Jouko Juonala
Ilmasodan keskeisiin teoreetikoihin kuulunut italialainen kenraali Giulio Douhet (1869–1930) hoksasi ensimmäisen maailmansodan kokemusten perusteella, että sodasta oli tullut totaalista. Sotilaiden ja siviilien välillä ei ollut enää eroa. Ilma-ase pystyi jo silloin iskemään vihollisen kaupunkeihin satojen kilometrien päässä linjojen takana.
Entinen tykistöupseeri oli varma siitä, että ilma-ase pystyi vaikuttamaan siviiliväestön moraaliin ja saamaan vastustajan antautumaan nopeasti.
Ensimmäisen maailmansodan aikaisen saksalainen Gotha-pommituskoneen toimintasäde oli yli 800 kilometriä. Kuva: Wikimedia Commons
Näin Douhet kirjoitti 1920-luvulla:
”Nopea voitto voidaan saavuttaa hyökkäämällä varhaisessa vaiheessa vihollisen elintärkeisiin kohteisiin, samalla kun maavoimat sitoo vihollisen maassa.”
Ja näin:
”Voitto hymyilee niille, jotka ennakoivat muutoksen sodan luonteessa, ei niille, jotka odottavat sopeutuakseen muutoksiin sitten kun ne ovat jo tapahtuneet.”
Kenraali Giulio Douhet oli tykistöupseeri, josta tuli ilmasodan teoreetikko. Kuva: Wikimedia Commons
Douhet aikalaisineen oli strategisten ilmapommitusten oppi-isiä. Näiden miesten teoriat johtivat käytännössä siihen, että siviilit ja siviili-infrastruktuuri joutuivat tuhoisien pommitusten kohteiksi Espanjan sisällissodassa ja toisessa maailmansodassa.
Luftwaffe pommitti raskaasti muun muassa Lontoota ja Coventrya. Se ei kuitenkaan pystynyt murtamaan brittien moraalia, puolustustahtoa eikä teollisuuden tuotantokykyä.
Liittoutuneiden mattopommitukset eivät saaneet natsi-Saksaa antautumaan, vaikka ne laskivat kansan mielialaa. Hitlerin sodanjohto ja armeijat jatkoivat taistelua katkeraan loppuun saakka. Albert Speerin johtama varusteluministeriö siirsi raskasta teollisuutta maan alle ja pystyi jopa lisäämään sotatarvikkeiden tuotantoa sodan loppuvaiheissa.
Suoria hyökkäyksiä siviilikohteisiin ei yleisesti pidetty oikeutettuina. Kohteesta kuin kohteesta löytyi kuitenkin aina jokin sotilaallinen elementti, jolla voitiin perustella pommituksia. Näin perusteltiin muun muassa Dresdenin, Hiroshiman ja Nagasakin valintoja pommituskohteiksi vuonna 1945. Yhdysvallat tuhosi kaksi viimeksi mainittua kaupunkia aivan uudella aseella, atomipommilla.
Liittoutuneiden ilmapommitus tuhosi Dresdenin helmikuussa 1945. Kuva: Richard Peter, AP / Lehtikuva
Lue lisää: Britannia: Venäjällä pula ohjuksista – iskujen teho heikentynyt
Venäjä iskee nyt julmalla tavalla ohjuksin ja dronein Ukrainan siviiliasutuksen keskelle: asuintaloihin, sairaaloihin ja ennen muuta sähkö- ja lämpölaitoksiin. Iskut uhkaavat suistaa miljoonat ihmiset kylmyyteen ja janoon juuri talven alkaessa. Lämmitys loppuu. Vesi- ja viemärilaitosten pumput ja polttoaineiden jakeluasemat eivät toimi ilman sähköä.
Ukrainalaisten onneksi Venäjä ei ole pystynyt lamauttamaan maan ilmapuolustusta eikä ilmavoimia. Iso osa Venäjän ohjuksista ja droneista on kyetty ampumaan alas. Jos Venäjä olisi saavuttanut ilmaherruuden Ukrainan yllä, strateginen tilanne olisi hyökkääjän kannalta paljon edullisempi.
Ukraina ei ole ensimmäinen maa, jossa pommitukset on kohdistettu vastustajan energiaverkkoon. Tästä on esimerkkejä Korean ja Vietnamin sodista aina entisen Jugoslavian alueen pommituksiin ja Irakiin saakka.
”
Vaikutus siviiliväestöön oli järisyttävä. Sairaalat menettivät sähkövoimaansa ja vesihuolto romahti.
Ensimmäisen Persianlahden sodan alussa vuonna 1991 Yhdysvallat iski rajusti Irakin sähköverkkoon. Kohteiksi otettiin lähinnä Irakin energiaverkon solmukohdat ja muuntoasemat, ei voimalaitoksia. Osa iskuista tehtiin ammuksin, jotka levittävät sähkönjakelun hermokeskuksiin pitkiä hiilikuitunauhoja. Ne aiheuttavat massiivisia oikosulkuja mutta eivät tuhoa infrastruktuuria.
Iskujen seurauksena Irakin 9 500 megawatin sähköntuotantokapasiteetista pystyttiin siirtämään käyttäjille vain 300 megawattia. Vaikutus siviiliväestöön oli järisyttävä. Sairaalat menettivät sähkövoimaansa ja vesihuolto romahti.
Jäteveden puhdistuslaitokset ja viemäriverkot lakkasivat toimimasta, ja juomavesivarastot saastuivat. Ympäristöjärjestö Greenpeacen ja ihmisoikeusjärjestöjen keräämien tietojen mukaan noin 70 000–90 000 ihmistä sai iskujen seurauksena surmansa. Yhdysvaltain puolustushallinto pitää arvioita liian suurina.
Yhdysvaltain kokoama liittouma ajoi maasodassa diktaattori Saddam Husseinin joukot Kuwaitista, mutta Irak ei antautunut. Yhdysvaltain puolustushallinto arvioi myöhemmin, ettei strategisten kohteiden pommitus tuottanut haluttuja tuloksia.
Yhdysvaltain ilmavoimien F-15- ja F-16 hävittäjiä taistelutehtävissä ensimmäisessä Persianlahden sodassa helmikuussa 1991. Kuva: Dod, Zuma Wire / MVPhotos
Ensimmäisen Persianlahden sodan jälkeen Pentagon kehitti uuden ilmasodan konseptin. Sen tarkoituksena oli tehdä niin massiivinen ja nopea hyökkäys, että vihollinen lamaantuu, järkyttyy ja menettää tahtonsa taistella. Konsepti julkaistiin vuonna 1996 tutkimuksessa nimeltä Shock & Awe: Achieving Rapid Dominance. Tutkimuksen kohde oli Irak.
”Valtion sammuttaminen merkitsee sekä tarkoitukseen sopivan infrastruktuurin fyysistä tuhoamista että kaiken informaation ja kaupan estämistä tai ottamista valvontaan niin nopeasti, että se aiheuttaa kansallisen shokkitilan. Sitä voisi verrata vaikutukseen, jonka ydinpommien pudottaminen Hiroshimaan ja Nagasakiin teki japanilaisiin. Samaan aikaan Irakin asevoimat voidaan halvaannuttaa tekemällä toimintakyvyttömiksi tai tuhoamalla sen suorituskyvyt. Harhautusta, disinformaatiota ja misinformaatiota käytetään massiivisessa mitassa.”
Kuulostaa aivan Douhetin ajatuksilta, höystettynä nykyaikaisin ajatuksin.
Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld vieraili Bagdadissa keväällä 2003, sen jälkeen kun Irakin hallinto oli kukistunut.Re Kuva: Reuters
Toinen Persianlahden sota alkoi maaliskuussa 2003 massiivisin pommituksin ja ohjusiskuin. Sodan ensimmäisenä yönä Yhdysvaltain ilma-ase teki yli tuhat iskua sotilaskohteisiin Bagdadiin, Kirkukiin, Mosuliin ja muualle maahan.
Ilma- ja ohjusiskujen Shock and Awe ei tehonnut. Saddamin hallinto kukistui kolme viikkoa myöhemmin, kun liittouman maajoukot valtasivat Bagdadin.
Pentagon kiisti, että liittouman tarkoituksena olisi ollut murskata Irakin siviiliyhteiskuntaa.
– Me emme koskaan maalittaneet infrastruktuuria. Menimme pitkälle välttääksemme juuri sitä, toisin kuin vuonna 1991. Silloin otimme tarkoituksellisesti iskujen kohteiksi toimintoja, joilla oli sekä sotilas- että siviilikäyttöä, selitti apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz keväällä 2003.
Ilma- ja ohjussota Saddamin maavoimia vastaan oli sen sijaan iso menestys Yhdysvaltain johtamalle liittoumalle. Maahyökkäys Bagdadiin sujui nopeasti, sillä liittouma oli tuhonnut Irakia puolustaneet vallankumouskaartin divisioonat perusteellisesti ilmasta. Sen vuoksi marssi Bagdadiin oli niin nopea.
”
Vaikka kansalliset sähköjärjestelmät ovat haavoittuvia ilmaiskuille, ei pula sähköstä juurikaan vaikuta asevoimiin.
Yhdysvaltain ilmavoimien majuri Thomas Griffith pohti iskuja vihollisen energiainfrastruktuuriin tutkimuksessa, jonka puolustushallinto julkaisi ensimmäisen Persianlahden sodan jälkeen.
”Sähköjärjestelmiin kohdistuvien iskujen takana on historiallisesti ollut neljä perusstrategiaa: tarkoitus laskea siviiliväestön moraalia, panna poliittinen johto maksamaan hintaa, joka johtaa muutoksiin, estää sotilaallisia operaatioita ja estää sotatarvikkeiden tuotantoa”, Griffith kirjoitti.
Laajasta tutkimusaineistosta Griffith päätteli, ettei iskuista ole sotilaallista eikä poliittista hyötyä – niistä on päin vastoin poliittista haittaa hyökkääjälle. Griffithin mukaan yritykset lamauttaa sähköjärjestelmät ovat hyödyllisiä vain yhdessä tapauksessa. Silloin, kun käydään kulutussotaa sellaista vihollista vastaan, joka ei saa ulkopuolista apua.
”Vaikka kansalliset sähköjärjestelmät ovat haavoittuvia ilmaiskuille, ei pula sähköstä juurikaan vaikuta asevoimiin. Siviileille aiheutetun haitan ei ole todettu vaikuttavan hallituksen politiikkaan.”
Tämä on jo nyt selvästi nähtävissä Ukrainassa. Venäjän iskut siviilikohteisiin ja energiainfrastruktuuriin saavat yhä kovemman tuomion. Iskuista huolimatta ukrainalaisten maanpuolustustahto on pysynyt korkealla eivätkä ne ole pakottaneet maan hallitusta neuvottelupöytään.
Artikkelissa on käytetty lähteenä Martti Lehdon väitöskirjaa: Suomen Ilmavoimien johtamisjärjestelmän evoluutio ilmasotateorian, kansallisten instituutioiden ja johtamisjärjestelmän ulkomaisen kehityksen näkökulmasta (Mpkk 2012).