Elokuvat | Ihminen kykenee järjettömyyksiin: ydinsotaelokuvien karmeat varoitukset ovat taas tätä päivää

Ydinsodasta kertovia elokuvia tehtiin etenkin kylmän sodan viileimpinä vuosina 1960- ja 1980-luvuilla. Nyt Tohtori Outolemmen ja Seuraavan päivän esittämä uhka on palannut päivän uutisiin.

”Haluan varmistaa: onko tämä harjoitus?” kysyy puhelimessa Yhdysvaltain armeijan kontrollikeskuksen työntekijä.

”Kuittaan. Tämä ei ole harjoitus!”

Puhelimet pirisevät, printterit surisevat. Toinen työntekijä antaa korkea-arvoiselle upseerille tilannekatsauksen. Hän puhuu ICBM:eistä, mannertenvälisistä ballistisista ohjuksista. Ydinohjuksista.

”Yli 300 ICBM:ää matkalla tänne.”

Kansas Cityssä ilmahälytyssireenit soivat. Kadut täyttyvät hädässä juoksevista ihmisistä. Kaupungista ulosvievällä tiellä autot seisovat ruuhkassa.

Ensimmäinen isku: korkealla ilmakehässä räjähtävä ydinpommi luo sähkömagneettisen pulssin, joka sammuttaa kaikki sähköt, autojen akuista asuntojen lamppuihin ja sairaaloiden sähkölaitteisiin.

Ja sitten: ohjukset osuvat kohteisiinsa. Sokaiseva valo ja kaiken altaan lakaiseva paineaalto, kuin hirmumyrsky helvetistä.

Sienipilvet kohoavat horisonttiin.

Tätä katsoivat kymmenet miljoonat ihmiset televisioistaan Yhdysvalloissa marraskuussa 1983. ABC-kanavan tuottama ja esittämä Seuraava päivä (The Day After) oli draama kuvitellusta ydinsodasta: miltä se näyttäisi tavallisten amerikkalaisten näkökulmasta.

Nicholas Meyerin ohjaama ja Edward Humen käsikirjoittama elokuva oli ilmestyessään valtava tapaus, edelleen tiettävästi maan katsotuin tv-elokuvan ensi-ilta. Siitä kirjoitettiin jo etukäteen runsaasti isoissa lehdissä.

Tuohon aikaan Yhdysvalloissa isojen kanavien televisiodraama oli yleensä pliisua ja koko perheelle sopivaa. Seuraavasta päivästä tehtiin kuitenkin tarkoituksella niin rankka kuin mahdollista.

Ennen elokuvan lähetystä kanava varoitti katsojia rajusta sisällöstä, mutta kehotti silti vanhempia katsomaan sen lastensa kanssa, ja keskustelemaan aiheesta yhdessä jälkikäteen. ABC perusti puhelinlinjan katsojille, jotka halusivat purkaa järkytystään elokuvan jälkeen. Keskusteluohjelmat käsittelivät Seuraavan päivän teemoja laajalti esityksen jälkeen.

Elokuva iski myös kuumaan poliittiseen keskusteluaiheeseen, kylmään sotaan.

1980-luvun alussa elettiin sen huippuvuosia. Ydinasevarustelu oli kiihtynyt. Neuvostoliitto esimerkiksi asetti 1970-luvun lopussa satoja keskipitkän kantaman ydinohjuksia Varsovan liiton maihin ja Yhdysvallat ryhtyi heti puuhaamaan vastaliikettä läntiseen Eurooppaan.

Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin ja moni muu asia kiristi suurvaltojen suhteita entisestään.

Ydinasein käytävän suursodan pelko pääsi valloilleen enemmän kuin koskaan aiemmin. Rauhanliikkeet aktivoituivat eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi 12. kesäkuuta 1982 miljoona ihmistä marssi New Yorkissa ydinasevarustelua vastaan.

Luova ala toi oman osansa kannanottoihin. Vuosi 1983 oli eräänlainen piikki ydinsodan uhkaa kuvaavissa elokuvissa.

Seuraavan päivän lisäksi Yhdysvalloissa julkaistiin samana vuonna Lynne Littmanin ohjaama ja John Sacret Youngin kirjoittama elokuva Testamentti (Testament). Pienimuotoinen draama kertoo perheestä, joka selviää ydiniskusta hengissä, mutta tuhoutuu masennukseen, epätoivoon ja säteilysairauksiin.

Samalle vuodelle osui vielä John Badhamin Sotaleikit (WarGames), jossa ydinsota on vähällä alkaa, koska tavallisen teinin onnistuu hakkeroida pääsy ilmavoimien tietokonejärjestelmään. Elokuva on kepeä viihdejännäri, mutta vakava tosimaailman uhka väijyy taustalla.

Vuonna 1984 ilmestyi brittien näkemys aiheeseen, BBC:n televisioelokuva Kun maailma loppuu (Threads). Mick Jacksonin ohjaama ja Barry Hinesin kirjoittama elokuva tunnetaan edelleen kenties synkimpänä ja rankimpana ydinsotakuvauksena. Se kuvaa Sheffieldin kaupungin asukkaiden kohtaloa suurvaltojen välisen ydinkonfliktin alettua.

Brittien tv-sensorit eivät rajoittaneet tuhokuvastoa, toisin kuin amerikkalaisten Seuraavassa päivässä. Ydiniskun lähikuvissa ihmiset laskevat alleen kauhusta ennen kuolemaansa, vauvat ja eläimet palavat elävältä.

Pahempi kauhukuvaus jatkuu tuhon jälkeen. Sairaalat ovat kaoottisen täynnä tuskallisista vammoista kärsiviä, eikä hoitajista, lääkäreistä tai hoito­välineistä ole jäljellä kuin rippeitä. Pian iskevät tappavat säteily­sairaudet. Kulkutaudit alkavat levitä hallitsematto­masti.

Kertoja luettelee välillä kuivaan dokumenttityyliin kylmääviä lukuja kymmenistä miljoonista kuolleista, yhteiskunnan täydellisestä romahduksesta.

Kaikki mainitut elokuvat on tehty täysin tarkoitushakuisesti, vaikuttamaan ihmisiin ja päättäjiin. Ne ovat valistusta, elokuvamuotoisia varoituksia: lopettakaa ydinasehulluus, ennen kuin käy näin.

Ehkä niillä oli myös vaikutusta. Vuonna 1987 Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton presidentit Ronald Reagan ja Mihail Gorbatšov allekirjoittivat uraauurtavan INF-sopimuksen, joka edellytti maita hävittämään osan ydinohjuksistaan.

Ronald Reagan kertoi vuonna 1990 julkaistussa muistelmissaan, että päätös allekirjoittaa sopimus sai alkunsa Seuraavasta päivästä.

”Hyvin tehokas elokuva, joka masensi minut suuresti”, hän kirjoitti.

Ydinsota vaikuttaa järjettömältä, koska sitä ei voi voittaa.

”Yhteinen nimittäjä ydinsotaa käsittelevissä elokuvissa on se, että ne testaavat käsitystä ihmisestä rationaalisena toimijana. Sitä, että ei ole järkevää käyttää ydinasetta, koska se johtaa kaikkien tuhoon”, sanoo elokuvatutkija Kimmo Laine Turun yliopistosta.

Virallisissa puheissa ydinaseiden käyttöä koskevat säännöt ja tekniset järjestelmät ovat aukottomia. Laineen mukaan ydinsotaelokuvat kysyvätkin: entäs jos?

”Entäs jos tulee vahinko, sähläys, huono tuuri, mielipuolinen johtaja tai jokin pieni osa järjestelmässä pettää?”

Vuoden 1983 Sotaleikit-elokuvassa ydinsodan partaalle ajaa Yhdysvaltojen ilmavoimien tietokonejärjestelmä, joka luo komentokeskuksen ruuduille ydinohjushyökkäyksen. Asevoimien johtajat eivät ymmärrä sen olevan pelkkää peliä, fiktiota.

Stanley Kubrickin ohjaamassa Tohtori Outolemmessä (Dr. Strangelove, 1964) ydinaseita kuljettavan pommikoneen miehistö saa käskyn iskeä Neuvostoliittoon tietämättä, että käskyn antoi järkensä menettänyt kenraali.

Laine huomauttaa, että toisin kuin useimmat sotaelokuvat, ydinsotaelokuvat kertovat sodasta, jota ei ole vielä käyty. Ne kuvittelevat, kuinka saattaisi käydä.

Laine kuvailee ydinsotaelokuvia ”äärimmäisiksi moraliteeteiksi” – nehän varoittelevat kaikkein ankarimman rangaistuksen eli lajimme täystuhon uhalla.

Tohtori Outolemmen valmistumisen aikoihin nähtiin muitakin synkeitä tulevaisuusvisioita, kuten Sidney Lumetin Pommin varjossa (Fail-Safe, 1964). Ne heijastelivat kylmän sodan vaihetta, joka oli Sikojenlahden maihinnousun ja Kuuban ohjuskriisin takia hyisen kylmä.

Pommin varjossa on trilleri, kuin haudanvakava versio Tohtori Outolemmestä. Lumetin elokuvassa Yhdysvallat lähettää komentoketjun virheen vuoksi ydinpommikoneiden laivueen kohti Moskovaa. Presidentti (Henry Fonda) yrittää korjata tilanteen maailmanlopun kellon sekuntien tikittäessä.

1950-luvun loppu ja 1960-luvun alku olikin 1980-luvun ohella ydinsotaelokuvien huippukausi, jos termi tällaisessa yhteydessä sallitaan.

Stanley Kramerin vuonna 1959 ohjaamassa elokuvassa Viimeisellä rannalla (On the Beach) joukko Hollywoodin Gregory Peckin ja Ava Gardnerin kaltaisia ykkösnimiä esitti ihmiskunnan viimeisiä edustajia, jotka kokoontuivat odottamaan ydinräjähdyksen jälkeisen laskeuman saapumista.

Romantiikka, melodraama ja radioaktiivinen saaste mahtuivat yhteen ja samaan teokseen, vaikka Hollywood etenkin 1950-luvulla vältti pessimistisiä loppuja.

”Hyvin erikoinen elokuva”, kuvailee Laine.

Ennen edellä mainittuja ehti japanilainen Godzilla (Gojira, 1954), jossa jättiläismäinen hirviö hyökkää Tokioon.

Lähes kaikki myöhemmät Godzilla-elokuvat ovat kevyttä viihdettä, mutta Ishirō Hondan ohjaama ensimmäinen oli synkkä ja vakava. Radioaktiivista tulta syöksevä Godzilla-olento oli siinä selvääkin selvempi vertauskuva ydinpommille.

Japani on edelleen ainoa maa, jossa ydintuhon kauhut on aidosti koettu, kun Yhdysvallat pudotti atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin 1945.

Helsingin yliopiston poliittisen historian yliopistonlehtorin Jukka Kortin mukaan dystopiat eli tulevaisuuden uhkakuvat ovat kautta aikojen olleet tärkeä aihe kulttuurissa, koska niiden avulla käsitellään pelkoja.

Ydinsotaelokuvat kertovat myös teknologianpelosta, Kortti huomauttaa.

Uuden tekniikan kammoa oli jo Viimeisellä rannalla -elokuvassa kuten myös Tohtori Outolemmessä, jossa atomipommikoneen monimutkaiset viestintälaitteet hajoavat niin, ettei miehistölle saada käskyä keskeyttää pommituslento.

Sen jälkeen totaalisen tuhon käynnistää tietokonejärjestelmä, jotka olivat 1960-luvun reaalimaailmassa vielä harvinaisia.

Sotaleikeissä maailma pelastuu vasta, kun ihminen keksii opettaa komentokeskuksen tietokoneelle risti-nolla-pelin avulla, että maailmanlaajuinen ydinsota on peli, jota ei voi voittaa.

”Omituinen peli. Ainoa voittava liike on se, että ei pelaa”, atk-masiina ilmoittaa lopuksi sinisin kirjaimin komentokeskuksen näyttöseinällä.

Tekniikan pelon jonkinlaisena huipentumana voinee pitää James Cameronin Terminator 2 – tuomion päivä -elokuvaa (1991).

Koko Terminator-scifisaagan ”pääpahis” on Skynet-niminen tekoäly. Se on kehitetty puolustusvoimien tarpeisiin, mutta tulee tietoiseksi itsestään. Skynet päättää hävittää ihmiskunnan ydinohjuksilla, jotka saa hallintaansa armeijalta.

Terminator 2:ssa hävitys nähdään päähenkilön Sarah Connorin (Linda Hamilton) painajaisessa. Kaupungin alleen lakaiseva kuoleman aalto on yksi karmivimmista ydintuhovisioista, mitä elokuvissa on nähty.

Vaikka kylmä sota oli vuonna 1991 ohi, halusi James Cameron muistuttaa, että niin kauan kuin ydinaseita ylipäätään on jäljellä, niiden uhka säilyy.

Pintapuolisesti moni ydinsotaelokuva on vanhentunut, näkyyhän esimerkiksi Sotaleikeissä analogisia modeemeja ja rumia kasarivaatteita.

Mutta kuorensa alla elokuvat muistuttavat hätkähdyttävällä tavalla tämän päivän uutisia.

Tom Clancyn romaaniin perustuvassa Peloista pahin -trillerissä (The Sum of All Fears, 2002) uusnatsiterroristit salakuljettavat Yhdysvaltoihin ydinpommin ja huijaavat Valkoisen talon uskomaan, että lähetys tuli Venäjältä.

Sitten jännitetään, saako Yhdysvaltojen presidentti faktista tietoa iskun tekijästä vai tuhoavatko suurvallat toisensa kostoiskuin.

Äskettäin tilannekuvaa muodostettiin kuumeisesti Naton päämajassa, kun selviteltiin syypäätä kaksi ihmistä Puolassa tappaneen ohjuksen alkuperää.

Jos ohjus olisi ollut Venäjän, seurauksena olisi saattanut olla Naton ryhtyminen sotatoimiin eli kahden ydinasevallan yhteenotto, siis pahimmanlaatuinen eskalaatio.

Esimerkiksi eskalaation välttelystä käy poliittinen trilleri Kolmetoista päivää (Thirteen Days) vuodelta 2000. Elokuva kertoo vuoden 1962 kriisistä, jossa Neuvostoliitto sijoitti ydinohjuksia Kuubaan eli Yhdysvaltojen takapihalle. Kuinka kovistella Neuvostoliitto vetämään ohjuksensa pois ilman, että tarvitsee ampua kohti?

Sen sijaan höttöistä purkkafiktiota on tullut loppukohtauksesta, joka nähdään lännen ja idän suojasään aikana tehdyssä Peloista pahimmassa.

Siinä Yhdysvaltojen ja Venäjän presidentit paiskaavat kättä Valkoisen talon pihalla ja ilmoittavat ryhtyvänsä riisumaan ydinaseita.

Sen jälkeen Venäjän presidentti ylistää rauhaa siteeraamalla John F. Kennedyä.

Nykysilmin huvittavan naiivi kohtaus kuvastaa toiveikkuutta, joka maailmassa vielä vuosituhannen vaihteessa vallitsi – että suurvaltojen johtajatkin ovat pohjimmiltaan hyväntahtoisia ja järkeviä.

Vuoden 2001 World Trade Centerin iskujen jälkeen suurimpana uhkakuvana maailmanrauhalle pidettiin fanaattisia terroristiryhmiä.

Parinkymmenen vuoden aikana asiat ovat jälleen muuttuneet.

Viimeistään tänä vuonna on karmealla tavalla tullut todeksi se, mistä ydinsotaelokuvat ovat varoitelleet 1950-luvulta lähtien: ihminen kykenee myös järjettömyyksiin.

Nimenomaan ihminen, vaikka sitten Vladimir Putinin kaltainen ison valtion presidentti.

Kun Venäjä viime talvena ryhmitti sotavoimiaan Ukrainaan rajalle, moni veikkasi, ettei hyökkäystä tule.

”Putinin aikeita arvuuteltiin valistuneen rationaliteetin pohjalta, mutta sitten kävi ilmi, että kaikki toimijat eivät ole rationaalisia”, sanoo elokuvatutkija Laine.

Ydinasearsenaalistaan Putin muistutti heti hyökkäyksensä alkupäivinä, ja lisää uhkauksia on kuultu viime aikoihin asti.

Kylmä sodan tunnelma palasi. Näemmekö siis pian uusia elokuvia ydinsodasta?

Tutkija Kimmo Laineen mielestä se on aivan mahdollista.

”Aikakausi on taas valmis kysymään entäpä jos.”