Maija Aalto HS
Sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kriisissä. Miksi?
Etsimme lukuja selittämään, miten tähän umpisolmuun ajauduttiin.
1. Väestö
Suomi vanhenee. Tämä on tiedetty vuosikymmeniä, jo siitä asti, kun suuret ikäluokat saivat vähemmän lapsia kuin vanhempansa.
Keskivertosuomalainen elää terveenä pidempään kuin ennen. Silti entistä useampi tarvitsee ja ansaitsee muiden huolenpitoa. Muutoksia ei ole tehty tarpeeksi ajoissa.
2. Työntekijät
Viime vuoden lopun työvoimatilastot kertovat, että sairaanhoitajan työhön hakijoista oli Pirkanmaalla ”pulaa”. Onnelliset tamperelaiset: kaikkialla muualla hakijoista oli ”paljon pulaa”.
Yhtä pysäyttävän kartan voisi laatia vaikka lähihoitajista, lääkäreistä, psykologeista, sosiaalityöntekijöistä ja puheterapeuteista.
Tilasto on koottu maaliskuussa eli ennen kevään laajoja työtaisteluita.
Eläkevakuuttaja Keva arvioi hiljattain, että pelkästään eläkkeelle jää kymmenen vuoden sisällä noin 13 000 sairaanhoitajaa. Siis vanhuuseläkkeelle. Luku ei kerro, moniko uupuu työssään aiemmin, vaihtaa alaa tai irtisanoutuu protestiksi. Myös hakijoiden määrä alan koulutukseen on romahtanut.
3. Raha
Kustannukset kasvavat.
Otetaanpa sote-rahoista erilleen kolme oleellista siivua: vanhusten ja vammaisten palvelut, erikoissairaanhoito ja perusterveydenhuolto.
Vanhustenhoidon kriisi ennen koronaviruspandemiaa teki näkyväksi, miten kaltoin vanhuksia tästä valtavasta summasta huolimatta kohdellaan. Kotihoitoon ja ympärivuorokautiseen hoivaan käytetty rahamäärä kasvaa, muttei riitä inhimilliseen kohteluun kaikille viimeisinä vuosina.
Potti on kasvanut myös kalliissa erikoissairaanhoidossa. Paljon sitä halvemmassa perusterveydenhoidossa ei niinkään.
Verrattuna kaltaisiimme naapureihin käytämme edelleen sosiaali- ja terveyspalveluihin pikkuhiluja. Ruotsi, Norja ja Tanska varaavat tähän suuremman siivun bruttokansantuotteestaan.
Tämä taas pitkälti selittää vaikka hoitajien kehnoa palkkausta tai tehohoitopaikkojen riittävyyttä pandemian aikana.
4. Leikkausjonot
Katsotaan leikkausjonoklassikkoja: lonkkia, kaiheja, tyriä ja hampaiden poistoja. Nämä ovat lääkäreille rutiinia, mutta koskevat suuria potilasjoukkoja.
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä (Hus) oli ennen pandemiaa urakoitu niin, että yli puoli vuotta odottaneiden määrä hipoi nollaa.
Sitten alkoi vuosi 2020.
Pandemian alussa lykättiin kaikkea mitä voitiin. Myös tietojärjestelmä Apotin käyttöönotot näkyvät jonotilastossa.
Vuonna 2021 jonoja ahkeroitiin taas lyhyemmiksi.
Tänä vuonna leikkausjonot ovat pelkästään kasvaneet. Nollasta on siis heinäkuun loppuun mennessä jouduttu 1 700 potilaaseen, jotka ovat odottaneet pääsyä leikkaukseen yli puoli vuotta.
Samaan aikaan entistä useampi kiireelliseksikin luokiteltu potilas odottaa yli kolme kuukautta.
5. Lääketieteen kehitys
Terveydenhuolto kuormittuu myös siksi, että se pystyy parempaan kuin ennen.
Osataan hoitaa sairauksia, jotka ennen olivat kuolemantuomio. Tuoreita ja harvinaisiakin esimerkkejä on, mutta katsotaan vaikka yleistä sairautta nimeltä rintasyöpä.
1960-luvulla noin 40 prosenttia sairastuneista oli elossa vielä viiden vuoden kuluttua. Nykyisin yli 90 prosenttia jatkaa elämäänsä.
6. Ruuhkautunut perusterveydenhuolto
Sote-uudistuksen jälkeen jokaisen pitäisi päästä seitsemässä päivässä perusterveydenhuoltoon. Muutama vuosi takaperin tämä olisi ollut tehtävissä monessa kunnassa.
Syyskuussa odotusaika Helsingin terveysasemille oli 38 päivää. Siis keskiarvo, monessa kaupunginosassa kärvistellään jonossa kauemmin. Seula terveysasemille on niin tiukka, että lievillä vaivoilla tuskin pääsee edes odottamaan.
Terveysasemien jonoja tilastoidaan katsomalla kolmatta vapaata aikaa lääkärin kalenterissa (T3). Kyse on kiireettömistä ajoista, hätätapaukset lasketaan erikseen.
Monessa kunnassa tilanne on yhtä lohduton. Yhtä epävarmasti toimivat neuvolat, koulu- ja opiskeluterveydenhuolto, hammashoito. Pulaa yritetään paikata palveluseteleillä tai ulkoistamalla terveysasemia kokonaan.
7. Ruuhkautunut päivystys
Ruuhka peruspalveluissa näkyy pahempana ruuhkana sairaalan päivystyksessä.
Ihmiset eivät pääse pienen vaivan kanssa muualle ja pyrkivät hätäpäissään väärään paikkaan eli päivystykseen.
Vielä vakavampi ongelma on, että ruuhkien takia päivystyksestä ei pystytä lähettämään sairaita nopeasti eteenpäin.
Esimerkiksi Espoossa Jorvissa päivystyksessä hoidettujen potilaiden määrä ei juuri ole parin vuoden sisällä muuttunut. On toki aiempaa enemmän todella sairaita potilaita, mutta kyse ei silti ole suoraan potilasmäärän kasvusta samaan aikaan henkilökuntapulan kanssa.
Sen sijaan vuodepotilaat joutuvat odottamaan päivystyksessä pidemmän aikaa. Keskimäärin seitsemän tuntia on kasvanut keskimäärin yhdeksitoista tunniksi.
Kyse on esimerkiksi huonokuntoisista vanhuksista, joille ei ole sijaa Husin osastoilla, kaupunginsairaaloissa tai ympärivuorokautisessa hoivassa.
Jorvissa on jo ollut yksittäisiä tilanteita, jossa ambulanssitkin joutuvat jonottamaan sairaalaan hätää kärsivä potilas kyydissään.
8. Tasavertaisuus
HyvinvoivaT saavat helpommin hoitoa kuin muut, omalla tai työnantajan rahalla.
Helsingin kaupungin Kvartti-lehdessä Tommi Sulander, Hanna Ahlgren-Leinvuo ja Juha Nyman selvittivät hiljattain, miten runsas sairastaminen ja runsas yksityisten terveyspalvelujen käyttö näkyvät väestössä.
Sairaimmat helsinkiläiset asuvat Jakomäessä, mutta siellä vain reilut 17 prosenttia on saanut Kelalta korvauksia yksityisen lääkärin palkkioista. Terveimmät elävät Kulosaaressa, jossa vastaava prosenttiosuus on yli 40 prosenttia.
Niinpä Jakomäessä ollaan paljon riippuvaisempia julkisesta terveydenhuollosta. Eikä tässä vielä ole otettu huomioon työterveyshuoltoa.
Koulutus ja tulotaso vaikuttavat kuolleisuuteen. Osin kyse on elintavoista: vähemmän koulutetut esimerkiksi tupakoivat enemmän. Mutta ihmisen asema yhteiskunnassa vaikuttaa suoraan myös siihen, miten ihminen pääsee hoitoon sairastuessaan.
9. Ihmisten tarpeet
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) laskee, että noin kymmenen prosenttia suomalaisista käyttää noin 80 prosenttia sote-palvelujen rahoista.
Tietenkin vaikka syöpäsairas tarvitsee kallista hoitoa enemmän kuin perusterve keskivertokansalainen. Kyse on myös siitä, että samoja ihmisiä koetellaan monilla sairauksilla ja sosiaalisilla ongelmilla yhtä aikaa.
Esimerkiksi asunnottomuus lisää riskiä moniin fyysisiin sairauksiin.
Kuka tahansa voi periaatteessa siirtyä hyvinvoivasta enemmistöstä sairaimpaan kymmenykseen sekunneissa.
Jotta yhteiskunta toimisi tehokkaasti ja inhimillisesti, sen pitäisi kuitenkin tunnistaa suurimmassa riskissä olevat ja paljon palveluja tarvitsevat ihmiset varhain. Ennaltaehkäisy on halvempaa kuin hoitaminen. Aikaa ja voimia haaskataan, jos tehdään päällekkäistä työtä.
Tähän on kehitelty työkaluja, mutta asiaa vuonna 2020 tutkineen THL:n mukaan ne eivät tavoita suurinta osaa suomalaisista. Vasta noin kolmannes sote-organisaatioista oli tuolloin yrittänyt tunnistaa tämän suurimmassa hädässä olevien joukon järjestelmällisesti.
10. Tulevaisuus
Ikäpyramidin toisessa päässä uutiset ovat vähintään yhtä pelottavia kuin vanhusten kohdalla.
Katsotaanpa lähetteitä Husin nuorisopsykiatriaan: määrä on muutamassa vuodessa liki kaksinkertaistunut. Lasten (alle 13-vuotiaiden) kohdalla kehitys on samansuuntaista.
Nuorisopsykiatriassa hoidettujen määrä ei ole niinkään kasvanut, koska noin puolet lähetteistä palautetaan takaisin perusterveydenhuoltoon.
Toiset tarvitsisivat oikeasti kevyempää tukea omalta koululta, terveysasemalta tai nuorisoasemalta. Toiset joutuvat odottamaan niin kauan, että oireet pahenevat.
Se näkyy uusina ruuhkina esimerkiksi lastensuojelussa: yli puolella sijoitetuista ja huostaanotetuista on diagnosoitu joko psykiatrinen tai neurokehityksellinen häiriö. Se näkyy eläkepäätöksinä ja edelleen myös itsemurhina, vaikka näitä sentään on onnistuttu merkittävästi vähentämään.
Toisaalta juuri tätä kuvaa yhteiskunta pystyisi muuttamaan.
Vaikka pandemia on lisännyt pahaa oloa, nuorten vakavien mielenterveyshäiriöiden esiintyvyys ei ole juuri kasvanut.
Nuoret eivät siis ole entistä sairaampia. Yhteiskunta vain epäonnistuu heidän hoitamisessaan.