Suomessakin moni ihmiskaupan uhri joutuu tekemään kymmentuntisia työpäiviä pienellä palkalla tai ilmaiseksi. Tarjottu työ voi näyttää hyvältä paperilla, mutta todellisuus on muuta.
Resham työskenteli kaksi vuotta kokkina ilman vapaapäiviä. Neel ja Pukhraj pelkäsivät sekä oman että perheensä hengen puolesta. Kabirilta kiristettiin kymmeniä tuhansia euroja.
Lähes kymmenen vuoden ajan Tampereella toimi useita nepalilaisia Katmandu-nimisiä ravintoloita, joiden seinien sisään kätkeytyi järjestäytynyttä ihmiskauppaa.
Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi marraskuun alkupuolella ravintoloiden omistajat, nepalilaisen pariskunnan Dila ja Rima Sapkotan muun muassa neljästä ihmiskaupasta. Tuomio ei vielä ole lainvoimainen.
Tässä jutussa kerromme Reshamin, Neelin, Pukhrajin ja Kabirin tarinat. Ne paljastavat, millaista on tyypillinen työperäinen ihmiskauppa Suomessa.
Reshamin, Neelin, Pukhrajin ja Kabirin sitaatit ovat poliisin esitutkintamateriaalista. Uhrien nimet on muutettu heidän henkilöllisyytensä suojaamiseksi.
Parempi elämä ja hyvä palkka.
Näillä lupauksilla omistajapariskunta Dila ja Rima Sapkota houkuttelivat sukulaisensa Reshamin, Neelin ja Kabirin töihin Suomeen Nepalista vuosien 2012–2016 aikana. He kaikki työskentelivät tuolloin kokkeina, ja samaa työtä olisi luvassa myös Tampereella. Neelin vaimo Pukhraj pestattiin apulaiseksi vasta hänen ollessaan Suomessa.
Suomessa esiin tulleissa työperäisen ihmiskaupan tapauksissa uhrit ovat olleet pääosin ulkomaalaisia ja alun perin suostuneet heille tarjottuun työhön vapaaehtoisesti. Näin kävi myös tässä tapauksessa.
Saamallaan palkalla he voisivat avustaa Nepaliin jääviä perheitään ja tuoda osan perheenjäsenistään Suomeen.
Uhreille kerrottiin peruspalkasta ja -työajoista. Osalle mainittiin myös ylityökorvauksista.
– Dila kertoi, että Suomessa työskennellään viisi päivää viikossa ja kertoi paljonko saisin palkkaa. Hän sanoi, että Suomessa toimitaan lain mukaan, Neel kertoo poliisin esitutkintamateriaalissa.
Neelille, Pukhrajille, Kabirille ja Reshamille tehtiin sopimuksia sekä suomeksi että englanniksi, joten työntekijät eivät täysin ymmärtäneet kaikkea sovittua. Osassa sopimuksista ei esimerkiksi ollut määritelty työaikoja lainkaan.
– En epäillyt sukulaisiani, ajattelin että kaikki tehdään lain mukaan. Luotin heihin, Resham kertoo.
Työperäisessä ihmiskaupassa on tyypillistä, että työ on saatu näyttämään hyvältä paperilla.
Myös viranomaisille annettavat sopimukset vaikuttavat asiallisilta, mutta todellisuus on lopulta toinen ja esimerkiksi työvuorolistat eivät pidä paikkaansa.
– Toisinaan viranomaisille annetaan ihan eri asiakirjat, Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän ylitarkastaja Terhi Tafari kertoo.
Ihmiskaupan uhrit joutuvat monesti maksamaan työpaikastaan jopa kymmeniä tuhansia euroja. Näin ei käynyt tässä tapauksessa, mutta osa heistä joutui ottamaan kotimaassaan velkaa kylässä asuvilta ihmisiltä, jotta he saivat kustannettua matkansa Suomeen.
He luulivat voivansa maksaa lainan takaisin. Toisin kävi.
Hiljalleen Kabirille, Reshamille, Neelille ja Pukhrajille selvisi, että heille luvatut työajat ja työstä maksettava korvaus olivat jotain muuta kuin alun perin oli sovittu.
Reshamilla ei ollut yhtään vapaapäivää kahteen vuoteen. Kokin työpäivät olivat 10–13 tunnin mittaisia, töitä hän teki viikon jokaisena päivänä. Alkuvuosina Reshamille maksettiin kuussa 1 500–1 600 euroa, myöhemmin palkka nousi 1 700–2 200 euroon.
Alkuun hän ei osannut kyseenalaistaa sitä, miten sukulaiset häntä kohtelivat.
– Tein vain kiitollisena töitä, kun olin niitä saanut, Resham kertoo esitutkintamateriaalissa.
Neelin, Pukhrajin ja Kabirin työpäivät olivat 9–13 tunnin mittaisia. Alkuun he työskentelivät viikon jokaisena päivänä, myöhemmin kuusi päivää viikossa, kun ravintolaa alettiin pitämään kerran viikossa kiinni. Lomia ei ollut muutamaa päivää lukuun ottamatta. Palkkaa he saivat 900–1 800 euroa.
– Teimme töitä koko ajan ja kovaan tahtiin, emme voineet olla minuuttiakaan tekemättä mitään, Neel kertoo.
Kaikkien palkat olivat huomattavasti alle sen, mitä heille kuuluisi. Taukoja ei juuri ollut, ylitöistä ei maksettu. Kaikki eivät edes tienneet, että niistä kuuluisi maksaa.
– Me emme tienneet suomalaisesta järjestelmästä, luulimme että homma toimii oikein. Ajattelimme, että palkka on sama, vaikka töitä tekisi minkä verran tahansa, Resham sanoo.
Omistajat Dila ja Rima perustelivat pitkiä työpäiviä sillä, että rahaa oli oltava tarpeeksi tilillä, mikäli työntekijät halusivat saada perheenjäseniään Suomeen. Rahaa tulisi säästää muun muassa oleskelulupiin ja viisumeihin.
– Dila sanoi, että lapsien Suomeen tuomiseen vaaditaan paljon töitä. Heidän tänne saamiseen ei riitä, että tekee normaalit työtunnit, Resham kertoo.
Lain mukaan ulkomailta tulevalla työntekijällä tulee olla työpaikka valmiina maahan saapuessaan. Jotta oleskeluluvan saa työn perusteella, kuussa on tienattava vähintään vajaat 1 300 euroa. Jos työntekijä haluaa tuoda perhettään Suomeen, on tienattava enemmän.
Resham yritti saada vaimonsa ja lapsensa Suomeen useita kertoja, mutta se ei onnistunut. Dila tulkkasi englanninkieliset päätökset Reshamille: lupaa ei irronnut, koska Reshamilla oli liian vähän rahaa.
Jos palkka olisi maksettu, kuten olisi kuulunut, olisivat rahat riittäneet perheenjäsenten Suomeen tuomiseen.
Vaikka ravintoloiden omistajat eivät ottaneet haltuunsa työntekijöidensä pankkitilejä, ohjailivat omistajat työntekijöidensä rahojen käyttöä. Dila kielsi uhrejaan ostamasta mitään kallista ja yritti estää heitä lähettämästä rahaa sukulaisille Nepaliin.
Rahojen kontrollointi meni vieläkin törkeämmäksi.
Dila ja Rima myös kiristivät uhrejaan siirtämään palkkojaan tileille, joiden omistajia he eivät tienneet. Käytännössä rahat palautuivat takaisin omistajille.
Vuosien varrella Kabir pakotettiin siirtämään yhteensä 32 500 euroa ja Resham 68 000 euroa. Rahasiirtoja perusteltiin muun muassa lainoina.
– Pelkäsin, että Dila kertoo muille nepalilaisille, että olen varastanut hänen rahansa, jos en olisi suostunut, Kabir sanoo.
Erityisen uhkaavaksi tilanne äityi Neelin ja Pukhrajin kohdalla.
Pukhraj kertoo poliisin esitutkintamateriaalissa, että hänet pyydettiin Dilan veljen asuntoon, jossa Pukhraj pakotettiin siirtämään rahaa lähes 15 000 euroa.
Perusteeksi ilmoitettiin, että omistajat olivat auttaneet Pukhrajia ja tämän miestä, eikä maksettu palkka todellisuudessa kuulunut heille.
– Minun ei annettu lähteä asunnosta. Olin niin peloissani, kun meidät uhattiin irtisanoa.
Työskentelyvuosien aikana Neel ja Pukhraj painostettiin siirtämään yhteensä noin 73 000 euroa.
Ihmiskaupassa on tyypillistä, että työnantaja pyrkii viemään senkin vähän palkan, mikä työntekijälle on maksettu. Se voidaan tehdä tilisiirroin, mutta toisinaan myös muita keinoja käyttäen, Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän ylitarkastaja Terhi Tafari kertoo.
– Usein uhrit joutuvat myös salakuljettamaan rahaa kotimaassa käydessään esimerkiksi työnantajan sukulaisille.
Osa uhreista pelkäsi kaikista eniten sitä, että heidät irtisanottaisiin eivätkä he voisi saada enää mistään muualta töitä. Omistajat antoivat ymmärtää tuntevansa laajasti muita nepalilaisia työnantajia.
Mikäli työpaikkaa ei olisi, työntekijät joutuisivat palaamaan takaisin Nepaliin. Ilman työtä ei Suomessa kauaa pärjäisi, eikä oleskelulupia jatkettaisi. Samalla he pelkäsivät maineensa menettämistä kotimaassaan.
Näitä pelkoja omistajapariskunta osasi käyttää hyödykseen.
– He sanoivat, että voivat tehdä meille mitä tahansa. Meillä on kaksi pientä lasta ja paljon lainaa. Vaihtoehtoja ei ollut, Pukhraj kertoo.
Sukulaisuussuhde voi vaikuttaa vahvasti siihen, että omaan kotimaahan palaaminen on kauhistuttava ajatus. Monissa kulttuureissa pidetään suuressa arvossa sukulaista, joka on onnistunut perustamaan yrityksen länsimaihin.
Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän ylitarkastaja Terhi Tafari kertoo, että työnantajana oleva sukulainen voi kiristää alaistaan esimerkiksi sillä, että tämän muu suku hylkää hänet, mikäli työntekijä ei suostu työskentelemään tietyin ehdoin.
– Jos työntekijä pakotetaan velkaantuneena kotimaahan, voi muu suku jättää tämän oman onnensa nojaan. Se on pahimmillaan kuin hidas kuolemantuomio.
Velka voidaan Tafarin mukaan hankkia takaisin monin keinoin.
Toisinaan voi käydä niin, että töihin lähteneestä sukulaisesta ei kuulu pitkiin aikoihin mitään, sillä työnantaja rajoittaa myös yhteydenpitoa. Kabir, Resham, Neel ja Pukhraj kertovat esitutkintamateriaalissa, että saivat pitää vapaasti yhteyttä kotimaassaan asuviin sukulaisiin. Muun muassa Neel kertoo, ettei halunnut puhua töissä tapahtuvista asioista perheelleen, koska he olisivat huolestuneet ja myös heillä oli jo valmiiksi paljon huolia.
Neeliä ja Pukhrajia omistajat uhkailivat sillä, että heidän perheilleen Nepalissa voisi sattua jotain. Lisäksi he sanoivat, että pariskunnan oli turha kuvitellakaan hakevansa muualle töihin, sillä Dila ja Rima tunsivat kaikki Suomessa asuvat nepalilaiset työnantajat.
Omistajat pyrkivät vaikuttamaan siihen, kenen kanssa Neel ja Pukhraj viettivät vähäistä vapaa-aikaansa. Dila ja Rima vihjailivat siitä, ettei Neel ja Pukhrajin kannattaisi tavata muita ihmisiä.
– Omistajat tulivat meille kylään tai kutsuivat meidät kylään. He kyselivät, mitä teemme ja olivat sitä mieltä, että meidän ei kannattaisi olla tekemisissä ulkopuolisten kanssa. Heillä oli ilmeisesti pelko, että saisimme tietoa Suomen laista, Pukhraj kertoo.
Ihmiskontakteja ei saanut syntyä myöskään ravintolassa. Ainoat hetket, kun Neel ja Pukhraj tapasivat muita kuin ravintolan omistajia tai työntekijöitä olivat ne, kun he menivät salin läpi vessaan tai ojensivat ruokaläheteille ruokaa.
Neel kertoo, että heitä kiellettiin tervehtimästä tai puhumasta asiakkaille.
– Omistajat suuttuivat, jos puhuimme jollekin, katsoivat ilkeästi ja käskivät mennä muualle, vaikka keittiöön töihin. Se oli eristämistä muista.
Ihmiskauppaan liittyy vahvasti disinformaation levittäminen.
Tyypillisesti uhrit ovat tietämättömiä Suomen yhteiskunnan toiminnasta. Sen vuoksi he ovat monin tavoin riippuvaisia työnantajastaan, mikä taas helpottaa heidän kontrollointiaan.
Terhi Tafari kertoo, että työnantajat saattavat esimerkiksi kertoa uhreilleen, että ulkomaalaisilla on erilaiset oikeudet kuin suomalaisilla.
Väärän tiedon antaminen ei aina rajoitu pelkästään työehtoihin.
Tafarin mukaan työnantaja voi kertoa tuntevansa ihmisiä esimerkiksi Maahanmuuttovirastosta tai Rikosuhripäivystyksestä, joten heihin ei kannata ottaa yhteyttä.
– Jos poliisi käy lounaalla ravintolassa, työnantaja saattaa sanoa alaisilleen, että hän tuntee kyseisen poliisin ja sen vuoksi tämä tuli heidän ravintolaansa. Samaan aikaan poliisilla ei ole mitään hajua, että häntä on käytetty esimerkkinä, Tafari kuvaa.
Neel ja Pukhraj olisivat halunneet mennä kertomaan hyväksikäytöstä poliisille, mutta he eivät uskaltaneet. He pelkäsivät suomalaisen poliisin toimivan samoin kuin poliisi heidän maassaan.
Neel kertoo, että Nepalissa poliisi on sen puolella, jolla on rahaa. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy.
– Dila sanoi, että jos menen puhumaan viranomaisille, niin voi vaikka tappaa, Neel sanoo.
He eivät tienneet, miten rikosilmoitus tehdään, eivätkä he osanneet puhua englantia tai suomea. Käytännössä kielikursseille ei töiltä edes ehtinyt.
Neel ja Pukhraj olivat muutamaan otteeseen ottaneet puheeksi sen, että Pukhraj haluaisi opiskella suomen kieltä.
– Dila sanoi, että siinä tapauksessa voitte poistua saman tien ravintolasta, Neel kertoo.
Myöskään Resham ja Kabir eivät osanneet kieltä, joten käytännössä kaikki asiat tuli hoitaa omistajien kanssa. Kaikki neljä olivat täysin riippuvaisia Dilasta ja Rimasta.
Poliisille Katmandun ihmiskauppa alkoi valjeta joulun alla 2020, kun se sai vihjeen tapauksesta.
Useimmiten vasta viranomaisten väliintulo auttaa ihmiskaupan uhrit pois tilanteesta. Reshamin, Kabirin, Neelin ja Pukhrajin kohdalla irtautuminen alkoi jo aikaisemmin.
Pisimpään uhrina oli Resham. Hän työskenteli ravintolassa kahdeksan vuotta. Vuonna 2020 hän päätti lopettaa työnsä, koska oli esitutkintamateriaalin kertoman mukaan ollut niin pitkään samassa työpaikassa.
Kabir irtisanoutui syksyllä 2018, työskenneltyään reilu kolme vuotta. Hän lähti, koska ei saanut käyttää rahojaan kuten olisi halunnut ja joutui olemaan aina töissä.
Neelille ja Pukhrajille pelastus oli, kun eräs mies kertoi heille, että mikäli töissä on ongelmia, niistä voi mennä kertomaan TE-toimistoon. Kun Neel sai hankittua tulkin, he saivat apua ja lopulta ohjausta Rikosuhripäivystyksestä. Pariskunta lopetti työnsä jouluaattona vuonna 2020. Neel oli työskennellyt kuuden vuoden ajan, Pukhraj viitisen vuotta.
Esitutkinta alkoi vuoden 2021 alussa ja sen aikana ravintoloissa työskenteli yhteensä kymmenkunta työntekijää. Myös muiden työntekijöiden kohdalla tutkittiin, täyttyykö ihmiskaupan määreet heidän kohdallaan. He eivät kokeneet olevansa uhreja.
Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän asiakasmäärät ovat jatkuvassa kasvussa. Viime vuoden lopussa asiakkaita oli 1 132. Tämän vuoden marraskuun lopussa asiakkaita oli 1 287.
Neel, Pukhraj, Kabir ja Resham vapautuivat lopulta riistosta. Kaikille ei käy yhtä hyvin.
Yle tutustui tapauksen esitutkintamateriaaliin ja tuomioon. Uhrien sitaatit ovat peräisin esitutkintamateriaalista ja niiden kieltä on joltain osin muutettu ymmärrettävämmäksi. Juttua varten on haastateltu Sisä-Suomen poliisin tutkinnanjohtaja Kirsi Silomäkeä, Helsingin yliopiston tutkija ja rikos- ja prosessioikeuden yliopistonlehtori Heli Korkka-Knutsia sekä Itä-Suomen yliopiston rikosoikeuden professori Matti Tolvasta.
Juttua muokattu 4.12.2022 kello 19.55: Jutusta on suljettu kommentointimahdollisuus, koska kyseessä on rikosuutinen.