Main ContentPlaceholder
Metalligenre elää ja voi nykyään paremmin kuin vielä 2000-luvun taitteessa, Esa Holopainen sanoo: ”Ilmapiiri on paljon suvaitsevaisempaa.”
”Luonnossa liikkuminen on mulle tärkeää, vaikka olenkin kaupunkilainen. Helsingissä inspiroivat varsinkin meri ja saaristo”, sanoo Esa Holopainen, joka kuvattiin Mimi-koiran kanssa. Kuva: Linda Nguyen / HS
Tuomo Yrttiaho
”Rakastan rutiineja ja järjestelmällisyyttä”, sanoo metallimuusikko Esa Holopainen.
Haastattelupäivä on alkanut säntillisesti herätyskellon soittoon, ja ohjelmassa on muun muassa tyttären kuskaamista harrastukseen.
Ei kuulosta rock’n’roll-kliseeltä.
”Joo, ihan tavallista perhe-elämää.”
Taiteilijalle on etua siitä, että tuntosarvet ovat herkät, mutta jämptikin pitää olla. Holopainen on Suomen tunnetuimpiin metallisyhtyeisiin lukeutuvan Amorphisin kitaristi-säveltäjä ja perustajajäsen. Tuskinpa yli 30-vuotinen kansainvälinen ura olisi edes mahdollinen, jos hommat hoitaisi vähän sinne päin.
”Musiikki on työnä hyvinkin aikatalutettua ja organisoitua”, hän myöntää.
”Moni yllättyy, kun kerron, mistä oma työelämä koostuu.”
Tosin tällä hetkellä Holopainen sanoo olevansa hieman odottavalla kannalla. Reilun kuukauden päästä yhtyeen on tarkoitus suunnata viiden viikon kiertueelle Eurooppaan.
”Kaikki kiertueeseen liittyvä on valmista. Seuraavaksi meillä alkaa bändin kanssa keikkaohjelmiston preppaaminen ja treenaaminen”, hän kertoo.
”Olen myös alkanut tekemään uusia biisejä toiselle soololevylleni. Levy-yhtiön kanssa on sovittu kolmesta levystä, mutta teen niitä omaan tahtiini.”
Holopainen julkaisi ensimmäisen soololevynsä Silver Lake -nimellä viime vuonna. Ajatus omasta albumista oli muhinut mielessä jo hyvän aikaa, pienellä varauksella.
”Olin miettinyt sitä monta vuotta aikaisemmin, mutta myönnän, että ajatus kitaristin soololevystä vähän häiritsi. En halunnut tehdä perinteistä instrumentaalitilutuslevyä”, Holopainen sanoo.
Koronapandemian tyhjentäessä keikkakalenterit Holopaisen tuottajaystävä Nino Laurenne ehdotti sooloalbumin tekemistä.
”Vähitellen kirkastui, että haluan mukaan solisteja, itselleni tärkeitä ihmisiä, joihin olen tutustunut.”
Päätyipä levylle laulamaan myös itse Vesa-Matti Loiri, jota Holopainen ei ollut aiemmin tavannut.
”Vesku ei ollut mulla alun perin mielessä. Pyöriteltiin yhtä biisiä, ja oli vaikea hahmottaa, kuka olisi siihen sopiva solisti. Nino ehdotti Veskua, he olivat tehneet aiemmin töitä yhdessä. Veskun manageri Pete Eklund on taas mun vanha lapsuudenkaveri, joten laitoin Petelle viestiä.”
Loiri innostui ehdotuksesta, sillä varauksella, että teksti resonoisi hänessä.
”Löydettiin biisiin Eino Leinon teksti Alkusointu, joka on maailman syntytarina. Se on Leinon tuotannon alkupäästä, eikä Vesku ollut aiemmin sitä tulkinnut”, Holopainen kertoo.
”Veskun mukaan saaminen on mulle henkilökohtaisesti tosi iso juttu.”
Vastaavat pienet suuret unelmat ja niiden täyttymiset ovat rytmittäneet Holopaisen koko uraa. 80-luvulla hevibändeistä lumoutuneella nuorella oli haaveissa aluksi oma bändi ja keikat, sitten oma levy, keikka Tavastialla ja niin edelleen. Vähitellen ympyrät ovat kasvaneet ja oman musiikin tekeminen on jo pitkään ollut ammatti.
”Nämä ovat kaikki sellaisia mikrounelmia. Vieläkin yritän pitää sitä ajatusmaailmaa, ettei mikään ole bändin kanssa itsestään selvää.”
Amorphisinkin uralle mahtuu jokunen notkahdus. Erityisen vaikeana Holopainen muistaa 1990- ja 2000-luvun taitteen, jolloin yhtye otti selvemmän irtioton death metalista ja progressiivisesta metallista ja haki vaikutteita rohkeasti kotigenrejään kauempaa.
”Se ei ollut silloin samalla tavalla hyväksyttyä kuin nyt.”
Sen huomasi keikoillakin.
Holopainen muistelee, miten Saksassa keikalla eturivissä eräs hevikarju seisoi koko keikan selkä bändiin päin, kunnes yhtye soitti kappaleen Tales From the Thousand Lakesilta (1994), suurta suosioita ja arvostusta nauttineelta kakkosalbumiltaan.
”Sitten hän kääntyi ympäri ja alkoi takoa nyrkkiä täysillä ilmaan. Se oli selkeä statementti. Silloin elettiin vielä sitä aikaa, että musa oli joko heviä tai se ei ollut heviä.”
Nykyisin metalligenre elää ja voi paremmin, Holopainen tuumaa.
”Ilmapiiri on paljon suvaitsevaisempaa. Nykyään jos katsoo vaikka Tuska-festivaalia, niin siellä voi olla samaan aikaan kaikkea elektropopista norjalaiseen äärimetalliin.”
Holopainen sanoo seuraavansa metallimusiikin uusia tuulia edelleen, vaikka usein eniten musiikillisesti inspiroivat vanhat suosikit Led Zeppelinistä Rushiin ja Deep Purpleen. Se tietysti sopii viisikymppishaastatteluun, hän nauraa.
”Tuntuu, että nykyään on liikaa informaatiota. Aikaisemmin oli helppoa, kun käveli vain levykauppaan ja tsekkasi listan uusista levyistä. Suoratoistopalveluiden tarjonta ja tyrkytys alkaa olla mun ikäiselle jo vähän sekavaa. Mutta totta kai välillä löytää jotain kiinnostavaakin.”
”Kun omassa tuttavapiirissä on ihmisiä, jotka lähestyy kuuttakymppiä tai ovat sen jo saavuttaneet, sitä kokee itsensä vielä aika nuoreksi. Ja muusikon elämä on siinä mielessä onnellista, että se ei katso ikää.”
Holopainen sanoo arvostavansa paljon vanhempaa sukupolvea, joka edelleen jaksaa kiertue-elämää.
”Se on mun ikäisellekin välillä haastavaa, mutta seitsemänkymmenen korvissa jo heviä shittiä.”
Esa Holopainen ja perheen Mimi-koira. Kuva: Linda Nguyen / HS
