Iskelmät upposivat kansaan kuin häkä. Levyjä myytiin miljoonatolkulla. Myös Yleisradio alkoi soittaa äänilevyjä 1920-luvulla. Sotien jälkeen iskelmämusiikki joutui Ylessä sensuurin hampaisiin.
Matkagramofonit valloittivat Suomen 1920-luvun lopulla. Uusissa gramofoneissa ei ollut enää suurta, hankalasti liikuteltavaa torvea, vaan äänitorvi oli piilotettu soittimen sisään. Sähköä ei tarvittu, grammari veivattiin käyntiin ja tanssit saattoivat alkaa.
Kansa ihastui gramofoneihin niin paljon, että kieltolain aikaan (1919–1932) niitä jopa salakuljetettiin Suomeen.
– Kun Suomeen salakuljetettiin runsain määrin viinaa, niin kuljetusväylät olivat jo valmiiksi olemassa.
– Siinä samalla kulki kaikenlaista tuontitavaraa, jolla oli korkeat tullimaksut, kuten gramofoneja ja äänilevyjä, selittää historiantutkija Marko Tikka.
Kirjassaan Iskusäveliä - Suomalaisen tanssimusiikin varhaishistoria Tikka kertoo suomalaisen kevyen musiikin vähemmän tunnetuista alkuvaiheista. Tampereen yliopiston historian dosentti Tikka voitti edellisellä kirjallaan Kielletyt leikit Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon yhdessä tutkija Seija-Leena Nevalan kanssa.
Suomalaisten gramofoneissa pyöri aluksi ruotsalaista, saksalaista ja ylipäänsä eurooppalaista tanssimusiikkia. Ennen kuin levyjä tehtiin suomen kielellä, näihin tuonti-iskelmiin rustattiin käännöstekstejä. Laulun sanoja painettiin pieniin vihkosiin tai arkkeihin, joita myytiin markkinoilla ja toreilla muutamalla kolikolla.
Sitten joku keksi, että suomalaista kevyttä musiikkia onkin jo olemassa, nimittäin Yhdysvalloissa. Vikkelät amerikansuomalaiset olivat jo levyttäneet tanssimusiikkia, mutta myös työväenliikkeen marsseja ja sisällissodan ajan lauluja, joita tällä kukaan ei olisi tohtinut levylle kaivertaa.
Näitä levytyksiä alettiin tuoda Suomeen.
– Ensimmäiset paljon myyneet levyt olivat juuri näitä amerikansuomalaisia iskelmiä. Niiden myötä tavallaan keksittiin, millaista musiikkia Suomessakin voisi levyttää, Tikka sanoo.
Yhä vieläkin meillä soivat vaikkapa Amerikkaan siirtolaisena muuttaneen Hiski Salomaan Tiskarin polkka tai Vapauden kaiho, josta version ovat tehneet muun muassa Tuomari Nurmio (siirryt toiseen palveluun), Soul captain band (siirryt toiseen palveluun) ja Kom-teatterin kuoro.
Yli miljoona myytyä äänilevyä savupirttien maassa
Kotimainen äänilevytuotanto alkoi 1920-luvun lopulla. Levyjä kustansivat muun muassa suomalaiset musiikkiliikkeet kuten Fazer. Kotimaassa levyttämään pääsivät tanssiorkesterit, joille oli syntynyt tanssipaikoilla pieniä hittejä.
Levyt myivät hyvin.
– On käsittämätöntä, että esimerkiksi vuonna 1929 Suomessa myytiin 1,2 miljoonaa äänilevyä. Maassa, jossa suurella osalla kansalaisista ei ollut edes sähköjä, Marko Tikka ihmettelee.
Samanlaisiin myyntilukuihin yllettiin seuraavan kerran vasta yli 50 vuotta myöhemmin.
Yksi suurista varhaisista hiteistä oli Ture Aran Asfalttikukka (siirryt toiseen palveluun). Hieman uskaliaiden sanojen ajateltiin viittaavan kaduilla kulkevaan prostituoituun.
Tanssimusiikki ei ollut gramofoniaikaan vain nuorten juttu. Iskelmiä hyräilivät ja tanssimusiikkia kuuntelivat laajat kansanosat.
Marko Tikan mukaan tässä olikin iskelmämusiikin ongelma. Se kelpasi liian monille. Iskelmää ei arvotettu musiikillisesti kovinkaan korkealle vaan sitä pidettiin ”halpahintaisena” huvina.
Lautakunta kuunteli iskusäveliä korvat punaisina
Tanssimusiikki ja iskelmälevyt kelpasivat uuden uutukaisen Suomen Yleisradion ohjelmavirtaan halpahintaisuudestaan huolimatta. Suorat lähetykset tanssiorkestereitten keikoilta kuuluivat vuonna 1926 startanneen Ylen ohjelmistoon. Tähän otettiin mallia eurooppalaisilta radiokanavilta.
Myös äänilevyjä soitettiin radiossa paljon alusta asti. Se oli yksinkertaista ja edullista ohjelmaa varsinkin aikana ennen tekijänoikeuskorvauksia.
Yleisradiossa koettiin, että yksi yhtiön ydintehtävistä oli sivistää suomalaisia. Tähän tarkoitukseen iskelmämusiikki ei tuntunut aina istuvan.
– Saksalainen tanssi- ja marssimusiikki oli sodan jälkeen arveluttavaa ja ne kiellettiin Ylessä. Tästä juontui se, että myös uusia suomalaisia levyjä ryhdyttiin arvioimaan.
Levy-yhtiöt lähettivät Yleisradioon kuunneltavaksi yleensä kaiken julkaisemansa. Yle perusti erillisen tarkkailulautakunnan, joka ryhtyi arvioimaan, mitkä äänilevyt ovat tarpeeksi korkeatasoisia radioesitykseen. Kaikkia kappaleita ei haluttu soittaa Ylen taajuuksilla lainkaan ja osaa vain rajoitetusti.
Soittokieltoon päätyivät iskelmät, joiden sanoituksissa oli viitteitä politiikkaan tai seksiin. Boikottiin joutuivat myös ”jätkämäisyydet”. Varsinkin 1950-luvulla muotiin tullut kansanomainen rillumarei joutui sensoreiden hampaisiin.
Osa artisteita joutui jollain mystisellä tavalla sensuuriluuppiin. Veikko Tuomen ja Pauli Räsäsen levyistä melkein tiesi, että kieltoon menee. Yle ei myöskään halunnut soittaa nyt kovin viattomilta kuulostavia laulemia kuten Meksikon pikajunaa tai Suutarin tytärtä, molempien sanoitukset olivat Reino Helismaan kynästä.
Marko Tikka ihmettelee, miksi vaikkapa Olavi Virran Itämaista rakkautta joutui kieltoon. Monta muutakin arvoitusta oli listalla vuosien varrella. Iskusäveliä-kirjan lopussa on luettelo kaikista vuosina 1948–1955 soittokieltoon joutuneista kappaleista.
Yksi listan ongelmatapauksista oli juuri Reino Helismaa, rillumarein isä ja tuottelias iskelmänikkari. Hän teki radioon paljon erilaisia sisältöjä ja oli sävellystensä ja käsikirjoittamiensa elokuvien myötä niin suosittu, ettei Yleisradio oikein meinannut pärjätä ilman häntä. Sensuroi nyt siinä sitten.
Yksi Helismaan ja sanoittaja Toivo Kärjen luomuksista oli Esa Pakarisen esittämä Severi Suhonen.
Levylautakunta halusi puhdasta ääntä, mutta kansa janosi tunnetta
Levylautakunnan viisaat olivat klassisen musiikin koulutuksen saaneita auktoriteetteja. He arvioivat iskelmämusiikkia omasta lähtökohdastaan, jonka ohjenuorana oli oikein soitettu ja huolella tallennettu esitys. Iskelmäorkesterit saattoivat lipsauttaa silloin tällöin epäpuhtaan sävelen tai laulaja ilmaista itseään epävireisesti. Sellaista musiikkia ei haluttu soittaa Yleisradion kuuntelijoille.
Gramofonit, myöhemmin levysoittimet ja magnetofonit soittivat kuitenkin kodeissa musiikkikappaleita, joita ihmiset itse halusivat kuulla. Orkesterit ja artisti esittivät niitä tanssipaikoilla ja ravintoloissa. Vaikka Yleisradiolla oli suuri vaikutusvalta, monista kappaleista tuli hittejä, iskusäveliä, Ylestä huolimatta.
Osa vanhoista iskelmistä jäi elämään. Yhä tänä päivänä Olavi Virta tai Laila Kinnunen ovat laulajia, jotka monet tunnistavat ja joiden musiikkia kuunnellaan. Ja mitäpä olisi suomalainen musiikkihistoria ilman Georg Malmstenin kipparilauluja ja Mikki Hiirtä merihädässä.
– Varmasti se on ajattomuus, sopiva sävelkulku ja sanat jotka koskettavat ihmisiä, arvioi tutkija soimaan jääneitä iskelmiä.
– Ja täytyy myöntää, että äänitystekniikalla on merkitystä. Jokin 1930-luvun torvimusiikki ei miellytä kuulijan korvaa samalla tavalla kuin Laila Kinnusen samettinen ääni, joka on jo äänitetty kehittyneemmällä tekniikalla, Marko Tikka pohtii.
Äänilevyjä arvioinut lautakunta lakkautettiin Yleisradiossa 1970. Levyjä hyllytettiin tämän jälkeenkin.
Lue lisää:
Tiesitkö? Ylellä oli musta lista kielletyille levyille – sensuurin kohteeksi joutui jopa kappale "kaikki joukolla jäätä särkemään" (siirryt toiseen palveluun)