Politiikka|HS Ympäristö
Nasan satelliittimittaus näytti Suomen hiilinieluna. Raportin pääkirjoittaja Brendan Byrne ei kuitenkaan näe ristiriitaa Nasan tulosten ja Suomen mittausten välillä.
Nasan kartassa maat on merkitty vihreällä, jos vuosien 2015 ja 2020 välillä valtion alueella on sitoutunut enemmän hiilidioksidia kuin sitä on päässyt ilmaan. Kuva perustuu uudenlaisiin satelliittimittauksiin ja niistä tehtyihin laskelmiin. Kuva: Nasa
Petja Pelli HS
Yhdysvaltojen avaruushallinto Nasan julkaisema satelliittimittaus maailman eri maiden hiilipäästöistä ja -nieluista ei kumoa Suomen omia laskelmia, koska Nasan mittauksen virhemarginaali on Suomen kohdalla suuri.
Kuva: NASA’s Scientific Visualization Studio
Sen vuoksi Suomen omat tulokset mahtuvat satelliittimittauksen virhemarginaalin sisään.
Lisäksi eroja selittävät kasvihuonekaasu metaanin puuttuminen Nasan mittauksesta ja hiilinielujen virallisen laskennan keskittyminen ihmisen vaikutuksiin.
Näin toteaa HS:lle Nasan tutkija ja satelliittimittauksen tuloksista kertoneen raportin pääkirjoittaja Brendan Byrne.
”Erot eivät tosiaan ole niin suuria kuin miltä aluksi voisi näyttää”, Byrne kertoo videohaastattelussa.
Nasan mittausta on pitänyt esillä esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra. Purra mainitsi sen jälleen maanantai-illan suuressa vaalikeskustelussa Ylellä.
Nasan tutkimuksessa mitattiin satelliitin avulla hiilidioksidin virtoja eri maiden yllä vuosina 2015–2020. Raportin mukaan Suomi oli tuolla aikavälillä hienoinen hiilen nielu eli Suomen alue imi enemmän hiilidioksidia kuin päästi sitä.
Tämä näytti olevan ristiriidassa Suomen omien mittausten kanssa, joiden mukaan Suomi ei ole ollut minään noista vuosista lähelläkään hiilineutraaliutta.
Nasan raporttia ja sen karttaa on jaettu sosiaalisessa mediassa paljon.
HS selvitti jo aiemmassa artikkelissa Nasan raportin merkitystä suomalaistutkijoiden avulla.
Lue lisää: Nasan kuvassa Suomi oli hiilinielu – näin tutkijat selittävät ristiriitaa
Otimme ristiriitaa selventääksemme yhteyttä myös Nasaan, ja lopulta haastattelu raportin pääkirjoittajan kanssa järjestyi.
Byrne vastaa puhelimeen Kalifornian Pasadenasta.
Tarkoittaako tämä Nasan satelliittimittaus, että Suomen viralliset laskelmat ovat olleet aivan väärässä?
”Ei, tämä ei tarkoita, että Suomen kansalliset mittaukset olisivat väärässä. Meidän arvioiden ja Suomen arvion välillä voi olla eroja, ja niiden syitä pitää paremmin ymmärtää. Mutta on olemassa pari tärkeää näkökulmaa, jotka näitä eroja selittävät”, Byrne aloittaa.
Hän on kaivanut haastattelua varten esiin Suomen kansalliset tiedot hiilidioksidin päästöistä ja nieluista vuosina 2015–2020.
Hänen mukaansa Suomen kansallisen inventaarion näyttämät hiilidioksidin nettopäästöt olivat noina vuosina 25 miljoonaa tonnia hiilidioksidia vuodessa, kun taas Nasan satelliittiarvio oli lievästi negatiivinen: -0,17 miljoonaa tonnia.
”Meillä on kuitenkin epävarmuutena plus miinus 40 miljoonaa tonnia, joten Suomen varsinaisen inventaarion tulos mahtuu meidän virhemarginaaliimme”, Byrne toteaa.
Byrne kokosi HS:ää varten datastaan myös grafiikkaa, joka näkyy alla.
Grafiikasta näkyy, että päästöjen kohdalla Nasan mittauksen virhemarginaali on hyvin pieni, ja siinä tulokset osuvatkin lähes täysin yksiin Suomen omien mittausten kanssa.
Nielujen puolella taas virhemarginaalia kuvaava haarukka on hyvin leveä, ja Suomen oman nieluinventaarion tulos mahtuu sen sisään.
Nettopäästöt saadaan vähentämällä nielut päästöistä. Nasan tulos on niin lähellä nollaa, että palkkia ei edes näe. Suomen kokonaistulos mahtuu jälleen virhemarginaalin sisään.
Epävarmuuksia ymmärtääkseen pitää ymmärtää, miten Nasan mittaus tehdään. Byrne selittää, että metodi perustuu valon heijastumiseen.
”Satelliitti katsoo maan pintaa ja mittaa valoa, joka heijastuu takaisin sensoriin. Hiilidioksidi imee auringon valoa tietyllä aallonpituudella ja toisia aallonpituuksia se taas ei ime”, Byrne selittää.
Satelliittiin takaisin heijastuvan tietyn aallonpituuden intensiteetistä pystytään laskemaan hiilidioksidin määrä halutun maa-alueen yllä kullakin hetkellä.
Silloin kuitenkin tiedetään vasta se: hiilidioksidin määrä ilmapatsaassa.
Jotta tuosta tiedosta saataisiin pääteltyä, imeekö kyseinen alue hiilidioksidia vai päästääkö se sitä, tarvitaan laskentamalleja.
Laskentamalleja säädetään jatkuvasti vertaamalla satelliitin dataa maastossa tehtyihin mittauksiin hiilidioksidin virtauksista.
”Satelliittimittaukset eivät kuitenkaan voi olla kaikkialla koko ajan. Se on yksi asia, josta tulee epävarmuutta”, Byrne sanoo.
”Se toimii paremmin isojen maiden kohdalla. Mutta voimmeko sanoa eroa vaikkapa Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä? Siinä mittaus vaikeutuu.”
Vaikeusastetta tulee myös siitä, että metsät ja kasvillisuus ovat usein päivänvalossa yhteyttäessään hiilen nielu mutta öisin soluhengittäessään hiilidioksidin lähde. Satelliitti mittaa silloin, kun on valoa. Tätä vuorokausisykliä on kuitenkin Byrnen mukaan laskentamalleissa yritetty huomioida.
Toisena Bryne haluaa nostaa esiin huomion, jonka mainitsivat myös HS:n haastattelemat suomalaistutkijat aiemmassa Nasan mittausta käsitelleessä jutussa.
”Tärkeä ero on se, että meidän arviomme katsoo kaikkea hiilidioksidin virtaa Suomen yllä. Mukana on siis myös luonnolliset ympäristöt.”
Virallisessa hiilinielulaskennassa luonnollisia eli ”koskemattomia” ympäristöjä puolestaan ei huomioida.
Niissä katsotaan ihmisen käsittelemiä ympäristöjä. Ajatuksena on mitata ihmisen vaikutusta ilmastoon. Esimerkiksi tulivuoren purkaus Islannissa ei ole islantialaisten ”vika” eikä sitä lasketa islantilaisten päästöiksi. Samalla logiikalla esimerkiksi Siperian erämaiden puidenkasvua ei lasketa Venäjän nieluksi.
Suomessa kaikki metsä on mukana hiilinielulaskennassa, koska Suomi on laajan metsätalouden maa. Sen sijaan Suomen hiilinieluiksi ei lasketa luonnontilaisia soita, joiden nielun Nasan satelliitti ottaa huomioon.
Luonnonvarakeskuksen (Luke) laskujen mukaan ojittamattomat suot imevät Suomessa vuodessa hiilidioksidia noin neljä miljoonaa tonnia. Niiden ottaminen mukaan ei kuitenkaan auttaisi Suomea pääsemään kohti hiilineutraaliutta soiden metaanipäästöjen vuoksi.
Päinvastoin: soista tulisi Suomelle vuodessa 10 miljoonaa tonnia hiilidioksidiekvivalenttia lisää päästöjä.
Nasan satelliitti ei kuitenkaan metaania mitannut, joten luonnonsuot koituivat Suomen eduksi.
Metaani on Byrnen mukaan myös yksi syy siihen, miksi hiilineutraaliustavoitteen kommentointi Nasan mittaukseen vedoten voi johtaa harhaan.
”Metaani ei ollut meidän mittauksessa mukana. Eikä metaanille ole olemassakaan nieluja, sitä ainoastaan pääsee ilmaan.”
Hiilineutraalius kuulostaa sanana siltä, että mukana olisi vain hiilidioksidia. Todellisuudessa sitä tavoiteltaessa lasketaan myös muita ihmisen päästämiä ja ilmastoa lämmittäviä kaasuja, joista metaani on hiilidioksidin jälkeen merkittävin.
Suomi pyrkii olemaan hiilineutraali vuonna 2035, ja tavoite on kirjattu ilmastolakiin.
Metaani on kymmeniä kertoja hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu, joka toisaalta hajoaa ilmakehässä paljon hiilidioksidia nopeammin. Metaani muutetaan laskennassa yhteismitallisuuden vuoksi hiilidioksidiekvivalenteiksi.
Esimerkiksi vuonna 2020 Suomen kaikista päästöistä hiilidioksidiekvivalenteiksi muutettuna 9 prosenttia tuli metaanista.
Byrnen mukaan Suomi ei ole ainoa maa, jossa Nasan mittaus on aiheuttanut poliittisia reaktiota.
”Argentiinassa ilmestyi artikkeli, jossa meidän arvioimaa hiilinielua väitettiin Argentiinan nautatalouden ja lihateollisuuden ansioksi. Meidän piti selventää, että arviomme ei pysty erottelemaan, mistä ekosysteemeistä tai elinkeinoista päästöt ja nielut tulevat.”
Juuri tästä syystä Byrne katsoo, että tulevaisuudessakin tarvitaan maan pinnalla tehtävää mittaus- ja arviointityötä, jota kansalliset inventaariot edustavat.
Satelliittimittauksilla ei pystytä kertomaan, mitkä ihmisen toiminnot päästöihin ja nieluihin vaikuttavat. Toisaalta ne voivat osoittaa, jos jotakin on maakohtaisissa laskelmissa pahasti pielessä. Lisäksi ne näyttävät luonnollisten ekosysteemien arvon.
Byrne puhuu satelliittimittauksista ylhäältä alas -metodeina ja perinteisemmistä päästömittauksista alhaalta ylös -menetelminä. Hän uskoo satelliittimittausten roolin ilmastoseurannassa kasvavan, kun satelliitteja saadaan lisää ja laskentamallit kehittyvät.
”Nämä ylhäältä alas -metodit tarjoavat tärkeän itsenäisen arvion. Mutta toistaiseksi epävarmuudet ovat suuria ja me emme näe merkittävää eroa verrattuna alhaalta ylös -malleihin.”
