Hitler nousi valtaan Saksassa 90 vuotta sitten, ja Benjamin Speth, 17, pitää sen mielessään aina - “Isänmaallisuus on meille väärin”

Benjamin Speth istuu müncheniläisessä kahvilassa ja esittelee natsien valokuvakortteja ja laulukirjaa. Ne ovat hänen sukunsa perua.

17-vuotias Speth kertoo olevansa hyvin kiinnostunut natsien 12-vuotisen valtakauden tapahtumista, vaikkei olekaan asiantuntija.

– Se on hyvin synkkä vaihe historiassamme, ja se vaikuttaa saksalaisten isänmaallisuuteen, Speth toteaa.

Tammikuun lopussa on kulunut 90 vuotta siitä, kun Adolf Hitler nousi Saksan valtakunnankansleriksi. Monien nuorten saksalaisten isovanhemmatkaan eivät olleet syntyneet, kun natsien 12-vuotinen valtakausi päättyi.

Silti karmivat vuodet seuraavat saksalaisia yhä.

– Saksalaiset eivät saa unohtaa riippumatta siitä, kuinka kauan aikaa on kulunut, sanoo Speth.

Hän toteaa, että vaikka nykyisin elävät saksalaiset eivät ole syyllisiä natsien hirmutekoihin, he kantavat niistä yhä vastuuta.

– On tärkeä sanoa, että Saksa teki sen, ja on tärkeää, että siitä kannetaan vastuu.

Spethin mukaan vastuu ulottuu kauas tulevaisuuteen. Hänen mielestään olisi sääli, ja ongelmallistakin, jos historian häpeällinen aikakausi unohdettaisiin.

Speth on tyytyväinen siitä, miten asiaa Saksassa käsitellään. Hän toivoo, että keskustelu jatkuu intensiivisenä ja avoimena. Hän toivoo myös, että jos Venäjä joskus demokratisoituu, venäläiset pystyvät käsittelemään maansa julmuuksia Ukrainassa avoimesti ja ilman patriotismia, myöntäen, että Venäjä teki väärin.

Spethin mielestä on sopivaa, etteivät saksalaiset ole kovin patrioottisia.

– Isänmaallisuus olisi meille jossain määrin väärin, hän sanoo.

21-vuotias Theresa Winkovich opiskelee historiaa Erlangenissa Nürnbergin kupeessa Pohjois-Baijerissa.

Winkovich sai kipinän Saksan pimeimmän vaiheen tutkimiseen kotoa. Hänen isänsä oli siitä ”valtavan kiinnostunut”.

Isän ansiosta Winkovich on saanut myös enemmän aikalaistietoja kuin moni muu: useimmat natsiaikana eläneet saksalaiset eivät mielellään puhuneet siitä, mutta Winkovichin isä sai vanhemmiltaan vastauksia.

Winkovichin mukaan hänen tuttavapiirissään nuorilla on kova tiedonjano. He haluavat tietää, mitä tapahtui ja myös oman sukunsa teot.

Winkovichin suvusta on löytynyt sekä natseja että uhreja. Äidin suku on Tšekistä. Isän isoisä oli lähtöisin Wienistä, ja hän oli natsi.

Vaikka holokaustia on tutkittu paljon, Winkovichin mukaan tutkittavaa riittää.

Ensiksikin on vielä paljon uhreja, joiden kohtaloa ei tunneta.

Toiseksi tutkittavaa riittää saksalaisilla pikkupaikkakunnilla, sillä yleensä keskitytään suuriin kaupunkeihin.

– Pieniltä paikkakunnilta karkotettiin juutalaisia, mutta moni ajattelee, ettei niillä ollut mitään tekemistä natsien kanssa.

Winkovich pitää tärkeänä, että myös nykysaksalaiset tuntevat tuon ajan historian ja oman sukunsa tuolloisen roolin.

– Se on tärkeää identiteetin rakentamisen kannalta. Jotkut ihmiset ovat asuneet sukupolvien ajan tietyllä paikkakunnalla eivätkä tiedä, oliko isoisä rikollinen tai uhri. Mielestäni ihmisillä on velvollisuus ottaa selvää, keitä he ovat, missä he elävät, ja minkälainen menneisyys perheellä on ollut.

Tärkeää on myös selvittää, miten diktatuuri pääsi kehittymään ja mitä seurauksia diktatuurilla on, kuten esimerkiksi Venäjällä nykyisin.

Hän huomauttaa, että nykyisin on oikeistolaisia viharyhmiä, syrjintää ja viharikoksia, joiden uhrit eivät ole pelkästään juutalaisia, vaan ylipäätään ”vanhanaikaisesti sanottuna ei-arjalaisia”.

Winkovich sanoo olevansa ylpeä siitä, kuinka intensiivisesti Saksa on käsitellyt historiansa mustia vuosia. Hän myös pitää itseään etuoikeutettuna, koska saa asua ja opiskella Saksassa. Isänmaanrakkautta hän ei kuitenkaan sano tuntevansa.

Damon Ruhländer kertoo suhteestaan holokaustiin Berliinin Schönebergissä sijaitsevassa kahvilassa.

Myös Ruhländer, 25, on historianopiskelija, ja hänkin on perehtynyt oman sukunsa natsiajan historiaan. Suvusta löytyy sekä natseja että uhreja, mikä johti jopa joidenkin sukulaisten etääntymiseen toisistaan.

Lopputyötään Ruhländer tekee Saksan kolonialistisesta historiasta. Se on jäänyt vähemmälle huomiolle, ehkä juuri natsiaikaan keskittymisen takia.

Ruhländerin mielestä nuoret tarvitsevat selityksen menneisyydestä, ja siitä voidaan myös oppia, ettei sama toistuisi. Hänen mukaansa jotkut kuitenkin haluaisivat unohtaa, koska he haluaisivat nähdä Saksan vahvana kansallisvaltiona.

Ruhländer toteaakin, että vaikka nykyiset sodan jälkeen syntyneet saksalaiset eivät ole suoraan vastuussa natsien hirmutöistä, heillä on vastuu käsitellä asiaa, jotteivät rikokset unohtuisi.

– Uskon, ettei vastuu pääty. Asiaa täytyy käsitellä, koska rikokset olivat niin suuria ja myös ainutkertaisia. Se on myös tulevien sukupolvien vastuulla.

Hän pitää hyvänä sitä, miten Saksassa on 1960–1970-luvuilta lähtien tehty tiliä natsimenneisyyden kanssa, mutta toteaa samalla, että enemmänkin olisi voitu tehdä.

Kysymys isänmaanrakkaudesta on Ruhländerillekin vaikea.

– Kysyn, mikä on Saksa. En tiedä, voiko Saksaa rakastaa. Rakastan elämääni Saksassa, rakastan Berliiniä, mutta Saksan suhteen en voi niin vastata.

Historianprofessori Eckart Conze Marburgin yliopistosta huomauttaa, että natsiajan laajamittainen työstäminen on Saksassa vasta viime vuosikymmenien kulttuuria.

Saksan liittotasavallassa keskityttiin sodan jälkeen valtion vakauttamiseen ja kansakunnan yhdistämiseen. Natsien tekemässä kansanmurhassa keskeisessä roolissa olleilta SS-joukkojen jäseniltä ei kysytty, mitä he olivat tehneet sodan aikana.

Conzen mukaan Saksan nykyistä politiikkaa ei voi ymmärtää ilman kansallissosialismin varjoa.

Saksa kokee natsirikosten vuoksi erityistä historiallista vastuuta. Saksa on ottanut maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita enemmän kuin useimmat muut Euroopan maat. Maa suhtautuu ymmärtävästi Israeliin ja on ollut aktiivisesti kehittämässä kansainvälistä rikostuomioistuinta, Conze luettelee.

Natsihistorian kriittinen muistaminen on myös vahvistanut demokratiaa ja palauttanut Saksan maineen ulkomailla.

Nykytilanne ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, professori huomauttaa. Esimerkiksi antisemitismi ja kriittiset voimat demokratiaa vastaan ovat voimistuneet myös Saksassa. Siksi historian kriittinen muistaminen on Saksassa päättymätön prosessi, hän katsoo.

Ylen tapaamat nuoret ovat selvittäneet sukunsa menneisyyttä. Münchenissä sijaitsevan Holokaustin tutkimuskeskuksen johtaja professori Frank Bajohr pitää kuitenkin aika tyypillisenä saksalaisille, etteivät he halua tietää, oliko oma isoisä tai isosetä mukana hirmutöissä.

Vaikeinta natsimenneisyyden käsittely on ollut itäsaksalaisille. He eivät tottuneet DDR:n aikana näkemään itseään natsi-Saksan perillisinä.

– Sosialismin myötä itäsaksalaiset siirtyivät historian voittajien puolelle. He kasvoivat neuvostoliittolaisessa historiakuvassa, Bajohr sanoo.

Bajohr toteaa, että sama historiankuva elää yhä Venäjällä. Toinen maailmansota on Suuri isänmaallinen sota natseja vastaan. Puna-armeijan tekemistä rikoksista ei puhuta.

– Kommunismilla ei ole enää roolia, vaan historiankuva on nationalistinen. Pohjimmiltaan siinä ei ole kuitenkaan tapahtunut kehitystä tai liikettä. Pahinta on, ettei omankaan kansan uhreja muistella, vaan vallalla on sankarikuva, ylpeä voittonarratiivi. Uhrit ovat perheiden yksityisasia.

Monelle muullekin maalle on ollut vaikeaa käsitellä historiansa nurjia puolia, niin sodassa kuin esimerkiksi siirtomaidenkin suhteen.

– Saksalaisilla ei ole varaa kritisoida muita, mutta toivoisin, että kukin kansakunta työstäisi huonompia puoliaan historiasta.

Bajohr huomauttaa, että se auttaa näkemään demokratian ja oikeusvaltion tärkeyden.

Hänen mukaansa joukkomurhan historiallinen painolasti johtaa siihen, ettei saksalaisilla voi olla naiivia isänmaallisuutta.

– Saksan historia ei kuitenkaan ole pelkkää mustaa. On myös vapaa, demokraattinen traditio vuoden 1949 jälkeen. Saksa on demokraattinen maa, oikeusvaltio, jossa tunnetaan moraalinen oikea ja väärä. Se on maa, joka on käynyt läpi kivuliaan prosessin historiansa suhteen, Bajohr sanoo.