Teatteri on ollut suomalaisille aina todella tärkeä asia, mutta nyt sivistystahto ja kulttuurin arvostus vaikuttavat olevan lopussa ainakin Kemissä.
Aino Miikkulainen HS
Luin tänä syksynä kaksi kirjaa, joissa päähenkilö pohtii lapsuutensa pikkukaupunkia ja sen ahdistavaa ilmapiiriä.
Samastuin.
Kuulun siihen joukkoon, joka halusi epätoivoisesti pois pikkukaupungista, vaikka oma nuoruuteni ei lamasta huolimatta kovin kamala ollutkaan.
Olen kotoisin Kemistä, pohjoisesta paperitehdaskaupungista. Lapsuudessani sen väkiluku oli parhaimmillaan lähes 30 000, nyt asukkaita on hätinä 20 000. Minulla ei ole sinne enää siteitä, enkä ole käynyt kaupungissa kahdeksaan vuoteen. Viimeksi kun kävin, tunsin surua tyhjistä liiketiloista, hiljaisista kaduista.
Minulle Kemistä tekivät nuoruudessani onnellisen paikan tärkeät harrastukseni, musiikki ja teatteri.
Nyt sekä kaupunginorkesteri että kaupunginteatteri ovat Kemissä uhan alla.
Mikko-Olavi Seppälän vuonna 2020 ilmestyneessä kirjassa Parempi ihminen, parempi maailma – Suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina (Vastapaino) käydään läpi suomalaisen työväenteatterin viimeisimmät sata vuotta.
Teatterin ytimessä on Suomessa ollut aina kansan sivistäminen. Seppälän kirjaa varten läpikäymästä aineistosta paistoi myös se, että teatteri on ollut sen harrastajille aina hyvin tärkeä asia.
”Ehkä voisi sanoa, että teatteri on suuri sosiaalinen kitti. Se tuo ihmisiä yhteen, toimii virkistyksen ja henkisen kasvun lähteenä”, Seppälä sanoi HS:n haastattelussa.
Suomalaiset ovat teatterikansaa.
Kemissä, kuten muuallakin Suomessa, teatteritoiminta alkoi 1800-luvun lopulla. Vuonna 1947 Kemin teatteri ja Kemin työväenteatteri yhdistettiin, ja Kemin kaupunginteatteri täytti tänä syksynä 75 vuotta.
Tänä vuonna Kemin kaupunginteatterin toiminta päätettiin siirtää yhdistykselle. Yhdistys voisi yhä saada valtion avustuksia, mutta sillä ei ole rahaa remontoida itselleen tiloja, eikä valtionosuuksia taas makseta ilman kunnollista toimintaa. Loppu on lähellä.
Olen tietysti aivan jäävi tarkastelemaan asiaa objektiivisesti, mutta tässä kyse onkin tunteista.
Entinen kotikaupunkini saa kyseenalaisen kunnian olla ensimmäinen, joka lopettaa kunnallisen teatterinsa. Mahdollisesti se myös näyttää suuntaa muille kunnille, joiden rahat ovat yhtä vähissä kuin kulttuurin arvostus ja sivistystahtokin.
Toivon sydämestäni, että yhdistysmuotoiseksi muutettu teatteri saa toimintaedellytykset, sillä teatterin mukana Kemistä katoaa pala sen sielua. Siitä tulee entistä synkempi paikka.
Kemistä oon ja kehtaan sanoa huusimme joskus jossain nuorisoteatteritapahtumassa, en tiedä missä, muistot ovat hämärtyneet. Kohta en kehtaisi huutaa niin.