Keskusrikospoliisi julkaisi viimein yleisöjulkisen version Viestikoekeskus-jutun esitutkinta-aineistosta. Uutiseksi aineistosta nousi se, että vuonna 2017 Helsingin Sanomien uutistoiminnasta vastaavana toimituspäällikkönä toiminut Erja Yläjärvi oli pari viikkoa sitten kertonut poliisikuulustelussa Hesarin vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen tienneen 16. joulukuuta vuonna 2017 julkaistusta jutusta viimeistään kaksi päivää ennen julkaisua.
Tieto on ilman muuta uutinen. Palaan siihen lopuksi.
Merkityksellisintä esitutkinta-aineistossa on se, mikä siitä on salattu. Yleisö ei edelleenkään saa tietää, mitä olivat ne valtion ulkoisen turvallisuuden suojaamiseksi salatut tiedot, joiden julkaiseminen vei kaksi toimittajaa ja yhden esimiehen syytteeseen.
Rikosnimikkeinä ovat turvallisuussalaisuuden paljastaminen sekä turvallisuussalaisuuden paljastamisen yritys. Rikosnimikkeet ovat vakavia, maanpetosrikoksia. Minimirangaistus on neljä kuukautta vankeutta, maksimi neljä vuotta.
Syyttäjän mukaan rikollisesti julkaistut tiedot ovat edelleen kenen tahansa luettavissa artikkelin verkkoversiossa. Esitutkinta-aineistossa on kolme lausuntoa, joissa Puolustusvoimat on selostanut, mitkä tiedoista olivat vahingollisia maanpuolustukselle ja millä tavoin. Tätä tekstiä on yhteensä kymmeniä sivuja. Joka ainoa sana on niistä salattu.
Jopa syytteen tuonut – edelleen verkossa luettavissa oleva – juttu on salattu esitutkintapöytäkirjassa.
Oikeudenkäynnin ytimessä on kysymys siitä, paljastettiinko Helsingin Sanomissa turvallisuussalaisuuksia. Rikoslain mukaan turvallisuussalaisuus on tieto, joka “Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi”.
Vastoin yleistä luuloa laissa mainittu “salassa pidettäväksi määrääminen” ei tarkoita asiakirjoihin esikunnassa lyötyjä punaleimoja. Kyseessä on viittaus vanhaan, vuoden 1951 asiakirjajulkisuuslakiin.
Vanhan lain mukaan tasavallan presidentti tai valtioneuvosto voivat määrätä asiakirjan salaiseksi. Tällaista mahdollisuutta ei lainsäädäntö ole tuntenut joulukuun 1999 jälkeen, kun nykyinen julkisuuslaki astui voimaan.
Rikosasiassa on siis kyse siitä, onko Helsingin Sanomat julkaissut tietoja, jotka on laissa säädetty Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi salassa pidettäviksi. Käytännössä tällä tarkoitetaan nykyisen julkisuuslain kohtaa, jonka mukaan sotilastiedustelua koskevat asiakirjat ovat salassa pidettäviä, “jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vaaranna maanpuolustuksen etua”.
Rikoslain pykälää tuoreempi perustuslain julkisuusperiaate tarkoittaa sitä, että poikkeuksia viranomaisasiakirjojen julkisuuteen on tulkittava mahdollisimman suppeasti. Julkisuuslainkin mukaan myös salassa pidettävistä asiakirjoista on annettava tieto siten, että salassa pidettävät osat peitetään.
Syyttäjä joutunee siis kohta kohdalta näyttämään toteen, että HS:n vuonna 2017 julkistamat – jo silloin noin 10 vuotta vanhat – tiedot ovat olleet lain mukaan salassa pidettäviä vielä julkaisuajankohtana.
Tämä ei tosin ole välttämättä kovin vaikeaa. Suomessa tiedusteluviranomaiset saavat käytännössä itse päättää, mitkä niiden asioista ovat julkisia ja mitkä eivät. Suojelupoliisi on voittanut kaikki merkittävät asiakirjajulkisuusriidat hallintotuomioistuimissa. Sotilastiedustelua on harvoin edes haastettu.
Tämä ei ole suurikaan ihme, kun tietojen julkisuuden edellytykseksi on säädetty se, että on oltava ilmeistä, etteivät tiedot vaaranna maanpuolustusta tai valtion turvallisuutta. Paras asiantuntija näissä kysymyksissä ovat tietysti tiedusteluviranomaiset itse.
Niinpä esimerkiksi niin sanotun Tiitisen listan osalta korkein hallinto-oikeus (KHO) on 2000-luvulla kahteen kertaan hyväksynyt Supon perustelun, jonka mukaan salassapidon kannalta olennaista ei ole edes aineiston sisältö.
Ratkaisevaa on se, että jos Länsi-Saksan turvallisuuspalvelulta saatu aineisto julkistettaisiin Suomessa oikeuden päätöksellä, voisi tämä vaikuttaa kielteisesti Supon mahdollisuuksiin saada aineistoa yhteistyökumppaneilta jatkossa. Näin ollen “ei ole ilmeistä”, että aineiston antaminen ei vaaranna valtion turvallisuutta.
Saman Supon perustelun KHO siunasi myös niin sanottua Rosenholz-aineistoa koskevassa päätöksessään vuonna 2012.
Tähän saakka suomalaista tiedustelua koskevan journalismin suurimpana haasteena on ollut se, että tietoja on liki mahdotonta saada. Viestikoekeskus-rikosprosessin myötä suomalainen journalismi astuu aivan uuteen aikakauteen. Nyt tiedonhankinnassa onnistuminen voi tarkoittaa vankeusrangaistuksen uhkaa. Tähän ei välttämättä tarvita edes tietojen julkaisemista.
Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe nimittäin syyttää journalisteja myös turvallisuussalaisuuden paljastamisen yrityksestä. Tämä syyte koskee Viestikoekeskus-jutun jatkojuttuja.
Osa jutuista julkaistiin ensimmäistä juttua seuranneina päivinä ja kuukausina ja osa ilmeisesti jäi kokonaan julkaisematta. Rangaistavia rikoksen yrityksiä nämä suunnitellut jutut olivat syyttäjän mukaan siksi, että tekeillä oleviin juttuihin tehtiin muutoksia ja niitä jätettiin julkaisematta vasta rikostutkinnan käynnistyttyä eikä juttuja näin ollen muokattu – eli rikoksen yrityksestä luovuttu – vapaaehtoisesti, vaan viranomaisten jo puututtua asiaan.
Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe nosti Viestikoekeskus-jutusta syytteet kolmea Helsingin Sanomien journalistia vastaan. JARNO JUUTI
Rikoksen yrityksestä journalistit ovat syytteessä viiden suunnitteilla olleen jatkojutun vuoksi. Niiden aiheina ovat poliisin hankkiman aineiston mukaan olleet “yhteistyö”, “vankilennot”, “valetukiasemat”, “henkilötiedustelun kouluttaminen ja kriisinhallinta” sekä “karkotukset”.
Ainakin kolme viidestä jutusta myös julkaistiin. Kolme päivää ensimmäisen jutun jälkeen julkaistiin artikkeli tiedustelupalvelujen yhteistyöstä. Seuraavana päivänä julkaistiin juttu henkilötiedustelusta kriisihallintatehtävissä. Maaliskuussa 2018 ilmestyi karkotuksia käsittelevä juttu.
Julkaistut jutut eivät syyttäjän mukaan olleet rikoksia. Sen sijaan niiden aiemmat luonnosversiot olivat rikoksen yrityksiä. Näyttää siltä, että myös jatkojutuissa on hyödynnetty samaa salassa pidettävää aineistoa, vaikka sitä jutuissa suoraan mainita. Syyttäjän mukaan julkaistut jutut eivät kuitenkaan sisältäneet turvallisuussalaisuuksia.
Esitutkinta-aineiston salausten vuoksi on mahdotonta arvioida, miten julkaistut jutut eroavat niistä luonnosversioista, joita syyttäjä pitää rikoksen yrityksinä.
Samaan aikaan, kun Puolustusvoimat on vaatinut esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä salaamaan kaiken siitä, mitä se pitää turvallisuussalaisuuksina ja millä perusteilla, ovat tiedustelu-upseerit puhuneet julkisuudessa asiasta.
Pääesikunnan silloinen tiedustelupäällikkö Pekka Toveri otti asiaan kantaa Turun Sanomien haastattelussa kesäkuussa 2019. Hänen mukaansa tietojen julkaiseminen oli “äärimmäisen vahingollista”.
– Se (uutisointi) paljastaa millainen suorituskyky meillä on, mitä me pystymme seuraamaan ja millä taajuusalueilla, Toveri sanoi.
Kuukautta myöhemmin Toverin edeltäjä, entinen pääesikunnan tiedustelupäällikkö Harri Ohra-aho kertoi asioista Yleisradion Ykkösaamussa vielä monisanaisemmin. Ohra-aho mainitsi ongelmana muun muassa henkilöstömäärien kertomisen sekä puolustusvoimien tiedustelukoneen varusteluun käytettävistä euromääristä ja sille asetetuista vaatimuksista kertomisen.
– Juuri tämä taajuusaluekysymys on yksi ja myöskin, kuinka montaa kohdetta tällaisen koneen pitää seurata, Ohra-aho sanoi.
Journalistien puolustusasianajaja Kai Kotiranta teki Ohra-ahon esiintymisestä tutkintapyynnön, jossa pyydettiin tutkimaan, syyllistyikö Ohra-aho kommenteillaan virka-salaisuuden rikkomiseen tai turvallisuussalaisuuden paljastamiseen. Keskusrikospoliisin mukaan asiassa ei ollut syytä epäillä rikosta.
Turun Sanomissa Pekka Toveri moitti Helsingin Sanomia siitä, että lehti ei paljastanut mitään väärinkäytöksiä. Väärinkäytösten paljastaminen olisi oikeuttanut lain rikkomisen ainakin moraalisesti.
– Jos viranomainen rikkoo lakia ja väärinkäytökset julkaistaan, niin se on moraalisesti hyväksyttävää, Toveri sanoi.
Juuri tähän kiinnittyi monen lukijan – myös allekirjoittaneen – huomio tuoreeltaan Helsingin Sanomien jutussa. Juttu alleviivasi lähdeaineistonsa salassapitomerkintöjä, mutta ei suoranaisesti väittänytkään paljastavansa laittomuuksia tai moraalittomuuksia esittelemästään toiminnasta.
– Punaleimapornoa, summasi jo edesmennyt rikostoimittaja Jarkko Sipilä jutun luonteen tuoreeltaan.
Rikoslain mukaan rangaistavaa on nimenomaan ”oikeudeton” julkaiseminen. Väärinkäytösten paljastaminen olisi vahvin oikeutus julkistaa tietoja, joiden julkistamisen laki kieltää.
Artikkelin näkökulma ei ainakaan ensisijaisesti ole sotilastiedustelun väärinkäytösten paljastamisessa. Jutun alussa tosin kuvataan sotilastiedustelun toimivan lainsäädännön katvealueella.
“...sotilastiedustelun tehtävistä tai toimivaltuuksista ei ole Suomessa omaa kattavaa lainsäädäntöä. Siksi sotilastiedustelu on kehittänyt itselleen salaisia toimintamalleja, joita ei ole koskaan hyväksytty eduskunnassa eikä avattu ulkopuolisille.”
Sinänsä juttua voi lukea myös paljastusjuttuna väärinkäytöksistä. Koko juttu “punaleimaporno”-kuvituksineen kuvaa sitä, miten kansalaisten on ollut mahdotonta saada sotilastiedustelusta edes yksinkertaisia perustietoja. Asiakirjat salataan kannesta kanteen, vaikka lain mukaan ne pitäisi aina pyrkiä luovuttamaan peittäen vain ne osat, jotka on pakottavasta syystä pidettävä salassa.
Syypäitä läpinäkymättömyyteen ovat paitsi asiakirjoja liian hanakasti salaavat tiedusteluviranomaiset, myös hallintotuomioistuimet ja viime kädessä lainsäätäjä.
Luin Hesarin artikkelin hiljattain uudestaan. Edelliskerrasta lienee kulunut jo vuosia. Yllätyin miten paljon perustellummalta artikkeli tuntui, kun sitä luki ilman ennakko-odotusta merkittävien epäkohtien paljastamisesta.
Artikkeli keskittyy konkretisoimaan sitä, mitä tiedustelulakihankkeessa lisävaltuuksia hamunnut sotilastiedustelu käytännössä tekee. Jokainen voi muodostaa oman mielipiteensä siitä, missä määrin Helsingin Sanomien juttu auttoi ymmärtämään merkittävää lakihanketta. Itseäni se auttoi.
Käräjäoikeus ei ole sidottu hallintotuomioistuinten kumileimasinmaiseksi muodostuneeseen oikeuskäytäntöön arvioidessaan tiedustelua koskevien tietojen salassa pitoa. On siis mahdollista, että oikeus toteaa, etteivät julkaistut tiedot olleet salassa pidettäviä. Tähän pyrkii ainakin puolustus, joka on listannut kirjallisiksi todisteikseen kasapäin julkisia asiakirjoja, joista puolustuksen mukaan ilmenevät samat tiedot.
Tuulesta temmattu ei tosin ole myöskään armeijan ja syyttäjän näkemys siitä, että on eri asia löytyvätkö jotkin tiedot julkisuudesta kuin se, että kyseisten tietojen kerrotaan käyvän ilmi korkeimman turvaluokituksen asiakirjoista. Jälkimmäinen voi kertoa muun muassa siitä, mihin Suomessa on kiinnitetty huomiota ja mihin ei.
Esitutkinta-aineistosta on maanpuolustuksen turvaamisen nimissä salattu kokonaan jopa itse Helsingin Sanomissa julkaistu juttu. KRP
Esimerkit maailmalta kertovat, että demokratiassa journalismin pitää tutkia myös tiedusteluyhteisön toimintaa. Suomessa armeijan myönnetään virallisestikin tehneen ulkomaantiedustelua pitkään ilman lain nimenomaisia säännöksiä.
Uuden sotilastiedustelulain esitöissä kuvataan Hesarin jutun julkaisun aikainen tilanne:
“Puolustusvoimien tiedonhankinnasta ulkomailla ei ole säädetty erikseen. Tietyissä määrin tiedonhankinta on katsottu perustuvan Puolustusvoimien lakisääteisiin tehtäviin. Puolustusvoimat ovat voineet ilman nimenomaista sääntelyä käyttää ulkomaan tiedonhankinnassaan avointen lähteiden tiedustelua, kuvaustiedustelua, geotiedustelua, henkilötiedustelua kansainvälisessä toiminnassa sekä radiosignaalitiedustelua.”
Turun Sanomien haastattelussa Pekka Toveri kuvaili salaista tiedonhankintaa ja sen muutosta lakihankkeen myötä. Esimerkiksi hän nosti henkilölähteiden rekisteröinnin.
– Meillä ei ole ollut sellaista rekisteriä kuin vaikka poliisissa ymmärretään tietolähderekisterillä. Nyt se pitää rakentaa, Toveri sanoi.
Julkisuudessa ja myös sotilastiedustelulain esitöissä lakien tarvetta perusteltiin Ulkoministeriöön kohdistuneilla verkkohyökkäyksillä, joista kerrottiin vuonna 2013. Kerrotun mukaan Suomen tiedusteluviranomaiset tarvitsisivat lakiin oikeuden verkkotiedusteluun, jotta vastaavat hyökkäykset voitaisiin havaita.
Vuonna 2013 tapahtui muutakin. Marraskuussa 2013 sisäministeri Päivi Räsänen (kd) teki valtakunnansyyttäjänvirastolle tutkintapyynnön sen selvittämiseksi, oliko poliisin tietolähdetoiminnassa rikottu lakia. Juttu vei lopulta silloisen poliisijohdon rikoksista syytetyksi. Lopulta virkarikostuomion sai syytetyistä vain kaksi.
Maailma oli kuitenkin muuttunut. Tietolähdejutussa turvallisuusviranomaisen korkein johto joutui ensi kertaa syytteeseen laiminlyönnistään valvoa vuosia jatkuneita lainvastaisia käytäntöjä.
Vuosikymmeniä sotilastiedustelu oli toiminut lainsäädännön katvealueilla. Kylmän sodan aikaan osin jopa poliitikkojen tietämättä. Laillisuusnäkökohtien vakavammin ottaminen yhteiskunnassa on osaltaan luonut tarvetta saada tiedustelutoiminta tukevalle lakipohjalle.
Emme tiedä paljoakaan siitä, mitä kaikkea siviili- tai sotilastiedustelussa on vuosien ja vuosikymmenten aikana syntyneiden käytäntöjen mukaan “katsottu perustuvan lakisääteisiin tehtäviin” ilman nimenomaista laissa annettua toimivaltaa. Helsingin Sanomien uutisoinnista viisi vuotta sitten käynnistynyt – ja todennäköisesti vielä useita vuosia kestävä – rikosprosessi ei juuri rohkaise toimittajia asiaa selvittelemäänkään.
Kun vuodet kuluvat, eivät toimittajien mahdolliset tulevat paljastukset enää johda mihinkään. Vuosia myöhemmin esiin nousevat väärinkäytösepäilyt eivät johda ainakaan rikostutkintoihin syyteoikeuden vanhenemisen vuoksi.
Toivottavasti tämä näkökohta ei ole ollut vaikuttamassa siihen, miksi Helsingin Sanomia koskeva tutkinta kesti niin pitkään ja itse tietovuodon tutkinta on kestänyt vielä pidempään.
Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi ei saanut syytettä. Osa alaisista ja päätoimittajakollegoista moittii Niemeä siitä, että hän ei ole rikosprosessissa kertonut, tekikö hän julkaisupäätöksen. Kari Pekonen
Kun asiakirjoista ei saada lisävalaistusta siihen, minkä tietojen julkaiseminen on ollut rikollista ja miksi, on huomio keskittynyt toisaalle. Uutta tietoa on saatu journalistien toiminnasta.
Tuorein keskustelu pyörii Kaius Niemen vastuunkannon ympärillä. Torstaina osa Niemen päätoimittajakollegoista otti STT:n Minna Holopaisen johdolla Twitterissä kantaa Niemen toimintaan rikosprosessissa.
Holopaisen mielestä Niemen ei olisi tullut vedota itsekriminointisuojaan kuulusteluissa, vaan kertoa, kuka teki julkaisupäätöksen. Holopaisen ulostuloa komppasivat päätoimittajista ainakin Iltalehden Perttu Kauppinen ja Kauppalehden Arno Ahosniemi.
Niemi on selittänyt vaikenemistaan puolustusstrategialla. Strategiaa on mahdollista arvioida täydellisesti vasta oikeusprosessin päätteeksi. Koko ajan kiusallisemmalta tilanne kuitenkin hänen kannaltaan näyttää, kun vakaviin syytteisiin ovat vastaamassa vain toimituksen alemmilla portailla olevat journalistit.
Esitutkinta-aineiston perusteella on selvää, että ei pitäisi olla olemassa koko kysymystä siitä, olisiko Niemen itse pitänyt ilmoittautua julkaisupäätöksen tekijäksi esitutkinnassa.
Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jukka Rappe kirjoitti viime vuoden lokakuussa Niemen syyttämättäjättämispäätöksen perusteluksi, ettei esitutkinnassa ole saatu näyttöä, onko Niemi edes ollut tietoinen artikkelien sisällöstä.
Tässä vaiheessa Rappella oli hallussaan esitutkintapöytäkirja, josta yksiselitteisesti käy ilmi, että Rappen artikkelien julkaisemisesta syyttämän Silfverbergin esimies oli silloinen uutislinjasta vastannut toimituspäällikkö Erja Yläjärvi ja Yläjärven esimies uutislinjasta vastannut päätoimittaja Antero Mukka, Kaius Niemen suora alainen.
Samoin Rappella olleesta pöytäkirjasta kävi ilmi, että sen enempää Yläjärveä kuin Mukkaa ei poliisi ollut vuosia kestäneessä esitutkinnassa vaivautunut kuulustelemaan. Syyteharkinnan aikana syyttäjä olisi voinut määrätä poliisin kuulustelemaan komentoketjun puuttuvat lenkit julkaisuprosessin selvittämiseksi.
Sen hän voisi tehdä yhä.
Poliisi kuulusteli Yläjärven vasta pari viikkoa sitten, koska puolustus nimesi hänet todistajaksi. Yläjärvi kertoi Kaius Niemen tulleen tietoiseksi jutuista vähintään kaksi päivää ennen niiden julkaisua.
Rappen mukaan Yläjärven kertomus ei kuitenkaan anna edes syytä epäillä Niemen “päätoimittajan olleen osallisena sanottuun aktiiviseen tekijäntoimeen”. Aktiivisella tekijäntoimella Rappe tarkoittaa kaikesta päätellen julkaisupäätöksen tekemistä. Ainoa henkilö, jota Rappe nyt syyttää julkaisusta päättämisestä on silloinen talouden ja politiikan toimituksen vt. esimies Kalle Silfverberg. Tulkinta on vähintäänkin erikoinen.
Etenkin nykytilanteessa voidaan perustellustikin vaatia, että Niemen olisi tullut tai tulisi itse ilmoittautua syytteeseen julkaisupäätöksen tekijänä, koska journalistis-eettiset periaatteet sitä vaativat. Toisaalta harva olisi osannut ennakoida syyteharkinnassa nähtyä lopputulosta, jossa julkaisupäätöksestä syytettäisiin yksin Silfverbergiä. Emme myöskään tiedä Niemen mahdollisia aikeita oikeudenkäynnin aikana.
Poliisilta ja syyttäjältä julkaisupäätöksen tekijän selvittämistä voidaan vaatia jo heidän virkavastuunsa perusteella. Nyt sitä ei ole edes kunnolla yritetty.