Onko meillä enää riittävää keskittymiskykyä ja areenoja kunnon kansalaiskeskustelulle? Juuri vaalien pitäisi syyttää debatti, mutta kevään eduskuntavaaleja edeltänyt keskustelu hätkäytti apatiallaan.
Johanna VuorelmaPolitiikan tutkija
Kevään eduskuntavaaleissa nähtiin jotain kummallista. Niistä puuttui laaja yhteiskunnallinen väittely. Lähes jokainen vaalien alla käymäni keskustelu kollegoiden ja tuttujen kanssa alkoi asian päivittelyllä: missä ovat vaaleille ominaiset kiihkeät debatit? Eikö vaaleihin enää kuulukaan yhteiskunnallinen keskustelu hyvästä yhteiskunnasta?
Saksalaisen yhteiskuntateoreetikon Jürgen Habermasin mukaan poliittinen julkisuus on sfääri, jossa voi harjoittaa julkista järkeilyä. Sen tehtävänä on kanavoida avointa ja vallasta riippumatonta keskustelua yhteiskunnasta.
Mikä ihme selittää meillä keskustelun apatiaa?
Eduskuntavaalit tarjoavat parhaan mahdollisen hetken tällaiseen julkiseen järkeilyyn. Juuri silloin yhteiskunnallisella keskustelulla voi suoraan vaikuttaa siihen, ketkä valtaa käyttävät ja millaisin ihantein.
Ranskalainen politiikan teoreetikko Pierre Rosanvallon kirjoittaa, että äänestyshetki saa ihmisiin vauhtia ja nostaa esiin ”todelliset pelissä olevat kysymykset”. Mikä ihme siis mahtaa meillä selittää keskustelun apatiaa?
Yksi syy on se, että meillä on niukasti sellaisia areenoja, joilla kansalaiset voisivat yhdessä harjoittaa julkista järkeilyä. On pikemminkin kymmeniätuhansia minijulkisuuksia, jotka voivat olla muutaman hengen suljettuja verkkokeskusteluja, pieniä keskustelutilaisuuksia tai sosiaalisen median päivityksiä. Ne keräävät hetken huomion, ennen kuin seuraajien keskittyminen suuntautuu jo seuraavaan aiheeseen.
Säästöjen miljardimäärän hokeminen ei kerro mitään siitä, mitä pidämme hyvänä yhteiskuntana.
Perinteistä politiikkaa seuraavalle näistä vaaleista jäi ehkä parhaiten mieleen numerohokema 6+3. Se viittaa valtiovarainministeriön arvioimiin miljardeihin kahden seuraavan vaalikauden säästötarpeesta. Hokeman toistaminen ei kuitenkaan kerro mitään siitä, mitä pidämme hyvänä yhteiskuntana tai tavoittelemisen arvoisena tulevaisuutena.
Toinen syy vaalikeskusteluiden laimeudelle saattaa löytyä keskittymiskykymme heikentymisestä. Sillä on laajoja yhteiskunnallisia seurauksia.
Yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan tietotyötä tekevän ihmisen kyky keskittyä yhteen asiaan kerrallaan on heikentynyt merkittävästi kahden viime vuosikymmenen aikana.
Sosiaalisen median loputon päivityksien virta häivyttää rajan yksityisen ja julkisen sfäärin välillä.
Nykyään yhteen asiaan keskitytään keskimäärin vain 47 sekunnin ajan. Moni syyttää kehityksestä teknologiaa ja erityisesti sosiaalista mediaa, joka on suunniteltu koukuttamaan käyttäjänsä ja viemään heidän huomionsa.
Keskittymiskyvyn heikentymisellä on vääjäämättä seurauksia myös yhteiskunnalliselle keskustelulle. Jos poukkoilemme alituisesti aiheesta toiseen, ja ajaudumme algoritmien ohjaamina myrkyllisiin väittelyihin, pitkäjänteisestä julkisesta järkeilystä tulee mahdotonta.
Sosiaalisen median loputon päivityksien virta häivyttää rajan yksityisen ja julkisen sfäärin välillä. Kun päivitys poliittisesta epäkohdasta asettuu samaan virtaan söpöjen koiranpentukuvien kanssa, yksityinen ja julkinen sekoittuvat.
Huomio keskittyy tunteita herättävään kokemuskertomukseen, ei rakenteelliseen epäkohtaan.
Eduskuntavaaliehdokkaiden kanssa käymäni keskustelut vaalien alla alleviivasivat samaa keskustelun alennustilaa. Moni ehdokas harmitteli, että liian suuri osa kampanja-ajasta menee sosiaalisen median sisältöjen tuottamiseen.
Eri alustoille räätälöityjen viestien on oltava lyhyitä, koska niihin keskitytään vain sekuntien ajan. Tällaisessa politiikkaympäristössä huomio keskittyy tunteita herättävään kokemuskertomukseen, ei rakenteelliseen epäkohtaan.
Politiikan julkisuudesta puhutaan usein yleisödemokratiana, jossa politiikka on mediavälitteistä ja poliitikkojen imagoihin perustuvaa. Voi olla, että olemme jo matkalla uudenlaiseen demokratiamalliin, jossa kansalaisten jaettu kokemus politiikan yleisönä hapertuu.
Nykyinen politiikan julkisuus on pikemminkin algoritmidemokratiaa, jossa olemme yhä etäämmällä yhteisesti jaetuista demokratian kokemuksista. Ajatus, että kansalaiset ovat demokratiassa tavallaan poliitikkojen yleisöä, on jo itsessään kansanvallan irvikuva. Mutta algoritmidemokratia tarjoaa vielä ohuemman siteen kansalaisten välille.
Uusi keskustelun happotesti on kulman takana. Tammikuussa pidettävät presidentinvaalit ovat oiva tilaisuus puntaroida todellisia kysymyksiä turvallisuuspolitiikan kiristyneessä maailmassa.
Miltä haluamme tulevaisuuden Suomen näyttävän? Vastaus vaatii kykyä pysähtyä yhdessä pohtimaan pidempään kuin 47 sekuntia.
Johanna Vuorelma
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston politiikan tutkija, jonka mielestä vaalien keskeinen tehtävä on inspiroida kansalaisia keskustelemaan hyvästä yhteiskunnasta.
Voit keskustella kolumnista 2.6. kello 23.00 asti.
