Arkkitehtuurin pitäisi elää ajassa, mutta Suomessa rakentamisen tyyli on möllöttänyt paikoillaan jo 30 vuotta. Pakkomielteinen tiivistäminen ei tuota hyviä kaupunkeja
Lauri KontroVapaa toimittaja
”Miksi ennen rakennettiin niin kauniita taloja, mutta nyt ei?”
Lasten suusta kuulee usein hyviä kysymyksiä. Tämän kysymyksen esitti tyttäreni minulle kolme vuosikymmentä sitten, kun kävelimme erään vanhan kaupungin katuja. Jäin miettimään asiaa.
Tosiaan – miksi ennen rakennettiin kauniimmin? Miten se oli mahdollista, vaikka olimme paljon köyhempiä kuin nyt, eikä käytössä ollut nykyaikaista tekniikkaa, vaan kaikki tehtiin käsityönä. Ja miksi nämä vanhat talot olivat ja ovat kestävämpiä kuin uudet elementtitalot? Eikö asian pitäisi olla juuri päinvastoin.
Laatikko voi olla pitkällään, kyljellään tai laatikoita voi olla monta päällekkäin, mutta laatikko on silti laatikko.
Sanotaan, että kaikki arkkitehtuuri kuvastaa omaa aikaansa ja muuttuu sen mukana. Silti tuntuu, että kolmeenkymmeneen vuoteen rakentamisessa ei ole muuttunut mikään. Sen jälkeen, kun kehitettiin betonielementteihin perustuva rakennustekniikka, lähes kaikki on tehty samaa kaavaa noudattaen. Suomi – ja sanottakoon sekin – myös muut maat, on rakennettu täyteen laatikoita. Laatikko voi olla pitkällään, kyljellään tai laatikoita voi olla monta päällekkäin, mutta laatikko on silti laatikko.
Kaupunkisuunnittelun johtavaksi ajatukseksi on noussut tiivistäminen. Suunnittelun lähtökohtana on tyhjän tilan täyttäminen. Aiemmin rakennettiin sekä tiivistä kantakaupunkia että väljiä puutarhakaupunkeja, kuten Espoon Tapiola. Nyt Tapiola, kansainvälistä kuuluisuutta saanut luomus, on pilattu betonilaatikoilla.
Entisajan kaksioon ahdetaan nyt kolmio.
Paitsi, että rakennamme entistä ahtaammin, kylki kylkeen, rakennamme myös entistä pienempiä ja epämukavampia asuntoja. Helsingissä (siirryt toiseen palveluun), jossa suurin osa uusista asunnoista on yksiöitä ja kaksioita, uusien asuntojen keskikoko on pudonnut 15 vuodessa 77 neliöstä 57 neliöön.
Entisajan kaksioon ahdetaan nyt kolmio. Keittiöitä ei enää ole, vaan sen korvaa keittonurkkaus. Ja kaikki tämä tarjotaan ostajalle entistä kalliimpaan hintaan.
On rakennettu jopa taloja, jossa kaikki asunnot ovat yksiöitä. Tarjolla on 25 neliön yksiöitä, kun esimerkiksi Lontoossa (siirryt toiseen palveluun) pienin sallittu yhden makuuhuoneen asunto on 39 neliötä. Suomen kansa, varsinkin vähävaraiset nuoret, halutaan asuttaa komeroihin.
Miniasuntojen rakentamista on usein perusteltu sillä, että niiden kysyntä on suurta. Varmasti onkin. Eihän isompia ole kohtuuhintaan tarjolla. On tyydyttävä siihen, mitä tarjotaan.
Mutta vastaako nykyinen betonibuumi, entistä massiivisempien, korkeampien ja ahtaampien talojen rakentaminen asujien tarpeisiin?
Ihmiset ovat erilaisia, ja niin ovat tarpeetkin. Varmaan osa ihmisistä haluaa asua tiiviissä kantakaupungissa pienissä asunnoissa. Toisaalta laaja tutkimus (siirryt toiseen palveluun) kertoo, että enemmistö haluaa asua väljästi, esikaupungissa ja omakotitalossa. Jos suunnittelijat kuuntelisivat kansan ääntä, tiivistämisen ja ahtamisen tilalle asetettaisiin monimuotoinen kaupunkirakenne.
Sitä puoltaisi sekin, että kaupunkikeskustoissa asuvien hiilijalanjälki (siirryt toiseen palveluun) on suurempi kuin väljillä alueilla asuvien. Kun monimuotoisuutta halutaan metsiin, olisi luonnollista huolehtia siitä myös kaupungeissa.
Suomalainen tonttipula on niin ihmeellinen asia, että sillä pitäisi päästä Guinnesin ennätysten kirjaan.
Väitetään, että korkea tonttimaan hinta nostaa meillä osaltaan asuntojen hintoja. Maasta on kuulemma pulaa. Suomalainen tonttipula onkin niin ihmeellinen asia, että sillä pitäisi päästä Guinnesin ennätysten kirjaan. Meillä on nimittäin maata niin paljon, että jos se jaettaisiin tasan kaikkien kesken, jokainen saisi viisi hehtaaria.
Monet tutkijat ja arkkitehdit ovat jo asettuneet ahtamisvimmaa vastaan ja kyseenalaistaneet myös sen hyödyt. Parempi kuin yrittää rakentaa vain kaupunkia ylöspäin täyteen pikku-Manhattaneita (siirryt toiseen palveluun), olisi rakentaa viihtyisiä pientaloalueita (siirryt toiseen palveluun). Mikä hämmästyttävintä, oikein suunniteltuina ne eivät edes veisi kallista maata juuri enempää kuin täyteen ahdetut alueet.
Suuri ei ole kaunista. Ideologinen jumiutuminen pakkomielteiseen tiivistämiseen ei tuota hyviä kaupunkeja.
Sitä paitsi – eikö meistä jokainen asuisi mieluummin kauniissa kuin rumassa kaupungissa.
Lauri Kontro
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on kiinnostunut vanhoista rakennuksista.
Voit keskustella kolumnista 31.1. klo 23.00 asti.