Elokuva-arvostelu | Cannesissa palkittu Metsurin tarina on surrealistinen komedia rakennemuutos-Suomesta

Mikko Myllylahti luottaa ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan rohkeasti omaan visioonsa.

Draama, komedia

Metsurin tarina. Ohjaus ja käsikirjoitus Mikko Myllylahti. 99 min. K12. ★★★★

Metsurin tarina on tavallaan samaa ”perhettä” Hymyilevä mies- ja Hytti nro 6 -elokuvien kanssa. Kaikkien takana on sama tuotantoyhtiö, Elokuvayhtiö Aamu. Metsurin tarinan ohjaaja ja käsikirjoittaja Mikko Myllylahti on Hymyilevän miehen toinen käsikirjoittaja, lisäksi molemmissa on sama pääosanäyttelijä, Jarkko Lahti.

Kaikki mainitut ovat saaneet maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla, eri esityssarjoissa. Hymyilevä mies voitti festivaalin ”kakkossarjan” eli Un Certain Regardin pääpalkinnon, Hytti nro 6 taas pääkilpasarjan toisen palkinnon Grand Prix’n.

Lue lisää: Suomalaiselle Metsurin tarina -elokuvalle palkinto Cannesista – ”En osannut odottaa mitään”, sanoo yllättynyt ohjaaja

Lue lisää: Cannesissa sai ensi-iltansa suomalainen elokuva, jossa metsuri Pepellä menee kaikki pieleen – "Yleisö nauroi oikeissa kohdissa”, sanoo ohjaaja-käsi­kirjoittaja Mikko Myllylahti

Metsurin tarina nähtiin tänä vuonna Cannesin Kriitikoiden viikolla, missä se voitti sarjan niin kutsutun levityspalkinnon.

Samaa sukua, eri maata. Hymyilevä mies ja Hytti nro 6 ovat hyväntuulisia tarinoita rakkaudesta ja ystävyydestä, Metsurin tarina taas absurdi pikimusta komedia.

Hyväntuulista siinä on vain päähenkilö, pohjoissuomalaisessa kylässä asuva metsuri Pepe (Lahti), jonka mielialaa koetellaan: hän menettää vuoroin työpaikkansa, äitinsä (Ulla Tapaninen), vaimonsa (Katja Küttner) ja talonsa. Ja se on vasta alkua.

Ympärillä ei mene sen paremmin. Saha suljetaan, joten työt menevät muiltakin kuin Pepeltä. Eksistentialistisiin pohdintoihin taipuvaisen kylänväen ajatukset menevät yhä synkemmiksi. Elämän merkityksellisyys on pelkkää harhaa, toteaa Pepen paras ystävä (Hannu-Pekka Björkman). Yksi tarttuu pulloon, toinen kirveeseen, talot autioituvat.

Pepe, jonka ”lasi on aina puoliksi täynnä”, yrittää luovia kaiken keskellä loputtoman optimistisena, mutta se palkitaan loputtomilla vastoinkäymisillä ja kohtalon ivalla.

Metsurin tarina sijoittuu jonkinlaiseen ajattomaan rakennemuutos-Suomeen. Puupanelointeja, tuhkakuppeja, patteriradioista vaimeina kaikuvia iskelmiä. Parissa kuvassa vilahtavat kännykät tuntuvat sen maailmassa oudoilta poikkeamilta.

Tämä yhdistettynä elokuvan muuhun tyyliin, kuten lakonisesti lausuttuihin kirjakielisiin repliikkeihin, tuo luonnollisesti mieleen erään suomalaisen elokuvan suurnimen. En kuitenkaan lähtisi helppoihin Kaurismäki-vertailuihin. Ennemminkin mieleen tulevat vaikkapa Charlie Kaufmanin teokset kuten Synecdoche, New York ja I’m Thinking of Ending Things. Myllylahti on nimennyt yhdeksi vaikuttajakseen ranskalaisen traagikko-ohjaajaikoni Robert Bressonin.

Olivat inspiraationlähteet missä hyvänsä, Metsurin tarina tuntuu omalta ainutlaatuiselta elokuvaltaan. Jo se on kutkuttavaa, kuinka suomalaiset kurjuuskliseet yhdistyvät täysin surrealistisiin elementteihin. Kala puhuu, putkitelevision ruudulta pamahtaa ilmoille leijuva pallosalama, pikkupoika (Iivo Tuuri) filosofoi kuin Jean-Paul Sartre.

Tyylilaji saattaisi helposti lipsahtaa teennäiseksi ja elokuvaopiskelijamaiseksi. Metsurin tarinassa niin ei käy. Sen yleinen tunnelma, kuvat ja ajatukset jäävät takaraivoon. Vähäeleinen, armoton huumori hykerryttää. Myllylahdella luottaa rohkeasti visioonsa ja katsojaan myös. Outouksia ei selitellä, niiden merkitys avautuu jos avautuu.

Näyttelijäkaartista nousevat esimerkiksi aina mainio Küttner sekä Mark Gassot laulavana kulttijohtaja-meediona (aivan normaali hahmo Metsurin tarinan maailmassa).

Elokuvan sydän on kuitenkin Jarkko Lahti. Ilman häntä Metsurin tarina ei olisi niin hyvä kuin se on. Joku toinen näyttelijä olisi tehnyt epäonnisesta Pepestä jonkinlaisen aivottoman ”Jumalan idiootin”, mutta Lahti ei mene niin helppoon. Ei lähellekään.

Lahden esittämä Pepe on usein hämmentynyt, mutta aina tyyni. Hän on äärettömän sympaattinen, mutta Lahti ei kerjää hänelle sääliä. On uskomatonta, miten paljon hän saa hahmosta irti pelkillä vähäeleisillä katseilla ja hymyillä. Rakastan Lahtea, hänen jokaista ilmettään.

Joitain pulmia on elokuvan rakenteessa ja tarinan kuljetuksessa. Ne luultavasti menevät sen piikkiin, että kyseessä on Myllylahden ensimmäinen pitkä ohjaustyö.

Ensimmäisellä puoliskolla tarina etenee jouhevasti, toisella se jää hieman tarpomaan paikoilleen. Monet kohtaukset tuntuvat irrallisilta, kuin omilta pieniltä lyhytfilmeiltään. Ne eivät aina kuljeta kokonaisuutta tehokkaasti eteenpäin, vaikka palvelisivatkin elokuvan tarinaa ja teemaa.

Visuaalisena ohjaajana Myllylahti vaikuttaa olevan jo priimaluokkaa. Asetelmat ovat hienoja ja harkittuja. Muukin työryhmä ansaitsee kiitosta, kuten kuvaaja Arsen Sarkisiants ja lavastussuunnittelija Milja Aho. Tilan ja paikan tuntu on elokuvassa harvinaisen vahva. Myös Jonas Struckin musiikki sopii kuviin täydellisesti.

Tuottajat Emilia Haukka ja Jussi Rantamäki. Pääosissa Jarkko Lahti, Iivo Tuuri, Katja Küttner, Hannu-Pekka Björkman, Mark Gassot, Ulla Tapaninen, Armi Toivanen, Tomi Alatalo, Omar Abdi.