Miia Soranto kärsi pitkään unettomuudesta, kunnes ymmärsi, että unesta oli tullut hänelle suoritus. Ratkaisu ongelmiin löytyi omaa mieltä työstämällä.
Omat uniongelmat saivat Miia Sorannon kouluttautumaan univalmentajaksi. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Maria Paldanius
”Olethan tuulettanut makuuhuonetta ja sulkenut wifin? Oletko kokeillut rentoutusharjoituksia ja unisukkia? Kaikkihan nyt ovat joskus väsyneitä!
”Tällaisia hyvää tarkoittavia kommentteja unettomat ihmiset saavat usein kuulla. Niin sain minäkin. 12 vuotta sitten minulla oli kaksi lasta, omakotitalo, palkkatyö ja hyvä ura. Ulkoisilla mittareilla mitattuna kaikki oli hyvin, ja elin elämäni parasta aikaa. Koin kuitenkin kasvavaa tyytymättömyyttä ja kaipasin elämääni jotain merkityksellisempää.
Aloin suorittaa elämää: juosta puolimaratoneja ja opiskella töiden ohella. Kun tavoitteita ja lapsia tuli lisää, yöunet lyhenivät. Naureskelin ystävilleni, että iltaisin kaadun suorilta jaloilta sänkyyn. Totta se olikin.
Kolmannen lapseni syntymä vuonna 2011 käynnisti suuren elämänmuutoksen. Lapsi kärsi unihäiriöstä, ja aloin nousta hänen kanssaan öisin kolmen aikaan. Samalla halusin saada kaiken: Treenasin ja opiskelin aamuyöstä. Erosin, menin uusiin naimisiin ja sain neljännen lapseni. Muutokset olivat positiivisia, mutta johtivat ylikuormittumiseen.
Mitä väsyneempi olin, sitä enemmän suoritin.
Halu voida paremmin ja tehdä merkityksellisempiä asioita ajoi minut myös hyvinvointialan yrittäjäksi. Koin, että löysin tarkoitukseni ihmisten auttamisesta. Samaan aikaan jahtasin kuitenkin itse onnellisuuden illuusiota. Sen jahtaaminen johti vain kasvavaan ahdistukseen, väsymykseen ja tyytymättömyyteen.
Aluksi lyhyet yöunet olivat oma valintani: tingin unesta muiden asioiden, kuten perheen ja harrastamisen vuoksi. Mutta kun elämä rauhoittui ja minulla olisi ollut mahdollisuus nukkua, en enää osannut.
Olen aina ollut hyvä nukahtamaan, mutta lopulta univaje oli niin suuri, etteivät ’hyvät taidot’ enää riittäneet. Uneni oli levotonta ja katkeili jopa kymmeniä kertoja yössä. Vaikka olisin nukkunut suositeltavat 8–9 tuntia tai jopa enemmän, aamulla tuntui kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Oli myös aikoja, jolloin en pystynyt nukahtamaan lainkaan. Silloin uni tuli korkeintaan pieninä pätkinä vasta aamuyöllä vähän ennen kuin piti herätä.
Tilanne oli kamala. Elin kuin sumussa.
Lupa levätä
Vuosien ajan kehoni lähetti monenlaisia hätäsignaaleja, mutta sivuutin ne täysin. Painoin kaasua, vaikka seinä oli jo vastassa. Samalla minua kalvoi syyllisyys siitä, että olin ahdistunut, väsynyt ja levoton. Mietin, mikä minussa on vikana. Miksi en jaksa? Muutkin näyttävät jaksavan – ja minulla on elämässä kaikki hyvin!
Lopulta olin niin väsynyt, että elämäni oli vain selviytymistä. Aamuisin sydämeni löi yli sataa, enkä pystynyt enää käymään edes kävelyillä. Toivoin, että tulisi jo yö, jotta päivä olisi ohi.
Avun hakeminen viimeisillä voimilla oli vaikeaa, mutta sain onneksi lähetteen terapiaan. Se ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Terapeutti ei ymmärtänyt, mistä unettomuudessani oli kyse. Lääkäri määräsi minulle uni- ja mielialalääkkeitä.
”
Mutta en minä ollut masentunut. Olin vain väsynyt ja uneton.
Unta jahtaamassa
Kuolema kuittaa univelat! Se on vain ruuhkavuosiväsymystä!
Olen huomannut, että tällaisia puolihuolimattomia ajatuksia viljellään herkästi esimerkiksi työpaikoilla. Ihmiset välittävät toisilleen signaalia siitä, että uniongelmat ovat ihan normaali asia. Ikään kuin käynnissä olisi kilpailu siitä, kuka on väsynein. Tällaisia kommentteja olen itsekin saanut kuulla.
Mutta unettomuus ei ole normaali tila.
Unettomuutta on varmasti vaikea ymmärtää, jos sitä ei ole itse kokenut. Omasta kokemuksestani tiedän, että se on syvällä ihmisessä. Minäkin sinnittelin ongelman kanssa niin pitkään, ettei ulkoisten asioiden korjaaminen enää auttanut. Elin keskellä itse luomaani kriisiä, jossa uni katosi kokonaan.
Kärsin pääasiassa virkistämättömästä unesta. Se on yksi unettomuuden muoto. Nukuin koiranunta. Uneni oli niin levotonta ja heikkolaatuista, että ja havahduin pieneenkin ääneen. Heräsin joka aamu tunteeseen, etten ollut nukkunut lainkaan.
Unettomina öinä saatoin lukea kirjaa tuntikausia, joskus jopa aamuun asti välissä hetkeksi torkahdellen.
Uni määritteli koko elämääni. Se määräsi, mitä sain syödä ja juoda tai miten minun tuli liikkua. Mutta mikään ulkoinen asia ei auttanut, koska tarkoitusperäni olivat väärät: olin tekemässä elämääni vain pientä pintaremonttia, vaikka koko perustus oli läpimätä.
Lopulta minulla diagnosoitiin unihäiriö, mutta diagnoosi ei ollut ratkaisu mihinkään.
Terveysaiheiset lehtijutut unen parantamiseksi vain lisäsivät huolta terveydestäni ja uniongelmien haitoista. Jutut pyörivät vain ongelmien ympärillä, vaativat kiinnittämään huomion entistä vahvemmin uneen ja tarjosivat yhä uusia sääntöjä unen ympärille. Samalla kokemukseni omasta viallisuudestani vahvistui.
”
Jahtasin unta kaikin keinoin.
Keinot kävivät vähiin, sillä unettomuuteeni ei auttanut terapia eivät kalliit tutkimukset yksityisellä lääkärillä. Tuntui, että kaikki oli kokeiltu.
Eräs uneen erikoistunut ammattilainenkin vain totesi, että pyydä sairaslomaa. Mutta mitä pieni sairasloma auttaisi vuosien mittaisen kamppailun jälkeen?
Dalai Lama on sanonut, että kipu on väistämätöntä, mutta kärsimys vapaaehtoista. Minunkin kipuni oli kyllä todellista, mutta aiheutin itse kärsimykseni.
Suoritin unta ja elämää – ja samalla minulta jäi elämä elämättä. Tämän ymmärrettyäni aloin pikkuhiljaa hyväksyä tilanteeni. Hyväksymisen kautta vapautin ainakin itseni taistelun aiheuttamasta kärsimyksestä. Ymmärsin, ettei kukaan voinut minua ulkopuolelta pelastaa, enkä löytäisi vastauksia itseni ulkopuolelta. Jonkin minussa oli muututtava. Mutta minkä? Ja miten?
Katse sisäänpäin
Oivalluksen jälkeen aloin työstää mieltäni. Ensialkuun työstämistä se olikin: mitä enemmän huolsin mieltäni, meditoin, joogasin ja kävin hyvinvointivalmennuksissa, sitä väsyneempi olin.
Kouluttauduin myös univalmentajaksi – ratkaistakseni omat ongelmani mutta auttaakseni myös muita.
Samaan aikaan minulta löydettiin lievä uniapnea. Laajassa unitutkimuksessa minulla todettiin herkkäunisuus ja jaksottainen rajaliikehäiriö, eli raajojeni pienet liikkeet aiheuttavat öisin heräilyä, rikkovat unen rakennetta ja aiheuttavat päiväväsymystä. Herkkäunisena uneni häiriintyy helposti ja katkeilee useasti yön aikana.
”
Tiesin unesta enemmän kuin koskaan, mutta se ei minua parantanut.
Vasta pitkän ajan kuluessa ja kaikki keksimäni keinot käytettyäni aloin ymmärtää, että unettomuuttani ylläpitävät syyt olivat omassa toiminnassani ja ajattelussani.
Silloin päätin, että unettomuus ei vie elämästäni enää päivääkään.
Toipuakseni minun oli pysähdyttävä ja kohdattava itseni sekä tunteet, jotka olin piilottanut jatkuvaan suorittamiseen.
Löysin itsestäni riittämättömyyden ja arvottomuuden tunteita. Näiden tunteiden taustalla oli monenlaisia kokemuksia: jos ympäristö suhtautuu ihmiseen pitkään tuomitsevasti ja hylkäävästi, hän alkaa uskoa olevansa ihmisenä vääränlainen ja arvoton.
Olin juossut vuosien ajan karkuun itseäni, tunteitani ja elämää. Omat ajatukseni ja toimintani ylläpitivät unettomuuttani.
Muutos alkoi tilanteeni hyväksymisestä. Köydenveto unettomuuden kanssa täytyi lopettaa, sillä sitä en voinut voittaa.
Toinen motivoiva tekijä oli se, että mittani oli kerta kaikkiaan tullut täyteen.
En olisi kestänyt unettomuuden kanssa enää päivääkään.
”
Jouduin viimein myöntämään, että jonkin minussa – ei minun ulkopuolellani – täytyisi muuttua.
Vaikeinta oli unettoman identiteetistä luopuminen. Olin tottunut huolehtimaan muista, mutta olin pitkään sivuuttanut itseni ja omat tarpeeni, ja tottunut siihen, että en nuku. Unen luonnollisuus oli unohtunut, koska olin kadottanut luottamukseni luonnolliseen uneen. Kontrollin tarpeeni oli kasvanut äärimmilleen.
Kysyin itseltäni: tarvitseeko minun nukkua hyvin, jotta voin viettää hyvän päivän?
Päätin, että ei tarvitse.
Miia Sorannon uniongelmat ovat helpottaneet, mutta edelleen on öitä, jolloin hän nukkuu huonosti. Nykyään hän on sinut asian kanssa. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Loppu unistressille
Uni fysiologinen perustoiminto, joka vaikuttaa elämän jokaiseen osa-alueeseen. Ihminen pärjää pidempään ilman vettä kuin unta.
Olen kuitenkin huomannut, että unenlaadun arvioinnissa omat voimavarat ovat paras mittari: jos jaksaa elää mielekästä elämää, jota väsymys ei verota tai hallitse, silloin unikin lienee riittävää.
Oma uneni vaatii edelleen huomiota. Arvostan unta ja huolehdin siitä, mutta nukkumiseni ei ole aina täydellistä – eikä sen tarvitsekaan olla. Keskiarvollisesti se on kuitenkin hyvää ja se riittää. Nykyään myös siedän hyvin huonompiakin öitä, koska odotukseni ovat realistisemmat, enkä anna yksittäisille öille liikaa painoarvoa.
Huonommat yöt ovat niitä, joina heräilen useammin, ja unenlaatu heikkenee. Herkkäunisen ihmisen uneen vaikuttavat monet asiat, kuten lämpötilan ja valon muutokset tai uusi sänky vieraassa paikassa.
Jos elämässäni on isoja huolia tai stressiä, saatan edelleen herätä aamuyöllä lukemaan tai kuuntelemaan äänikirjaa. Välillä luen viisitoista minuuttia, välillä tunnin sitten jatkan unia. Enää en ota siitä stressiä, koska luotan uneen ja siihen että osaan nukkua ja nukahtaa uudelleen. Välillä oikein hämmästyn huomatessani, että nukunpa hyvin, vaikka elämässä olisi huoliakin. Aiemmin uni häiriintyi pienemmästäkin.
”
Olen onnellinen siitä, ettei elämäni enää pyöri unen ympärillä.
Tiedän, että olisin voinut kulkea helpommankin polun. Olen kuitenkin kiitollinen matkastani unettomuuden kanssa. Se on parantanut suhdetta itseeni ja läheisiini, ja tehnyt minusta paremman työssäni kuin olisin voinut edes kuvitella!
Nyt kun väsymys ei enää hallitse minua, koen uudenlaista vapautta. Nyt mietin, miksi koskaan ajattelin, että minun pitäisi tyytyä väsymykseen tai ettei ratkaisua olisi olemassa. Oma kokemukseni on opettanut, että jokainen voi oppia hyväksi – tai ainakin paremmaksi – nukkujaksi.
Nykyään osaan pysähtyä nauttimaan pienistäkin arjen asioista, kuten aamukahvista ja lapseni naurusta. Niinhän sitä sanotaan, että vasta, kun jonkun asian menettää, sitä oppii arvostamaan.
Se pätee myös uneen.”