Susanna Laari HS
”Olen hirvittävän iloinen, mutta en vielä ihan ymmärrä voittoani. Olin varma, että kun herään tänä aamuna, joudun huomaamaan, että se olikin vain unta”, kertoo kirjailija Iida Rauma, 38. Hän on päivää aiemmin saanut kuulla, että Suomen suurin kirjallisuuspalkinto annetaan hänelle hänen teoksestaan Hävitys (Siltala).
Ääni puhelimessa on iloinen ja pirteä, vaikka kello on vasta hieman yli kahdeksan aamulla. Aamuvirkku ja tunnollinen Rauma on istunut jo tunnin ajan kirjoittamassa palkintopuhettaan, koska on varma, että varhaiset tunnit ovat aivojen toiminnan kannalta parasta työskentelyaikaa.
Vaikka Rauma on jo entuudestaan arvostettu ja palkittu kirjailija, juuri Hävityksen huomioiminen tuntuu hänestä erityisen tärkeältä. Hän kertoo myös olleensa valtavan ylpeä jo siitä, että pääsi mukaan ehdokaskuusikkoon, jota piti tänä vuonna kirjallisesti erityisen korkeatasoisena.
”On hurjaa saada tällaista näkyvyyttä kirjalle, jolla on niin vahva poliittinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus. Aikuisten lapsiin kohdistama sorto näkyy kaikilla yhteiskuntamme tasoilla ja laajimmillaan ekokatastrofina. Koska aikuiset ovat tehneet piittaamattomia ratkaisuja, lapsilla ei ole mahdollisuutta yhtä hyvään elämään kuin heillä”, Rauma sanoo.
Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon valitsija piispa Mari Leppänen muistuttaa perusteluissaan, miten tärkeää olisi, että jokaisella lapsella olisi edes kerran joku, joka vaan kuuntelisi ja uskoisi. Hänen mukaansa Hävityksen viesti on ”kirkas, vahva ja vastaansanomaton: suojelkaa lapsia! ”
Rauma kertoo, että on yrittänyt kirjoittaa kolmatta teostaan siitä lähtien, kun 1990-luvulla kävi peruskoulun. Katoamisten kirja (2011) ja Seksistä ja matematiikasta (2015) olivat ikään kuin sormiharjoituksia ennen Hävitystä.
”Niissä pyörin vielä tämän teeman, lapsiin kohdistetun väkivallan, ympäri. En pystynyt menemään kohti sitä, koska minulla ei ollut ratkaisua siihen, miten siitä kirjoitetaan. Eikä minulla kyllä ollut ratkaisua vielä silloinkaan, kun aloin kirjoittaa Hävitystä.”
Finlandialla palkitun Hävityksen kirjoittamiseen meni kuusi vuotta. Urakka oli valtava niin kirjoittamisen kuin taustatyön näkökulmasta.
”Pitkää romaania kirjoittaessa on pakko olla tosi systemaattinen, koska se koostuu niin pienistä paloista. Hyvän tekstin koostaminen on kuin ojankaivuuta, koska aluksi on pakko kirjoittaa paljon huonoa tekstiä. Myös asioiden ajattelu kunnolla on hidasta”, Rauma sanoo.
Iida Rauma ei halua käyttää vähättelevää termiä koulukiusaaminen, vaan puhuu kouluväkivallasta. Kuva: Vesa-Matti Väärä
Suurin ongelma liittyi suoraan teoksen teemaan: miten kirjoittaa lapsista niin, että otetaan vakavasti ja niin, ettei aihe tuntuisi lapselliselta ja pieneltä.
”Kulttuuriimme kuuluu lapsen kokemuksen pienentäminen. Moni ei myöskään ymmärrä, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan kulttuurimme lapsivihasta. Se ei tarkoita sitä, että jokainen ihminen vihaisi lapsia, vaan sitä, että sekä globaalisti että Suomessa on tehty ratkaisuja, joissa on jätetty lapset kokonaan huomioimatta.”
Lisäksi Hävitys oli tekijälleen emotionaalisesti raskas prosessi. Rauma halusi kuvata sitä, miten aikuisten ja lasten välisissä suhteissa on jotain outoa ja mätää, josta ei ikinä puhuta ääneen. Ja jotta hän pystyi kuvaamaan tätä uskottavasti, hän käytti esimerkkinä omia kouluväkivaltakokemuksiaan. Siksi Hävityksen alaotsikko on Tapauskertomus.
”Vaikka kirja on fiktiivinen romaani, minulle oli tärkeä sanoa, että tämänkaltaisia asioita tapahtuu oikeasti. Että kyse ei ole vain siitä, että kirjailija liioittelee.”
Hävitystä suunnitellessaan Rauma kaivoi esiin kouluaikaiset päiväkirjansa, joiden lukeminen ei ollut helppoa. Trauman käsittelyssä se tuokin mieleen Susanna Hastin esikoisteoksen Ruumis/huoneet (S&S), jossa jollekin vaikeasti sanoitettavalle yritetään antaa ilmaisu.
”Oli raskasta laskeutua yksityisen helvetin ytimeen ja myös yhteiskunnallisen helvetin ytimeen. Kirjan kirjoittaminen oli itselle suoritettu ruumiinavaus.”
Rauma uskoo, että nykykoulussa kouluväkivallasta – hän ei halua käyttää vähättelevää termiä koulukiusaaminen – puhutaan enemmän kuin hänen kouluaikanaan. Se ei silti tarkoita, että ongelma olisi ratkaistu. Muita ongelmia on myös tullut lisää.
”Koulu on muuttunut hyvässä ja pahassa. Resurssien vähentämisen takia nykyoppilaat ja opettajat ovat hirvittävän ahtaalla. Inkluusion nimissä tehdyt säästötoimet ovat jotain, mistä maksetaan tulevaisuudessa. Onhan jotain pahasti pielessä, jos oppilas ei yhdeksässä vuodessa opi lukemaan”, Rauma sanoo.
Häntä huolettaa myös se, miten kilpailuhenkiseksi koulu on muuttunut. Ja jos ajattelee älylaitteita ja niiden addiktoivaa vaikutusta, nuoruus 1990-luvulla vaikuttaa hyvinkin suojatulta.
Viime aikoina on puhuttu paljon nuorten pahoinvoinnista, mikä näkyy katuväkivallan lisääntymisessä ja raaistumisessa. Vaikka ne eivät suoraan liity Rauman teoksen teemoihin, hän uskoo, että kyse on samasta suuremmasta kuviosta.
”Osattomuus ja osattomuuden lisääntyminen ovat aikuisten lapsiin kohdistamaa sortoa. Valtaapitävien valinta on ollut nakertaa yhteiskunnan tukia niin paljon, että meillä on paljon köyhiä ja osattomia lapsia.”
Juhlia Rauma aikoo vasta, kun ehtii Turusta Helsinkiin skoolaamaan elämänkumppaninsa kirjailija Matias Riikosen luo. Pari on pitänyt yhtä jo kymmenen vuotta, ja eri kaupungeissa asuminen sopii heille, koska molemmat tekevät töitä kotonaan. Helsinki on Rauman mielestä kiva kaupunki vierailla, ja hän uskoo, ettei Riikonenkaan haluaisi asua Turussa.
”En usko, että Hävitystä olisi syntynyt ilman Matiasta. Hän on ollut minulle tärkeä tuki kirjoittamisessa.”
Sattumalta molempien tuorein kirja käsittelee valtaa lasten välisissä suhteissa. Niin Rauman Hävityksessä kuin Riikosen Matarassa on pyrkimys näyttää lapsen kokemus isona ja yhtä painavana kuin aikuisen.
”Matiaksen kirja on ihana – toisin kuin minun”, Rauma sanoo.
Palkintosumman (30 000 euroa) Rauma sanoo käyttävänsä elämiseen.
”Kirjailijan toimeentulossa se on merkittävä summa, sillä tässä ammatissa rahoitus on aina epävarmaa ja tilanteet vaihtelevat. Mutta ei se lopulta ole kovin erilaista elämää kuin muillakaan pätkätyöläisillä.”