Vexi Salmi teki kalliita ostoksia impulsiivisesti, vaimo Katri Wanner yritti toppuutella – tämä oli maankuulun sanoittajan himo

Katri Wanner eli erityislaatuisen elämän edesmenneen puolisonsa, sanoittaja Vexi Salmen rinnalla. – Olisin jäänyt omiin pieniin ympyröihini, mutta Vexi avarsi maailmaani. Hän oli aikaansaava ja uskalias, ikuisesti utelias mieli, Katri sanoo.

Tuntuu kuin Vexi istuisi kotisohvallaan, tuossa aivan vieressä, selaisi taidekirjojaan ja kartoittaisi niistä seuraavan Saksan-matkan kohteita. Oranssi sohva, taulut seinillä, kirjapinot ja keittiöstä kantautuva sellerin tuoksu ovat niin kuin ennen.

Ennen syksyä 2020, jolloin Vexi Salmi kuoli. Tänä syksynä hän olisi täyttänyt kahdeksankymmentä vuotta.

Viimeisen joulumatkan hän teki rakastamaansa Freudenstadtiin yhdessä vaimonsa Katri Wannerin kanssa. Oli vuodenvaihde 2019–2020. Katrin ottamassa junaselfiessä on läheisyyttä ja matkustamisen riemua.

Vuosikymmen vaihtui, kun he katsoivat majatalon ikkunasta ilotulitusta.

– Me olimme patikoineet monena vuonna vuorilla ja kuusimetsissä tuossa tutussa maisemassa, kulkeneet paikallisjunilla ja busseilla lähikyliin. Olimme aina kulun päällä, Katri sanoo ja kaataa kuppeihin rooibos-teetä, sekaan Saarenmaan kullankeltaista hunajaa.

Helsingin Punavuoressa sijaitsevan kodin parvekkeella pyrähtelee tiaisia ja varpusia. Vexi katseli lintuja mielellään, ja hänelle oli tärkeää, että linnuille oli siemeniä syötäväksi. Niitä siellä on nytkin, ja vaikka ne sotkevat parvekkeen, Katri huolehtii linnuista.

Vexi ja Katri muuttivat kauniiseen kotiinsa vuonna 2001, ja Katri paistoi keittiössä monta kertaa Vexin rakastamia selleripihvejä.

Katrille Vexi oli rakas elämänkumppani, puoliso, jonka kanssa Katri kertoo eläneensä erityislaatuisen ja vaiherikkaan elämän, 36 yhteistä vuotta. Kahdesta edellisestä avioliitostaan syntyneille neljälle lapselleen Vexi oli isä ja meille muille tuhansien lauluntekstien sanoittaja, kymmenien hittien tekijä ja kirjailija, joka rakasti suomen kieltä ja teki siitä elävää.

Vexi muun muassa sanoitti Irwinille Ryysyranta ja Rentun ruusu -iskelmät, ja ilman Vexiä lapsuudenystävästä Antti Hammarbergistä olisi tuskin edes tullut koko kansan tuntemaa Irwiniä.

Teoksista tuli ystäviä

Kaksi vuotta ilman Vexiä ovat kuluneet Katrin elämässä toisaalta hitaasti, toisaalta nopeasti.

– Marraskuun illat ovat suruisia, ja kaipaan Vexin läsnäoloa joka ikinen päivä, hän sanoo.

Fyysisestä kunnostaan Katri on pitänyt huolta uimalla meressä kesät talvet. Matkustamistakaan hän ei ole jättänyt, ja nytkin on naisporukan kanssa suunnitelmissa matka Pärnuun.

Voimissaan hänet on pitänyt myös Vexin muistonäyttelyn organisoiminen Hämeenlinnan Taidemuseoon. Se avataan marraskuun lopussa ja on esillä ensi syksyyn saakka.

Kaikki eivät välttämättä tiedä, että Vexi oli myös intohimoinen kuvataiteen kerääjä ja tuntija.

– Sain ajatuksen näyttelystä Vexin kuoltua. Ajattelin, että hän ansaitsee sen. Näyttelyn paneutuneesti koonnut amanuenssi, taidehistorioitsija Tanja Pääskynen on uutta sukupolvea ja näkee työt uudella katseella, Katri kehuu.

Vexi Salmi ja ystävät -muistonäyttelyssä on lähes kaksisataa taideteosta Vexin ja Katrin yli seitsemänsataa teosta käsittävästä kokoelmasta. Vexi lahjoitti kokoelman synnyinkaupunkinsa Hämeenlinnan taidemuseolle vuonna 2010 yhdessä Katrin kanssa.

Kokoelman pääpaino on suomalaisessa modernismissa ja nykytaiteessa. Saksalainen ekspressionismi on vahvasti edustettuna, ja kokoelmaan kuuluu myös pohjoismaista ja virolaista taidetta.

Näyttelyn tutuimpia nimiä ovat muun muassa Outi Heiskanen, Leena Luostarinen, Marjatta Tapiola, Pekka Kauhanen ja Ukri Merikanto.

Taidehankinnat Vexi teki impulsiivisesti, mutta pohjalla oli syvä taiteentuntemus ja innostus sekä teoksiin syntynyt emotionaalinen suhde. Hän koki, että teoksista tuli hänen ystäviään.

Katrin katse kääntyy kotisohvalla vastapäiselle seinälle. Okraa ja keltaista valoa hehkuva taulu on taidemaalari William Lönnbergin moderni, ekspressiivinen työ vuodelta 1924. Sen Katri on ripustanut yhden näyttelyyn lähteneen Leena Luostarisen maalauksen tilalle.

– Vexi osti sen viimeisinä vuosinaan, ja se on ollut hieman piilossa työhuoneessa. Vasta nyt näen, mikä hehku siinä on. Vexi oli perheemme taideprofessori, hän tunnisti vaistonvaraisesti hienon työn. Hän ei ollut oman aikakautensa vanki, eikä hänessä ollut tippaakaan arvokonservatismia.

Katri Wanner teki elämäntyönsä toimittajana ja WSOY:n tiedotuspäällikkönä. Vaikka puoliso oli työkseen kielen kanssa tekemisissä, Vexi ei koskaan luetuttanut tai testannut säkeitään vaimollaan.

– Se oli oma maailmansa, jota minä en hallinnut, Katri sanoo.

– Vexillä oli niin hyvä keskittymiskyky, että hän saattoi kirjoittaa jopa yleisön keskellä. Hän kirjoitti paljon käsin, ja Hämeenlinnan näyttelyyn tulee myös näitä alkuperäisiä tekstejä.

Viimeinen katupoika

Katrin ja Vexin yhteinen elämä alkoi vuonna 1983, ja jo vuotta myöhemmin he menivät naimisiin.

He tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa tutun toimittajan kotibileissä. Katri muistaa, miten hän näki Vexin oviaukossa, ja pian tämä istuikin hänen viereensä.

– Rakastuin siihen, että hän oli hienolla tavalla miehekäs.

Samanlaisia kiinnostuksen aiheita riitti alusta alkaen.

– Ensimmäisenä iltana puhuimme amerikkalaisesta folkmusiikista ja heti myös kuvataiteesta.

”

Minä ryöppäsin rouskuja, ja Vexi purkitti niitä.

Ei mennyt kuin pari kuukautta, kun Vexi muutti Ullanlinnaan Katrin pieneen yksiöön. Sitä ennen hän oli asunut poikansa, ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvan Teron kanssa. Vexin koti oli tuolloin täynnä antiikkihuonekaluja ja vanhaa taidetta.

– Nykytaidetta aloimme kerätä sitten yhdessä, Katri kertoo.

Kun hän alkuaikoina ehdotti kokkaavansa Vexille pekonipastaa, tämä sanoi varovaisesti, ettei ole nälkä. Selvisi, että Vexi oli kala-kasvissyöjä.

Ensimmäisiä yhteisiä hankintoja yksiöön oli iso pakastin, ja pariskunnan sienestysharrastus sai kohtalaisen isot mittasuhteet.

– Minä ryöppäsin rouskuja, ja Vexi purkitti niitä ja tarkalla varastomiehen luonteellaan laski, että rasioita piti olla 52. Yhtä monta kuin vuodessa viikkoja!

Varastomiehen luonteella Katri tarkoittaa sitä tarkkuutta ja taitoa, jota Vexillä oli nuoruutensa työkokemusten ansiosta.

– Hän työskenteli rautakaupan varastossa Hämeenlinnassa ja myöhemmin Saksassa yhdessä Irwinin kanssa. Kun he 1960-luvun alussa olivat vierastyöläisinä Zuffenhausen-nimisessä pikkukaupungissa Stuttgartin takamailla, Vexi kärrymiehenä tiesi, mistä mikin rahtiyhtiö Dascherin rekka oli tulossa ja mihin menossa.

Entäpä tulitikkuaskit ja niiden etiketit? Niitä Vexi keräsi pikkupojasta asti, ja askeja kertyi vuosikymmenien aikana kymmeniä tuhansia. Etiketit ja askit ovat kuin aikamatka menneeseen. Taiteilija Kari Cavén on tehnyt niistä teoskokonaisuuden Hämeenlinnan-näyttelyyn.

Ehkä tarkkuus oli myös luonteenpiirre, vaikka hän aina julisti olevansa viimeinen katupoika.

Rinkelinkadun pojat -tarinakokoelmassaan Vexi kirjoitti 1940-luvun lapsista ja nuorista: ”Nuoruuteen kuului hölmöily ja hulluilu. Mikään teko ei tuntunut mahdottomalta. Voimia riitti vaikka muille jakaa. Oli erotuttava joukosta. Piti keksiä sellaisia tempauksia, joista puhuttiin ja joita päiviteltiin. Se nostatti itsetuntoa. Kova kundi oli seuran keskipiste ja sankari.”

Velanmaksua ja taideostoksia

Alkuun Vexi tunsi olevansa korkeakulttuuripiireissä altavastaaja. Tutustuessaan kuvataidematkoilla ulkomaiseen taiteeseen ja Suomessa moniin tunnettuihin tekijöihin, tilanne muuttui. Hän ja Katri liittyivät Helsingin Saskiat -nimiseen taideyhdistykseen. Vexistä tuli ”Veli-Saskia”, joka juonsi juhlia ja piti levynurkkaa.

– Meillä ei ollut alussa yhteistä tuttavapiiriä, mutta pian sellainen muodostui ravintola Kosmokseen ja erityisesti vanhaan Salveen Hietalahdenrannassa. Siellä kokoontui Jannen piiri eli kuvataiteilija Juhani Harrin pyöreä pöytä, jonka ääressä puhuttiin taiteesta, yhteiskunnasta ja elämästä maan ja taivaan välillä.

”

Opin häneltä sen, että unelmansa pitää uskaltaa toteuttaa.

Taiteilijat ja toimittajat viereisestä Yhtyneitten Kuvalehtien talosta istuivat siellä pitkiä iltoja.

Katri sanoo olleensa monessa suhteessa arempi kuin Vexi. Kun puoliso osti taidetta, Katri yritti toppuutella, ettei asuntovelan takia pitäisi. Vexi vastasi, että sitten tehdään vain lisää töitä.

– Hän oli aikaansaava ja uskalias, ikuisesti utelias mieli. Opin häneltä sen, että unelmansa pitää uskaltaa toteuttaa, Katri sanoo.

– Olin ihan nyhverö häneen verrattuna. Olisin jäänyt omiin pieniin ympyröihini, mutta Vexi avarsi maailmaani. Olin hänen kanssaan koko ajan liikkeellä fyysisesti ja henkisesti.

Saksa vei sydämen

Ensimmäisiä yhteisiä matkakohteita Katrilla ja Vexillä oli Pariisi, mutta pian kiinnekohdiksi tulivat Stuttgart ja Düsseldorf.

Sveitsiläisen isän tyttärenä Katri ei ollut alkujaan kiinnostunut Saksasta, mutta reininmaalainen tuttuus vei voiton.

– Se oli kuin olisin mummolaan astunut. Alkuvuosina olin vielä niin alkeellinen, että halusin Välimerelle ottamaan aurinkoa!

Düsseldorfista tuli heille ihan must. Vexille se oli paratiisi hienojen museoiden, näyttelyhallien, Walter Königin suuren kirjakaupan ja myös taidehistoriallisen merkityksensä vuoksi. Joulumatkat tehtiin usein yli seitsemänsataa vuotta vanhaan Freudenstadtiin.

– Stuttgartin museoissa tutustuimme saksalaiseen ekspressionismiin, niin sanottuun rappiotaiteeseen. Vexi bongasi taidekirjoista ja myöhemmin netistä, missä museossa mikin teos on. Hän rakensi kirjojen avulla oman maantieteensä.

Aluksi Katri ei oikein tajunnut sitä, kuinka Vexi jaksoi tutkia kirjakaupan antia kolmekin tuntia.

– Kun siitä tuli suukopua odotettuani häntä kaupan ulkopuolella, päätimme, että jatkossa hajaannumme ja tapaamme parin tunnin kuluttua.

Vexi jäi kirjakauppaan, ja Katri lähti shoppailemaan. Kirjoja Vexi osti niin paljon, että ne piti lähettää erikseen kotiin. Hänen taidekirjastossaan on tuhansia kirjoja.

Vuoden 2009 joulumatkalla oli mukana myös Vexin tytär Paula, joka harmitteli, ettei hänellä ollut sillä hetkellä kameraa, kun isä istui kahvilan terassilla talvi-iltapäivän valossa. Vexi katsoi tuttua kaupunkia, kohti nuoruutensa maisemaa ja mennyttä. Kohti monia muistoja.

– Vaistosimme jo kaukaa, että Vexi oli onnellinen. Se näkyi hänen ilmeessään, Katri sanoo.

Kohti suurta kaikkeutta

Marraskuun alussa kävelemme Hämeenlinnassa, Kaurialan kaupunginosassa, ja Katri näkee nyt ensimmäistä kertaa, millainen on Vexi Salmen mukaan nimetty pieni puisto.

Se sijaitsee Vexin lapsuudenkodin lähellä, Rinkelinkadun ja Brahenkadun risteyksessä. Sodan jälkeen rakennetuissa rintamamiestaloissa asuivat paras kaveri Antti Hammarberg eli Irwin ja muut kaverit, joiden kanssa pidettiin olympialaisia ja kasvettiin lapsuudesta kohti aikuisuutta ja miehuutta.

Puisto sai alkunsa kansalaisaloitteen tuloksena.

– Sain esittää suunnittelijalle toiveen penkeistä ja kukkapenkkien tuulessa heiluvista pitkistä heinistä, Katri sanoo ja pyyhkäisee silmiään.

Puistosta menemme Vanajaveden itärannalla sijaitsevaan taidemuseoon, jonka Lohrmann-rakennukseen vasta kootaan Vexi Salmi ja ystävät -näyttelyä. Maali tuoksuu, seiniä maalataan sinisiksi, oransseiksi, okrankeltaisiksi.

Näyttelyyn valituissa töissä on hengellisyyttä, leikillisyyttä ja rohkeutta.

– Vexi kurotti teksteissään ja myös keräämässään taiteessa kohti suurta kaikkeutta, kiteyttää amanuenssi Tanja Pääskynen.

Kun näyttely 24.11. avataan, kutsuvierastilaisuudessa avajaispuheen pitää kirjailija, taidemaalari Rosa Liksom. Hänen työnsä olivat Vexin ja Katrin ensimmäisiä yhteisiä hankintoja vuonna 1984.

Katri on onnellinen, ettei joudu itse avaamaan näyttelyä. Tilaisuus on hänelle ilman puheitakin täynnä tunteita. On vasta kaksi vuotta Vexin kuolemasta.

– Olen yhä kuin haavoittunut eläin, Katri sanoo.

”Rinkelinkatu uinahti uneen, mutta meidän siellä kerran asuneiden muistoissa se elää ikuisesti vilkasta nuoruuttaan.”

Sitaatit Vexi Salmi, Rinkelinkadun pojat 1–2, juhlapainos 2022 (kustantaja Arto Pakkanen).