Wide ContentPlaceholder
”Ihmisiltä jää helposti näkemättä, mitä tyhjenevillä seuduilla tapahtuu luonnolle”, Jenni Räinä sanoo. Kirjailija kuvattuna Pilkkasuolla Iissä. Kuva: Antti J. Leinonen
Palkittu tietokirjailija Jenni Räinä kirjoitti haikean romaanin luonnon köyhtymisestä ja ihmisen haparoivasta yrityksestä tehdä hyvää. Hän on sitä mieltä, että ihmisiä olisi syytä hieman syyllistää luontoa tuhoavasta toiminnastaan.
Suomessa saatetaan välillä murehtia sitä, ettei meillä ole nuorena kansana mielettömiä antiikkisia raunioita, maailmankuuluja katedraaleja tai kuninkaallisten sukujen aarteita.
Oululainen toimittaja ja kirjailija Jenni Räinä huomauttaa, että on Suomessakin arvokkaita historiallisia ympäristöjä – luonnossa.
”Meillä ei välttämättä osata nähdä metsien säilyttämiä tuhansia vuosia, eikä niitä ymmärretä siten arvostaa. Minua kiehtovat luonnossa tällaiset koskemattomat paikat, esimerkiksi kotiseutuni suot”, Räinä kertoo. Hän on kotoisin 200 asukkaan Hyryn kylästä, joka kuuluu Iin kuntaan.
Rakkaus soihin siirtyi himohillastaja-äidiltä hieman vaivihkaa myös tyttärelle. ”Nautin tosi paljon niistä suon tuoksuista. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta suon presenssi on jotenkin voimakas", Jenni Räinä kertoo.
Soiden ympärille rakentuu myös palkitun tietokirjailijan ensimmäinen romaani Suo muistaa (Gummerus). Se kertoo kolmikymppisestä Juhosta, joka perustaa pienen ekoyhteisön pohjoisen tyhjenevään maaseutukylään. Porukan tavoitteena on alkaa ennallistaa alueen soita.
Teos ammentaa aihepiireistä, joita Jenni Räinä, 41, on aiemmin käsitellyt palkituissa tietoteoksissaan. Hän on saanut tietokirjallisuuden Finlandian vuonna 2019 teoksesta Metsä meidän jälkeemme, jonka hän kirjoitti yhdessä Pekka Juntin ja Anna Ruohosen kanssa. Anssi Jokiranta otti teokseen kuvat.
Romaanin toisen päähenkilön Hellän kokemus lapsuuden kotikylän tyhjenemisestä koskettaa puolestaan aiheiltaan Räinän ja valokuvaaja Vesa Rannan Reunalla-tietoteosta, joka sekin sai Finlandia-ehdokkuuden.
”Kirja on aina niin sairaan työläs prosessi, että aiheeseen, josta kirjoittaa, täytyy olla tosi syvä palo. Tietokirjat syntyivät aiheista, jotka ovat tärkeitä ja läheisiä, ja siksi on luontevaa, että ne seuraavat proosaankin”, Räinä kuvailee.
Aluksi Räinällä oli mielessä dystopia. Vuosia kestäneen kirjoitusprosessin aikana hän kuitenkin löysi yhä enemmän merkkejä siitä, että ”kaikki tapahtuu juuri nyt”.
”Se mistä kirjoitin, ei ollutkaan enää tulevaisuutta”, Räinä sanoo ja antaa esimerkin:
Teoksessa italialaiset sisarukset muuttavat Koskenniskan ekoyhteisöön, koska eivät voi enää toimia sukunsa ammatissa viininviljelijöinä sään lisääntyneistä ääriolosuhteista johtuen.
Tämä on jo todellisuutta Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa, jossa viinisatoja on mennyt pilalle helleaaltojen, maastopalojen ja muiden ääri-ilmiöiden vuoksi.
Romaanista tuli realismia, josta löytyy kuitenkin utopian siemen. Se käsittelee idealismia ja yksilön taistelua lamaannusta vastaan, kun päähenkilö muuttaa pohjoiseen valmistelemaan omavaraista elämänmuotoa ja irtaantumista yhteiskunnasta, joka ei kykene ratkaisemaan ilmastonmuutoksen ongelmia.
Räinää kiehtoi ajatus, että ilmastonmuutoksen myötä pohjoisen harvaan asutuista seuduista voi tulla tulevaisuudessa eräänlaisia turvasatamia, kun entisissä paratiisimaisissa olosuhteissa elämän edellytykset käyvät heikoiksi.
”Näin juuri Etelä-Espanjassa asuvaa ystävääni, joka sanoi, että oli viettänyt ison osan heinäkuusta sisätiloissa, koska ulkona oli niin sietämättömän kuuma.”
Heinäkuussa Etelä-Eurooppaa kurittivat 40–45 asteen helleaallot, jotka tappoivat WHO:n arvion mukaan jopa 1 700 ihmistä pelkästään Espanjan ja Portugalin alueella. Tutkijat varoittavat, että säästä johtuvat kuolemat saattavat 50-kertaistua vuosisadan loppuun mennessä, jos ilmastonmuutokselle ei tehdä mitään.
”Tämä on hurja maailma, missä jo olemme”, Räinä toteaa.
Jenni Räinä haluaa pysyä Pohjois-Suomessa. ”Kaipaan tunteen siitä, että kun lähden tästä eteenpäin löydän heti suot ja metsät, meren ja joet.” Kuva: ANTTI J. LEINONEN
Ilmastonmuutos on tähän asti suurin ihmis- ja koko eliökuntaa uhkaava globaalin mittakaavan kriisi, jonka edessä moni kokee lähinnä avuttomuutta. Siksi Räinälle oli vapauttavaa kirjoittaa Juhosta, eräänlaisesta Don Quijote -hahmosta, joka miehisellä itsevarmuudella tarttuu lapioon ja iskee sen suohon uskoen löytäneensä konkreettisen ratkaisun.
”Samaan aikaan oli kiire. Oli palava maa, joka ei odottanut. Eikä Juhokaan enää odottanut. Paras tapa vaikuttaa oli tehdä. Niin muutos leviäisi.”
Räinä kertoo, että hänen oma ilmastonmuutosahdistuksensa on helpottanut kirjojen kirjoittamisen myötä. ”Se ei ole mikään monistettavissa oleva ratkaisu”, hän naurahtaa.
”Yritän tehdä tekoja, jotka eivät olisi ristiriidassa ahdistuksen kanssa, esimerkiksi välttää lentomatkailua.”
Usein ilmastonmuutoksesta puhuttaessa muistutetaan, ettei yksilöiden syyllistäminen ole ratkaisu.
”Ymmärrän sen, että jos ollaan masentuneita ja lamaantuneita, niin mitään ei tapahdu. Mutta saisi vähän syyllistääkin tätä kermapersekansaa, jonka elämä murenee siihen, ettei saa tehdä vuosittaisia Euroopan-matkoja biitsilomalle. En pidä siitäkään, että aikuisiin suhtaudutaan kuin lapsiin. Kyllä sinne peiliin pitää uskaltaa kurkkia vähän rohkeammin”, Räinä sanoo.
Mutta askeesiin perustuvaa ekoutopiaa, jollaista Räinän romaanissa kuvataan, voi olla hankala tarjota vaihtoehdoksi. Räinä ei myöskään kirjoita sen raskaista realiteeteista kaunistellen. Omavaraisuuden ehto on kova työnteko luonnonolojen armoilla. Yksi rankkasade väärään aikaan voi pilata viikkojen huhkimisen heinäpellolla.
”Se on vaikeaa ja energiaa vievää työtä, enkä osaa sanoa, olisiko se realistista. Mutta monesti se tapa, jolla lähdetään hakemaan uutta, liittyy kuluttamisen kierteestä irrottautumiseen”, Räinä pohtii ja lisää: ”Olisi vaikea kuvitella, mikä olisi sellainen utopia, joka ei perustuisi jonkinasteiseen asketismiin.”
”
”Kyllä sinne peiliin pitää uskaltaa kurkkia vähän rohkeammin.”
Teknologisiin innovaatioihin perustuvat utopiat vaatisivat taas lisää mineraaleja ja raaka-aineita maan sisuksista. Uusiutuva energiakin vaatii tilansa, kuten Räinä kuvaa romaanissa, jossa suon laidalle pystytetään tuulivoimalapuistoa.
Räinä halusi Hellän hahmon kautta käsitellä sitä, miten tyhjenevissä kylissä, joissa maiden omistajuus siirtyy kauemmas ja suuryrityksille, luonto altistuu voimakkaammin talouden ja voitontavoittelun välineeksi:
Hellä oli pohjimmiltaan kuvitellut, että täällä syrjässä kaikki säilyisi. Luonto pysyisi, maailma pysähtyisi, hengittäisi. Mutta ei niin tapahtunut. Täälläkään ei ollut leposijaa.
Räinä kertoo, että ilmiö on näkyvissä hänen omilla synnyinseuduillaan, jonne kaavaillaan tuulivoimapuistoja. Lisäksi naapurikaupunkiin Kemiin rakennetaan Euroopan suurinta sellutehdasta.
”Sen jäljet tulevat varmasti näkymään seudulla rajusti.”
Soiden ennallistamisen kautta Räinä halusi pohtia ylipäätään ihmisen vilpitöntä halua tehdä hyvää sekä sitä, mihin asti se riittää. ”Monesti siinä päädytään helposti ojasta allikkoon, kun ihminen kompastuu omaan ihmisyyteensä.” Kuva: ANTTI J. LEINONEN
Suo edustaa romaanissa jotain pysyvää, tuhansien vuosien ajan metrien syvyyksiin ”painuneita kasveja, kuolleita hyönteisiä, jyrsijöitä ja hiilidioksidia”. Sen sisuksissa käy hajoamisprosessi, josta syntyy turvetta.
Räinä upottaa suotietoa kaunokirjallisuuden joukkoon.
”Se on jonkinlainen toimittajan ja tietokirjailijan helmasynti, että on rakastunut tietoon. Mutta romaania kirjoittaessa asetan kielen edelle ja sitten tulee se, mitä sinne sisälle saa laitettua”, hän sanoo.
Suomen kokonaispintalasta jopa kolmannes on ollut soita. Puolet soista on ojitettu metsätalouskäyttöön. Räinän mukaan noin miljoona hehtaaria soista on ojitettu turhaan, niin ettei puusto ole lähtenyt kuivatuksesta huolimatta kunnolla kasvamaan.
Metsähallitus on alkanut ennallistaa soita, mutta mittakaava on Räinän mukaan turhaan tehtyihin ojituksiin nähden melko pientä. Energiakriisin myötä soista on tullut taas polttavan ajankohtainen aihe.
Romaanin kautta hän halusi katsoa menneisyyttä myös laajemmasta perspektiivistä ja moralisoimatta:
”Siitä on lopulta hirveän lyhyt aika, kun elämän edellytyksiä luotiin kaivamalla ojia soihin. Meni 60 vuotta, ja nyt elämän edellytyksiä yritetään luoda tukkimalla niitä samoja ojia, joita oman isäni sukupolvi on ollut kaivamassa saadakseen pennejä pöytään.”
”
”Nyt niitä samoja ojia tukitaan, joita oman isäni sukupolvi on ollut kaivamassa saadakseen pennejä pöytään.”
Kaunokirjallisuus oli Räinälle eräänlainen paluu lapsuuden ja nuoruuden itseilmaisuun. Vielä parikymppisenä hän haaveili kirjailijuudesta, mutta toimittajan työ haukkasi jaksamisen luovalta kirjoittamiselta. Nyt hän kuitenkin valmistelee apurahan turvin jo seuraavaa romaania, joka sijoittuu 1700-luvulle.
Räinä luettelee esikuvikseen Aki Ollikaisen lisäksi suuria angloamerikkalaisia mestareita Doris Lessingin, Margaret Atwoodin, Alice Munron ja Cormac McCarthyn.
Suo muistaa -romaania kirjoittaessa hänelle oli tapahtumia ja teemoja tärkeämpää se, että teoksen läpäisee tunne:
”Halusin, että siinä kulkisi taustatunne alun toiveikkuudesta suureen siniseen haikeuden virtaan, joka konkretisoituu lopussa.
Jenni Räinä: Suo muistaa. Gummerus. 261 s.
Kuka?
Jenni Räinä
Oulussa asuva toimittaja, tietokirjailija ja kirjailija.
Syntynyt vuonna 1980 Pohjois-Pohjanmaalla Hyryn kylässä, joka kuuluu Iin kuntaan.
Vuonna 2017 ilmestyi Valokuvaaja Vesa Rannan kanssa tehty dokumentaarinen tietokirja Reunalla – Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä. Teos sai Botnia-palkinnon ja oli ehdolla tieto-Finlandian saajaksi.
Vuonna 2019 Pekka Juntin, Anna Ruohosen ja Anssi Jokirannan (valokuvat) kanssa tehty tietoteos Metsä meidän jälkeemme voitti tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon.
Vuonna 2021julkaisi tietokirjan Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla.