logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo
star Bookmark: Tag Tag Tag Tag Tag
Finland

Venetsian biennaali on valtava, hermostuttava sotku – näin sitä katsovat avajaisviikon ammattilaiset

Venetsian
biennaalin avajaisviikolla katsotaan taidetta ihan omalla tavallaan.

Amatöörin tunnistaa sandaaleista. Lämpötilan puolesta ne ovat toki aivan paikallaan, mutta biennaalipuiston käytävien sora pyrkii sandaaleihin sisään. Korkosandaaleista nyt puhumattakaan: taidemaraton kestää yleensä aamukymmenestä iltaseitsemään. Konkareilla on lenkkarit.

Vesipullo ja kännykän laturi sujautetaan maapaviljongin painatuksella koristeltuun kangaskassiin, joissa lehdistötiedoteniput jaetaan.

Paikoillanne, valmiit, nyt!

Venetsian biennaaliin kuuluu valtava kaksiosainen päänäyttely, 90 maapaviljonkia ympäri kaupunkia ja parisenkymmentä muuta näyttelyä, jotka kuuluvat viralliseen ohjelmaan. Sen lisäksi taidehullujen huomiosta kilpailee kymmeniä jos ei satoja muita vaihtelevan tasoisia näyttelyitä ripoteltuina Venetsian saarille.

Kun tähän lisää kaupungin vetisen infrastruktuurin, jossa takseja ei ole eikä Googlen kartta sekään aina johdata suorinta reittiä perille, askelia kertyy. Kilometrejä ei välttämättä tule kuin 10–15, mutta ne ovat juuri sellaista hitaista hitainta näyttelymatelua, joka saa selkävaivaisen uikuttamaan.

Biennaalin ennakkokatselmus kestää kolme päivää, eikä siinä ajassa ehdi millään katsoa läheskään kaikkea. Siksi biennaali-small talk tapahtuu usein jonoissa ja alkaa aina samalla repliikillä: ”Oletko nähnyt mitään kiinnostavaa?”

Superesteetikkojen parviäly alkaa vähitellen muodostaa konsensusta: Ranska ja Sveitsi ehdottomasti, Tanska myös. Britannia ehkä oikeassa mielentilassa, ja Kanada kiinnostava mutta vaatii paljon aikaa (lähes kaksituntinen videoteos inuiittien arjesta ei avaudu pikavilkaisulla).

Ilman muurahaisyhteiskunta­tyyppistä toimintaa monikaan ei olisi tänä vuonna päätynyt kaupungin laidalle etsimään Liet­tuan paviljonkia telakka-alueelta, mutta siitä säpistiin kadunkulmissa ja aamiaispöydissä. Perjantaina sinne oli tunnin ja kolmen vartin jono.


On totta, että biennaalin taideräjähdyksessä korostuvat tietynlaiset teokset. Suomen tämänvuotisen paviljongin kaltainen teos, jossa prosessi on tärkeämpi kuin lopputuloksen näyttävyys, jää helposti jalkoihin.

Hiteiksi nousevat teokset, jotka säväyttävät visuaalisuudellaan ja joita ymmärtääkseen ei tarvitse lukea kilometrin pituista taustatekstiä. Näkyvyyttä saa teoksella, joka näyttää hyvältä Instagramissa, ja keskittynyttä huomiota teoksella, jota voi katsoa tuolilla istuen. Yhtä kaikki on myös totta, että avajaisviikon yleisö on liikkeellä tosimielellä: he katsovat tunnollisesti sen inuiittivideonkin.

Kun näyttelyt sulkeutuvat iltaseitsemältä, alkavat jälkilöylyt, joissa puhutaan siitä, mitä on päivän mittaan nähty, ja väitellään eri teosten meriiteistä. Niinä hetkinä kaltaiseni taidenörttikin samaistuu hetken ajan urheiluhullujen kokoontumisiin sporttibaareissa.

Venetsian kuvataidebiennaali toistuu kahden vuoden välein, ja samalla syklillä käydään aina myös keskustelu siitä, miksi ihmeessä koko taidemaailma rynnii (äärimmäisen kohteliaasti ja japanilaisissa designvaatteissa) juuri sinne.

Eihän siinä ole mitään järkeä: turismin vähitellen tuhoama kaupunki; vanhanaikainen maapaviljonkien järjestelmä; vähän tekopyhä ajatus taiteen riippumattomuudesta, kun keräilijöiden jahdit ovat parkissa ranta­promenadin varrella.

Herra tietää, ettei maailmasta nykyään biennaaleja puutu. Biennaalisäätiön sivuilta löytyy niitä listattuna yli 240, eikä mukana ole edes Helsingin tulevaa merellistä biennaalia. Mutta mikään niistä ei ole Venetsian biennaali, se aito ja alkuperäinen!

Venetsiaa ei voi jättää väliin. Se on eräänlainen itseään toteuttava profetia: sinne mennään siksi, että sinne mennään ja on aina menty; se on liian iso loppuakseen.

Venetsiassa näkee kerralla läpileikkauksen siitä, millaista taidetta maailmassa tällä hetkellä tehdään. Se on taidemaailman yhteinen mittatikku ja paikka, jossa kansainvälinen taidemaailma hieroo yhteen tuntosarviaan. Mikä kiinnostaa juuri nyt?

Se on valtava, hermostuttava sotku, jossa tauhkan seasta löytyy aina jotain niin upeaa, että kaikennähnyt katsojakin puh­keaa kyyneliin.

Ennen kaikkea se on sekä kriitikolle että siellä käyville puolelle miljoonalle siviilille – ilo.

Jo Venetsian kaupunki on ihme, 1500 vuotta epätodennäköisissä oloissa selvinnyt jäänne. Jos arki tuntuu joskus koruttomalta, muutaman päivän ajan ei ole pulaa valosta, väristä tai uusista ajatuksista.

All rights and copyright belongs to author:
Themes
ICO