä oli pahoja univaikeuksia, ja 1943 Mannerheim sairastui keuhkokuumeeseen, jonka pelättiin johtavan jopa kuolemaan.

Jatkuva sotastressi näkyi kasvoissa, ja toisinaan Mannerheimin kasvoja meikattiin. Kun käsiin ja jalkoihin levisi ihottumaa, syntyi märkiviä haavoja. Kynän piteleminenkin tuotti vaikeuksia. Kättely teki niin kipeää, että Mannerheim saattoi huutaa kivusta.

Muukin sodanjohto oli lujilla. Kesän 1944 kohtalonhetkillä Tuompo kuvaili johtavia upseereita näin:

”Tätä meidän piiriämme katsellessa huomaa, miten pitkäaikainen sota on ehtinyt jättää moniin merkkejään. – – Nenosen tukka on harventunut ja harmaantunut, Airon tukka on melkein harmaa, Paasonen aina synkkä ja vakava, salaperäinen ja harvasanainen. Palojärven selkä on jotenkin köyristynyt. Rintamakomentajista Oesch on aivan harmaa, Järvinen samoin, Mäkinen osittain, Öhquist laiha ja harmaantunut, kasvot ryppyiset.”

Tuompon omakin terveys oli sodan jälkeen heikko. Hän pohti, että syyt olivat luultavasti psyykkisiä.

Edwin Linkomies toimi Suomen pääministerinä 1943–1944. Linkomies oli myös kova tupakkamies, North State -savukkeita paloi päivässä jopa kolmekymmentä. Sodan aikana verenpaine nousi korkealle ja hän alkoi saada öisin ”eräänlaisia sydänkohtauksia”.

”Ja kun välistä päivälläkin virkahuoneessani tunsin hetkellisesti olevani menettämäisilläni tajuntani, päätin noudattaa lääkärini neuvoa ja mennä joksikin aikaa sairaalaan”, Linkomies muisteli teoksessaan Vaikea aika.

Linkomiehen seuraaja Antti Hackzell johti pääministerinä suomalaisia rauhanneuvottelijoita Moskovassa syksyllä 1944. Ennen neuvotteluiden alkamista Hackzell sai hotellihuoneessaan sairauskohtauksen ja halvaantui. Hän ei enää toipunut työkykyiseksi vaan kuoli vuonna 1946.

Samaan neuvottelukuntaan kuulunut kenraali Erik Heinrichs oli Suomeen palattuaan niin poissa tolaltaan, että hänet piti nukuttaa lääkkeillä kolmeksi vuorokaudeksi. Moskovassa neuvotellut puolustusministeri ja kenraali Rudolf Walden puolestaan sai marraskuussa 1944 kotonaan aivohalvauksen ja kuoli 1946.

Taustalla oli myös suurta henkilökohtaista surua. Hackzellin ja Heinrichsin pojat kuolivat jatkosodassa. Waldenilta kuoli kaksi poikaa.

Myös presidentti Risto Ryti oli lopen uupunut luopuessaan tehtävästään kesällä 1944. Hän oli kärsinyt ainakin sydänheikkoudesta ja maksatulehduksesta. Vankeudessa sodan jälkeen Rytin terveys romahti.

Ukrainassa sota on jatkunut nyt vuoden päivät. Presidentti Volodymyr Zelenskyistä on jo nähty kuvapareja: ennen ja jälkeen sodan rasitusten. Ero on suuri, ja arvattavasti se vain kasvaa.

Aina ei tosin ole hyökkääjälläkään helppoa. Neuvostoliiton johtajalle Leonid Brežneville Prahan miehitys keväällä 1968 otti tiettävästi niin koville, että hän turvautui rauhoittaviin lääkkeisiin ja Zubrowka-votkaan. Brežnevin kauden loppu tunnetaankin Neuvostoliitossa pysähtyneisyyden aikakautena.