Main ContentPlaceholder
Pääministeri Sanna Marin vieraili viime viikolla Uudessa-Seelannissa. Kerrottakoon siis pari faktaa eli tosiperäistä asiaa tästä ihmeellisestä maasta.
Helsingin maantieteellinen vastakohta maapallon toisella puolella, antipodi, sijaitsee likimain Uuden-Seelannin tienoilla. Se on meistä kaikkein kaukaisin valtio. Ehkä siksi valtionpäähenkilömme eivät ole tavanneet siellä vierailla.
Siellä aavan meren tuolla puolen asustaa myös maailman onnettomin lintu, nimeltään kakapo. Hän siivetönnä ei voi lentää, vaan vanki on hän maan.
Tämä lentokyvytön pyllykkä on kuuluisa ahdingostaan. Kakapoita on vain vähän enemmän kuin Suomessa kansanedustajia, noin 250 yksilöä.
Ihmisiin verrattuna kakapot ovat vilpittömiä ja sympaattisia.
Kakapot saivat kehittyä saarilla varsin rauhassa, ainoina uhkinaan isot petolinnut. Kakapoiden suojaksi kehittyi vihreä höyhenpeite, jonka turvin ne sulautuvat metsään ylhäältä katsottuna.
Kakapot lyllertävät öisin ja syövät kasveja. Ne täyttävät periaatteessa saman ekolokeron kuin meillä jänikset.
Mutta sitten tulivat nisäkkäät, ihminen etunenässä. Linnut eivät osanneet pelätä metsästäjiä ja rotat söivät niiden munat.
Kakapot pesivät maahan ja niiden soidinrituaali on monimutkainen performanssi, joka ei edes toistu joka vuosi. Paritteluaikana koiras tiedottaa itsestään möykällä, joka kantautuu kilometrien päähän.
Lintukantaa on saatu elvytettyä sukupuuton partaalta. Kakapoille on luotu oma rauhaisa Impivaaransa, jossa ne ovat suojassa maahanmuuton haittavaikutuksilta, kuten kissoilta. Linnut on siirretty elämään pienille saarille, jotka on erikseen siivottu petoeläimistä.
Kakapot ovat siitäkin harvinainen eläinlaji, että jokaiselle yksilölle on annettu nimi. ”Kakapo” itsessään tarkoittaa maorien kielellä yön papukaijaa.
Linnut elävät pitkään, jos eivät joudu surman suuhun. Eräs kuulu kakapo, Richard Henry, eli 80-vuotiaaksi. Se oli aikoinaan viimeinen koiras omalla saarellaan.
Lintujen kannalta ei olisi kannattanut mennä Uuteen-Seelantiin – siis kenenkään, ikinä.