Finland

Elokuva-arvostelu: Näkökulman hajanaisuus haittaa kokonaisuutta kotimaisessa kauhuelokuvassa, jossa mystinen pahuus riehuu saarella

Kauhu

Vihanpidot. Ohjaus Miska Kajanus. Pääosissa Alina Tomnikov, Hanna Angelvuo, Karlo Haapiainen, Saara Inari, Henry Pöyhiä. 75 min. K12. ★★

Näyttelijänä paremmin tunnetun Miska Kajanuksen esikois­ohjaus Vihanpidot alkaa välähdyksellä kahden pienen tytön leikeistä talvisessa maisemassa, jään äärellä.

Pian siirrytään nykypäivään, jossa seurataan viiden parikymppisen kaveruksen matkaa Janen (Saara Inari) perheen saaressa sijaitsevalle mökille. Kaveruksista äänekkäin, Leo (Karlo Haapiainen), kuvaa reissua puhelimellaan muun seurueen ärtymykseksi.



Saaressa leppoisa mökkireissu muuttuu vähitellen vihanpidoiksi. Vanhat katkeruudet nousevat pintaan ja saavat aikaan väkivaltaisia reaktioita. Onko saaressa jokin paha voima, joka usuttaa ihmiset toisiaan vastaan?

Jännitystä maltetaan pohjustaa melko kauan. Noin puoli­välissä alkavat mystiset tapahtumat onnistuvat koukuttamaan ja ajoittain yllättämäänkin katsojan.



Esiin nousee kuitenkin paljon irrallisia kysymyksiä, joihin ei saada vastausta. Jotkin alussa esitellyt teemat vain unohtuvat. Osalla kauhukuvastona käytetyistä kuvista ei ole sen suurempaa symboliikkaa, ja ne tuntuvat irrallisilta ja turhilta.

Vihanpidoissa on tarinankin tasolla kaikkea vähän liikaa – liian monta menneisyyden tragediaa, ehkä liian monta henkilöäkin. Tarinassa on myös paljon epäjohdonmukaisuuksia.

Kajanuksen indie-kauhuelokuva on rakennettu The Blair Witch Projectista (1999) tutulla found footage -ajatuksella, jossa elokuvan hahmot ovat itse kuvanneet tapahtumia ja nauhat on löydetty jälkeen päin. Silloinkin kun Leo kuvaa tapahtumia, hän näkyy videolla ulkopuolisena, ei selfie-tyylisesti etualalla. Tapahtumat on elokuvan maailmassa kuvattu enimmäkseen puhelimella, mutta silti kuva jää nykypäivään sijoittuvissa kohtauksissa välillä jumimaan kuin VHS-kasetti aikoinaan.



Elokuvan tarina kasvaa Stephen Kingin Carrien tyyliseksi kostotarinaksi. Taustatarina on kiinnostava ja toimiva, mutta sitä kohti olisi voinut pyrkiä sel­keämmin ja malttaa leikkaus­vaiheessa jättää pois joukko irrallisia teemoja, joita ei kuljeteta loppuun asti.

Toimivia kohtauksia on silti paljon – pimeän metsän luomaa kauhun näyttämöä hyödynnetään hienosti. Veriset ja likaiset zombimaiset hahmot elokuvan loppupuolella toimivat hyvin kontrastina tavalliselle, alko­holintäyteiselle mutta turvalliselle suomalaisnuorten mökkireissulle.

Saara Inarin esittämä kammottavan kaikuja resonoiva laulu on yksi elokuvan onnistuneista elementeistä. Vastaavaa kauhukuvastoa ja siihen sisältyvää äänimaisemaa olisi voinut hyödyntää enemmänkin.

Elokuvan universumi on kiehtova, mutta taustatarina ja näkökulma olisivat kaivanneet terävöittämistä.