Kongressin viikkoja jatkunut jännitysnäytelmä näyttää, mitä Yhdysvaltain politiikan polarisaatio käytännössä merkitsee koko maailmalle.
WASHINGTON Jos Venäjä ei sotisi Ukrainassa, Suomessakin olisi ehkä valvottu viime yönä Yhdysvaltojen leikkiessä koko maailmantalouden kohtalolla.
Tässä maailmantilanteessa on kuitenkin ymmärrettävää, että huomio ei ole Yhdysvaltain kongressin taistelussa. Tämä teksti voi hyvinkin olla ensimmäinen, jonka luet Yhdysvaltain velkakattokriisistä.
Jos näin on, hyviä uutisia: kriisi on juuri ratkeamassa. Yön aikana Yhdysvaltain edustajainhuone hyväksyi sopimuksen velkakaton nostosta, ja senaatin odotetaan niin ikään hyväksyvän sopimuksen.
Yhdysvallat voi siis lainata lisää rahaa ja rahoittaa ainakin seuraavan kahden vuoden ajan jo sovitut menonsa. Esimerkiksi siis vaikkapa Ukrainaan luvatun sotilasavun.
Viikkoja jatkunut vääntö päättyi kompromissiin edustajainhuoneen republikaanipuhemiehen Kevin McCarthyn ja presidentti Joe Bidenin välillä. Biden taipui tiettyihin valtionkulutusta viilaaviin ehtoihin, ja McCarthy luopui osasta vaatimuksistaan.
Sopimuksen yksityiskohdista voit lukea esimerkiksi täältä, mutta todellisuudessa ne eivät ole suomalaisille se kaikkein olennaisin asia.
Sen sijaan olennaista on ymmärtää se, kuinka lähelle kriisiä Yhdysvallat toi koko maailmantalouden ja mitä se kertoo supervallan räjähdysherkkyydestä.
Ensin täytyy vääntää yksi asia rautalangasta. Velkakattokriisi on harvinaisuus ja paljon vakavampi tilanne kuin lähes rutiiniksi muodostunut budjettikriisi, joka toistuu Yhdysvalloissa säännöllisesti.
Valtion budjettikriisissä on kyse valtion tulevia menoja koskevasta kiistasta, joka johtaa pahimmillaan valtionhallinnon sulkutilaan. Käytännössä sulkutilaan päädytään silloin, kun kongressi ja presidentti eivät pääse sopuun valtion budjetista. Silloin valtiolla ei ole sopimusta siitä, mitä toimintoja rahoitetaan ja kuinka paljon.
Tässä tilanteessa osa valtion työntekijöistä lomautetaan, ja valtionhallinto on niin kutsutussa sulkutilassa kunnes sopuun päästään. Valtio kuitenkin jatkaa monien menojen maksamista normaalisti.
Velkakattokriisissä taas on kyse siitä, kykeneekö Yhdysvallat maksamaan jo sovitut menonsa. Yhdysvaltain valtiontalous on tuntuvasti alijäämäinen, joten valtio maksaa menojaan velkarahalla. Velkakattokriisissä on kyse tilanteesta, jossa kongressi ei suostu nostamaan velkakattoa. Se on raja, johon asti kongressi on antanut valtiolle valtuuden lainata rahaa markkinoilta.
Tilanteessa jossa velkakattoa ei nosteta ennen kuin valtion varat loppuvat, Yhdysvallat ajautuisi maksukyvyttömyyteen. Näin ei ole käynyt onneksi kertaakaan, sillä Yhdysvaltain maksukyvyttömyydellä olisi arvaamattomia ja radikaaleja seurauksia.
Ilman rahaa Yhdysvallat ei voisi maksaa jo sovittuja kuluja, kuten vaikkapa miljoonien amerikkalaisten sosiaaliturvamaksuja, ruoka-apuohjelmien kustannuksia, yrityksiltä ostettujen palvelujen kustannuksia saati valtion työntekijöiden palkkoja.
Ekonomistien arvioiden mukaan epävarmuus talouden tulevaisuudesta romahduttaisi osakemarkkinat, mikä johtaisi amerikkalaisten varallisuuden ja vaikkapa eläkesäästöjen menetyksiin. Se taas supistaisi taloutta ennestään. Samalla lainansaanti vaikeutuisi, ja esimerkiksi asuntolainojen korot nousisivat pilviin, jolloin asuntomarkkinat romahtaisivat. Ja niin edelleen.
Talousanalyytikkojen synkimmissä arvioissa ainakin 8 miljoonaa työpaikkaa katoaisi hetkessä ja Yhdysvaltain talous supistuisi mahdollisesti yhtä voimakkaasti kuin vuosien 2008–2009 finanssikriisin aikana.
Siis sen saman kriisin, joka levisi koko maailman talousjärjestelmään ja iski Suomen suhdanneherkkään talouteen erityisen pahasti.
Yhdysvaltain rahat loppuvat ensi maanantaina, eli läheltä piti.
Tämän kevään velkakattokriisissä näyttää, mitä Yhdysvaltain politiikan polarisoituminen merkitsee maailman kannalta.
Republikaanien sisällä kasvava radikaalisiipi vastustaa välillä mielivaltaisen oloisesti jopa puolueen omaa politiikkaa, eikä hyväksy kompromisseja. Monet heistä haluavat rangaista Kevin McCarthya velkakattosovusta riisumalla tältä puhemiehen valtuudet.
Demokraattien sisältä löytyy myös runsaasti tyytymättömiä edistysmielisen siiven edustajia. Heidän mielestään jo neuvotteluihin taipuminen oli Bidenilta väärä veto, eikä yhdysvaltalaisten sosiaaliturvaan liittyviä budjettileikkauksia pitäisi hyväksyä missään tilanteessa.
Näitä kummankin puolueen reunalohkoja yhdistää ennen kaikkea se, että ne painottavat selvästi sisäpolitiikkaa. Vaikka hyvin eri syistä, kumpikin ryhmä haluaa Yhdysvaltain kääntyvän sisäänpäin. Velkakattokeskusteluissa Yhdysvaltain vastuu maailmantalouden varjelusta oli lähinnä sivuhuomio.
Velkakatosta täytyy äänestää jälleen kahden vuoden kuluttua.
Ennen sitä valitaan uusi, entistä polarisoituneempi edustajainhuone, jolle muulla maailmalla on vielä vähemmän väliä.
