Heidi Hautala varoitti Venäjästä jo vuosikausia sitten – näin hän arvioi Putinin kohtaloa nyt

Kesäkuussa 2006 Heidi Hautala (vihr) sai virallisen Suomen suunniltaan.

Eduskunnassa vietettiin laitoksen 100-vuotisjuhlaa. Kaikille eduskuntaryhmille oli varattu aikaa kolmen minuutin mittaiselle puheelle, jonka vihreiden puolesta piti puolueen silloinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja.

Muut puolueet toistelivat tuttuja liturgioita demokratiasta ja itsenäisyydestä. Hautala lausui sen sijaan puhujanpöntöstä vakavan viestin Venäjän kansanvallan tilasta – ja vertasi vähintään epäsuorasti Vladimir Putinia vuosisadan takaiseen tsaariin.

– Tänä päivänä Venäjän duuma, joka sai itsevaltiaalta rajoitetut valtaoikeudet samassa yhteydessä kuin Suomen eduskuntauudistus toteutui, on vallan keskittämisen seurauksena taantunut valtaoikeuksiltaan vuotta 1905 edeltävään tilaan, jolloin kaikki valta oli tsaarilla, puhe kuului.

Venäjän duuman varapuhemies istui juhlayleisössä eduskuntasalin lehtereillä. Skandaali oli valmis.

”Hautala rikkoi juhlatunnelman”, uutisoi Yle. ”Vuosisadan limbo”, kuului myös Iltalehden iso otsikko mustalla pohjalla.

– Näin ei voi menetellä sivistysvaltiossa, jyrähti silloinen eduskunnan puhemies Paavo Lipponen (sd), joka luonnehti Venäjän demokratian kehityksessä tapahtuneen ”suurta edistystä”.

Nyt, yli 16 vuotta myöhemmin, Hautala paljastaa Iltalehdelle, että itse asiassa Lipponen oli saanut puheen nähtäväkseen jo etukäteen. Puhemies kuitenkin joko jätti sen lukematta tai päätti syystä tai toisesta vaieta etukäteen, sillä sisältöön ei kajottu mitenkään.

Nykyään Euroopan parlamentin varapuheenjohtajana vaikuttava Hautala arvioi puheensa olleen ”omalla tavallaan rohkea” ja ”jonkinlainen etappi” hänen poliittisella urallaan. Venäjän vaaralliseen tilaan hän oli kuitenkin havahtunut jo vuosia aiemmin.

Oppositiota ei kuunneltu

Hautala muistelee huolestuneensa itänaapurin suunnasta ensimmäisen kerran 1990-luvulla, kun maasta alkoi tulla merkkejä tutkijoiden toiminnan rajoittamisesta.

Hänen tilannekuvansa on aina perustunut ennen muuta tuttujen arvioihin. Lopulta kunkin käsitys asioista riippuu siitä, keitä kuuntelee ja mitä informaatiota ottaa vastaan, Hautala toteaa.

Hän itse on pitänyt yllä yhteyksiä etenkin Venäjän oppositioliikkeisiin ja ihmisoikeusjärjestöihin: muun muassa murhatut Anna Politkovskaja ja Boris Nemtsov kuuluivat kumpikin hänen kontaktiverkostoonsa. Myös monien suomalaismedioiden raportointi Venäjältä on ollut pitkään ensiluokkaista, Hautala kehuu.

Suomen valtiovalta vaikutti luottavan Venäjän demokratisoitumiseen ja luotettavaan kumppanuuteen pitkälle 2000-luvulle, ainakin paljon pidempään kuin Hautala luotti. Niin tehtiin siitä huolimatta, että samat vaaran merkit olisivat olleet nähtävissä myös maan ylimmälle johdolle, Hautala sanoo.

– Suomessa ei ole hirveästi haluttu päästää näitä oppositiopoliitikkoja vallan kammareihin keskustelemaan. Esimerkiksi Virossa he olivat arvostettuja vieraita korkean tason tapaamisissa, hän kertoo.

– Se olisi poikennut Suomen ”rakentavasta Venäjä-politiikasta”. Todellisuus oli epämiellyttävä, eikä sitä haluttu nähdä. Siitä olisi joutunut tekemään johtopäätöksiä esimerkiksi Suomen Venäjä-suhteiden kannalta.

Eroon tabusta

1990-luvun hiljaiset signaalit Venäjältä olivat voimistuneet rytinällä vuosituhannen vaihteessa, kun Venäjä aloitti toisen sodan Tšetšeniassa ja Putin nousi presidentiksi.

Sen jälkeen Venäjällä ei ole nähty esimerkiksi yksiäkään vapaita vaaleja, Hautala sanoo. Vauhti on vain kiihtynyt sen jälkeen, kun pääministerin paikalla piipahtanut Putin valittiin kolmannelle presidenttikaudelleen vuonna 2012.

– Viimeiset kymmenen vuotta Putin on hyvin järjestelmällisesti rakentanut otettaan kansalaisyhteiskuntaan, ilmaisuvapauteen ja oppositiopuolueiden mahdollisuuksiin, Hautala luettelee.

– Siitähän ei ollut pitkä matka Krimin valtaukseen. Voi ihan syystä kysyä, oliko Putinilla ajatuksena valmistaa yhteiskuntaa tähän tilanteeseen, jossa täysimittainen sota on mahdollinen.

Lopulta nimenomaan tuo sota voi kuitenkin koitua Putinin kohtaloksi. 2000-luvun tsaarin vallan mureneminen näyttää nyt ripeältä.

– On merkkejä siitä, että Putinin suosio laskee, myös Hautala arvioi.

Liikekannallepanon, vaikkakin osittaiseksi kuvaillun, myötä sota Ukrainassa koskettaa Venäjällä yhä useampaa. Yhden rajan Putin ylitti myös alkaessaan uhkailla maailmaa ydinaseella.

Kaikki voi vielä kääntyä, Hautala huomauttaa, mutta yhdestä tabusta hän haluaisi jo päästä eroon.

– Meidän ei pitäisi enää epäröidä sanoa, että meidän etumme on se, että Venäjällä valta vaihtuu.

Venäjä Putinin jälkeen

Jälkiviisaana voi todeta, että Heidi Hautala on ollut ainakin 20 vuotta oikeassa Venäjästä. Hän itse sanoo, ettei välitä asian toitottamisesta, eikä myönnä kokeneensa epätoivoa siitä, että hänen varoituksensa ovat ehkä jääneet kuulematta.

Joka tapauksessa on kysyttävä uutta ennustusta: mitä Venäjällä on luvassa Putinin jälkeen?

Hautalan mielestä on kertovaa, että asiasta on ylipäänsä alettu puhua aivan uudella tavalla viime päivien aikana. Viikonloppuna huomiota sai Washington Postin julkaisema Aleksei Navalnyin essee, jossa hän hahmotteli maansa muutosta parlamentaariseksi demokratiaksi – siis pois tilanteesta, josta Hautala varoitti vuoden 2006 puheessaan.

Hautala piti tekstiä kiinnostavana, mutta ”raflaavana”.

– Mistään ei voi päätellä, että jos Putinin valta romahtaa, tilalle tulisi jotain parempaa. Edellytyksiä millekään demokratialle ei vähään aikaan ole, hän sanoo.

Tämä johtuu hänen mukaansa kansalaisyhteiskunnan ja oppositiovoimien täydellisestä tukahduttamisesta. Toisaalta edelleenkin on olemassa koko joukko venäläisiä toisinajattelijoita, jotka verkostoituvat nyt esimerkiksi eri puolilla Eurooppaa ja joiden kanssa on jatkettava keskustelua.

– Potentiaalia on, mutta kuinka se saadaan yhteiskunnalliseen muutosprosessiin, sitä ei tiedä. Voi syntyä myllerrys, joka saattaisi johtaa demokratian suuntaan, pois autokratiasta. En ole pessimisti, mutta ei se ihan yhdessä yössä tapahdu, Hautala pyörittelee.

Yllättäviä asioita tapahtuu muutenkin. Ukraina ilmoitti viime perjantaina hakevansa sotilasliitto Naton jäsenyyttä pikavauhtia, ja yhdeksän EU-maata ilmoitti heti kannattavansa pyrkimystä. Kesällä Ukraina aloitti hakuprosessin myös Euroopan unioniin, ja EU antaa sen tueksi asiantuntija-apua.

Kumpikaan tavoitteista ei todennäköisesti toteudu hetkessä. Hautalan mielestä tällainen Ukrainan poliittisen jälleenrakennuksen tukeminen on silti sekin ”jonkinlainen merkki tulevasta”.

– Jotain on muuttunut, ehkä pysyvästi.