Main ContentPlaceholder
Susanna Laari HS
Juuri tällaisia tehtäviä nelikymppiselle naiselle tuleekin tarjota, muistaa kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen ilahtuneena ajatelleensa, kun hän kuuli, mitä asiaa soittajalla viime maaliskuussa oli.
Linjan toisessa päässä ääni kysyi, kiinnostaisiko Huotarista aloittaa Turun kirjamessujen ohjelmajohtajana, eikä soittaja ollut kuka tahansa.
Huotarisen headhunttasi ohjelmapäälliköksi hänen edeltäjänsä, runoilija ja maamme ykköspuoliso Jenni Haukio.
Sen enempää Huotarinen ei halua Haukion puhelusta kertoa tai tätä siteerata, mutta kertoo heidän tavanneensa kirjallisuuspiireissä Haukion toisen runokokoelman ilmestymisen aikaan, jolloin ”Sauli Niinistöstä ei ollut vielä tietoakaan”.
Kirjamessujen ohjelmajohtajan työ kiinnosti Huotarista monesta syystä: luova suunnittelu oli hänen osaamisaluettaan monien kulttuurialan luottamustehtävien ja opettamisen seurauksena.
Muutama mutka ohjelmajohtajan tehtävään hyppäämisessä tosin oli.
Huotarinen oli keväällä Suomessa, mutta muuttamassa jälleen kesäksi toiseen kotimaahansa Islantiin.
Suurempi ongelma oli, että hänen oman tulevan romaaninsa kirjoittaminen oli kesken.
”Olin juuri päättänyt, etten keväällä anna mitään opetusta enkä tee mitään muuta kuin kirjoitan romaaniani, jotta saan sen viimeisteltyä. Ja toukokuussahan myös kirjamessujen ohjelma oli suunniteltava”, Huotarinen kertoo ja nauraa.
Kirjailijana Huotarinen tietää hyvin, miten tärkeää messuohjelmassa on tasapainotella eri genrejen välillä, sillä tila julkisuudessa on aina rajattu. ”Vaikka kirjailijalla olisi viha–rakkaus-suhde messuihin, niin se on kirjailijalle kuitenkin vuoden kohokohta, jos saa kirjansa sinne ja pääsee puhumaan siitä ääneen.” Kuva: Outi Neuvonen / HS
Käpylän Olympiakylässä sijaitsevassa asunnossa vallitsee iltapäivän rauha: Huotarisen kaksi lasta ovat koulussa ja päiväkodissa. Puoliso, islantilainen kirjailija Kári Tulinius tekee töitä kodin vierestä Karjalatalolta vuokraamassaan työhuoneessa.
Myös kirjamessujen tuore ohjelmajohtaja vaikuttaa levolliselta, vaikka Turussa alkaviin kirjamessuihin onkin haastatteluhetkellä aikaa enää vajaa kuukausi.
Messujen ohjelma on ollut pitkään valmis. Huotarinen on nauttinut sosiaalisesta työstään, sillä se on ollut hyvää vaihtelua oman käsikirjoituksen äärellä istumiseen ja omien ajatustensa viimeistelyyn.
”Tässä vaiheessa elämääni olen myös ensimmäistä kertaa tutustunut Exceliin, ja täytyy myöntää, että olen aivan ihastunut”, hän kertoo.
Ohjelmajohtajan kädenjälki näkyy muun muassa siinä, että hän on nostanut aiheiksi tyttöydestä kirjoittamisen ja sukupuolen tutkimuksen.
Bestsellereiden – joita Huotarinen ei missään tapauksessa väheksy – rinnalle hän on halunnut nostaa esimerkiksi ympäristön tilaan ja luontokatoon liittyviä teoksia.
”Minua itseäni kiinnostavat erityisesti sellaiset vähän villit aiheet kuten kalliomaalaukset ja biotaide ja hyppyhämähäkit. Kun sellaisia ohjelmaan tarjoiltiin, niin en voinut sanoa ei. Voi olla, että yleisössä istuu niitä kuuntelemassa se seitsemän ihmistä. Mutta niin istun minäkin.”
Vilja-Tuulia Huotarisen tuore romaani sijoittuu hänen toiseen kotimaahansa Islantiin.
Ohjelmajohtajan osa-aikaisen työn ohessa Huotarinen sai kuin saikin viimeisteltyä myös kirjansa.
Hänen juuri ilmestynyt toinen aikuisten romaaninsa Drive-in (Siltala) kertoo geologi Ellasta, joka matkustaa kivien ja rakkauden perässä Islantiin. Todellisuudessa hänet työntää Islantiin myös halu ottaa etäisyyttä omaan lapsuudenperheeseensä. Ellan isä on kuollut hieman aiemmin, ja hänen puhelimensa piippaa vähän väliä vihaisia viestejä siskolta ja äidiltä, jotka toivoisivat Ellan apua isän jäämistön läpikäymisessä.
Huotariselle oli selvää, että hän sijoittaisi romaaninsa Islantiin.
”Islanti on nuori maa, jonka maaperä liikkuu. Se on samalla tavalla vaiheessa kuin elämässään keskeneräinen päähenkilöni. Reykjavik on minulle myös tarpeeksi tuttu ja tarpeeksi vieras”, Huotarinen kertoo.
Islanti on ollut Huotarisen toinen kotimaa vuodesta 2014. Hän oli tavannut Tuliniuksen edellisenä vuonna, minkä jälkeen suhde eteni vauhdilla.
”Se oli varmaan jo meidän ensitapaamisen jälkeisenä päivänä, kun Kári sanoi, että nythän pitää enää päättää, kummassa maassa asumme. Kun rakastuimme, tuntui heti hyvin selvältä, että olemme siitä eteenpäin yhdessä”, Huotarinen kertoo.
Etäsuhteessa elämistä ei kumpikaan edes pohtinut. Itse asiassa Tulinius oli juuri ehtinyt maalata poikamiesboksinsa seinät, sillä hän oli muuttanut takaisin Reykjavikiin erottuaan ja asuttuaan pitkään Yhdysvalloissa.
”Olimme jo 35-vuotiaita ja molemmilla oli oma koti. Aika nopeasti päätimme, että yritämme pitää ne molemmat. Eiväthän Islanti ja Suomi ole edes niin kaukana toisistaan.”
”Ajattelen, että islannin puhuminen on sujuvoittanut myös suomeani. En jännitä enää niin paljon sitä, saanko sanotuksi ja tulenko kuulluksi. Se pelko juontaa ehkä jo lapsuudestani, jolloin paikalla oli aina paljon äänekästä väkeä. Sama asia on saattanut myös johtaa minut kirjoittamisen pariin”, Vilja-Tuulia Huotarinen sanoo. Kuva: Outi Neuvonen / HS
Järjestely oli mahdollinen, koska kumpikin on ammatiltaan kirjoittaja ja pystyy tekemään töitään missä tahansa.
Aina ei kuitenkaan ole helppoa asua vieraassa maassa, jonka kielellä ei tee töitä.
”Varsinkin kun taiteilijan tekemä taide liittyy vahvasti häneen äidinkieleensä, se tarkoittaa, että työstä puuttuu täysin yhteisön katse, vastaanotto ja tietenkin julkaisupolitiikka. Osittain myös tuki, sillä Suomen kirjailijaliittoon ei toistaiseksi pääse toisella kielellä kirjoittava ammattikirjailija.”
Islannissa kirjoittaessaan Huotarinen onkin ottanut sivustaseuraajan roolin.
”Katson sivusta asioita ja yritän oppia.”
Kahden kirjailijan kaksikielisessä liitossa kommunikaatiota on pohdittu paljon.
Vieras kieli voi itse asiassa saada ihmisen kommunikoimaan enemmän, Huotarinen uskoo.
”Suomenkielisessä parisuhteessa voidaan olla hyvin pitkään hiljaa ja olettaa, että asiat ymmärretään itsestään. Vieraskielisen kanssa eläessään on pakko käytellä kieliä ja sanoa asiat edes jollain lailla tullakseen ymmärretyksi. Siinä nähdään vaivaa yhteisen eteen ja otetaan toinen huomioon, mikä kantaa pitkälle.”
Vieraalla kielellä ongelmat myös rajautuvat hyvin nopeasti, koska sanavarasto ei ole valtava.
”Menen suoremmin asiaan enkä jää miettimään samalla tavalla, kuin vaikka kirjoittajana, että mitä näistä 20 sanasta käyttäisin.”
Koska Tulinius puhuu Yhdysvaltain-vuosiensa jälkeen lähes täydellistä englantia, Huotarinen saattoi luottaa siihen, että tämä osasi täydentää hänen puhettaan ja etsiä oikeita sanoja.
”Löysin yhtäkkiä ihmisen, joka on puheliaampi kuin minä ja puhui paljon tunteista. Minäkin olin luullut puhuvani niistä, mutta runoilijana olin piilotellut kaikenlaista rivien väliin. Nyt pääsin pois jonkinlaisesta hiljaisuudesta.”
”Olen seurustellut paljon kirjoittavien ihmisten kanssa, ollut naimisissakin, ja on oikeastaan hämmästyttävää, että toisella kielellä ihminen ymmärtää suoremmin ja nopeammin ajatukseni kuin suomeksi. Tämä tietenkin kertoo siitä, että kieli on kuitenkin vain yksi osa ihmisten välistä kommunikaatiota.”
Niin kauan kuin Huotarisen ja Tuliniuksen lapset olivat alle kouluikäisiä, perhe jakoi aikansa tasan Helsingin ja Reykjavikin kesken. He asuivat Suomessa ja Islannissa vuorovuosina, tosin raskaana ollessaan Huotarinen on halunnut olla suomalaisen neuvolajärjestelmän piirissä.
Kun heidän esikoisensa aloitti esikoulun, vaaka painui Suomen puolelle.
”Kárin mukaan suomalaiselle koulujärjestelmälle ei voi sanoa ei.”
”Kahden maan systeemissä haluamme tietenkin viettää kummassakin paikassa pitkään aikaa. Ihan jo siksikin, että lasten kanssa matkustaminen on niin vaivalloista. Emme varmaan ikinä pääse minnekään muualle, koska jo tämä on mielestäni riittävän rasittavaa”, Huotarinen sanoo ja nauraa. Kuva: Outi Neuvonen / HS
Nykyään perhe viettää Suomessa talvet ja Islannissa kesät. Kotikielenä heillä puhutaan islantia. Molemmat vanhemmat puhuvat lapsille omaa äidinkieltään.
Huotarisen mukaan arki sujuu Suomessa paremmin jo senkin takia, että heidän Islannin-kotinsa on 41 neliön kokoinen. Ja vaikka asuisi keskellä Reykjavikiä, maa ei ilmastonsa takia ole helppo paikka asua.
”Siihen säähän on tottuminen. Viime kesänä mittari ei mennyt kertaakaan yli 20 asteen, mutta oli sentään aurinkoisia päiviä. Muutama vuosi sitten lapsilla piti olla heinäkuussa talvivaatteet päällä.”
Huotariselle on tärkeää asua pääkaupungeissa. Hän kaipaa ympärilleen vilinää ja muita ihmisiä. Asiaan saattaa vaikuttaa hänen lapsuutensa.
Huotarinen varttui pienessä Säijän kylässä Lempäälässä. Hänen äitinsä pyöritti suvun maatilaa yhdessä Huotarisen isoäidin kanssa. Sukutalossa asui useampi sukupolvi ja sekalainen joukko enoja ja tätejä. Huotarinen kuvailee maatilaa akateemis-agraaliksi yhteisöksi, jossa lähetyssaarnaaminen ja taiteet olivat aina läsnä.
”Tähän yhdistyi lisäksi voimakas suhde maahan: sukutaloa ei pilkota. Vaikka ihmissuhteet menisivät, niin maa pysyy. Elimme kuin Niskavuoren elokuvien aikakaudella, ja mummoni toistelikin niiden karuja repliikkejä usein”, Huotarinen kertoo.
Kun Huotarinen oli 12-vuotias, hän muutti veljensä ja äitinsä kanssa kesämökkiin, josta tuli myöhemmin heidän kotinsa.
Huotarisen yksityisyrittäjänä toiminut isä ei koskaan asunut heidän kanssaan, vaikka hänen vanhempansa kyllä olivat naimisissa.
Hän uskoo, että feministi hänessä alkoi kasvaa jo tuolloin, kun hän näki, miten yhteisössä käytettiin valtaa ja miten naiset tekivät suuren osan kaikesta työstä.
”Äiti sanoi minulle aina, että jos luen, niin minun ei tarvitse lähteä mihinkään maatöihin. Ja minähän luin: aikuisten keskellä ja salissa ja pöydän alla. Lukeminen oli minulle pakopaikka.”
”Ollakseni maatilan tytär, osaan hyvin vähän maatilan töitä, en edes lypsää lehmää.”
Oman huoneen hän sai vasta teininä. Lapsena hänen omana soppenaan toimi kerrossängyn yläsänky, jonka seinään oli kiinnitetty lauta kirjahyllyksi. Koko perhe jakoi ullakkohuoneen.
”Uskon, että oman huoneen kaipuu oli syy, mikä ajoi minua niin voimakkaasti sieltä pois. Olen myös lapsena katsonut niin paljon syrjäseudun pimeyttä, että halusin jonnekin, missä tapahtuu.”
”Äiti sanoi minulle aina, että jos luen, niin minun ei tarvitse lähteä mihinkään maatöihin. Lukeminen oli minulle pakopaikka”, Vilja-Tuulia Huotarinen muistelee lapsuuttaan. Kuva: Outi Neuvonen / HS
Turku, Tampere, New York, Helsinki, Reykjavik.
Tänään Huotarinen tajuaa, miten nuorena aikuisena pakeni menneisyyttään ja voimakasta sukuaan.
”Olen ollut paljon pahempi kuin romaanini päähenkilö Ella. Halusin vain elää erillisenä omaa taiteilijaelämääni”, Huotarinen sanoo.
Taiteilijuuden korostaminen näkyi myös ihmissuhteissa. Huotarinen seurusteli muusikoiden ja kirjailijoiden kanssa ja ajatteli, että ihmisellä pitää olla joku suuri intohimo, jota hän toteuttaa.
”Kárin myötä olen ymmärtänyt, ettei kirjailijuuden tarvitse olla ihmisen ainoa identiteetti eikä luomista tarvitse koko ajan hehkuttaa. Taiteilija elelee täällä maailmassa muiden kanssa ja pystyy monenlaiseen muuhunkin.”
Drive-in-romaanin Ella käykin läpi kysymyksiä, joita Huotarinen pohti viitisentoista vuotta sitten. Ne liittyivät aineelliseen ja aineettomaankin perintöön: miten pitää huolta tavaroista, miten pitää huolta perhesuhteista.
Vielä tänäänkin häntä painaa se, miten hän jätti pikkuveljensä yksin huolehtimaan perintöön liittyvistä asioista, kun heidän isänsä kuoli.
”Jouduin liian nuorena sen kysymyksen eteen, että mitä tarkoittaa perintö ihan konkreettisesti tavaroiden merkityksessä. Että ihmisiltä jää taloja, jotka ovat täynnä vanhaa tavaraa. Kun isäni kuoli, olin parikymppinen ja ihan pihalla.”
Onneksi ihminen muuttuu iän myötä. Tänään lapsuuden perhe riittää sellaisena kuin se on, ajattelee Huotarinen.
”Lapsuuden ihmiset, alkuperheeni, ovat muusiani. En halua olla heistä liian kaukana. Nykyään pyrin lähelle enkä etäälle.”
Turun kirjamessut Turun messukeskuksessa 30.9.–2.10.
Kuka?