Finland
This article was added by the user . TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Kaisa menetti Katri-siskonsa Imatran kolmois­surmassa 5 vuotta sitten – ajatus rikos­paikalle menemisestä tuntuu yhä mahdottomalta

Katri Ikävalko kuoli Imatran kolmoissurmassa 36-vuotiaana. Hänen siskonsa Kaisa Juntunen kertoo nyt viiden vuoden surutyöstä.

Uhrien omaiset ovat edelleen tiiviisti tekemisissä toistensa kanssa. Kaisa Juntunen ei välillä vieläkään voi ymmärtää, että pikkusisko on poissa.

– Viisi vuotta on lopulta lyhyt aika. Menetys hiipii tajuntaan aivan käsittämättömän hitaasti. On aamuja, jolloin ihmettelen, miksi olo on niin raskas. Sitten muistan, mitä on tapahtunut. Kaikki huokuu päälle. Suru jumputtaa alitajunnassa, imatralainen Kaisa Juntunen, 53, kertoo.

Syysiltojen pimetessä suru voi hyökätä varoittamatta. Juntunen on huomannut aistimuistinsa olevan hyvin vahva. Tietyt tuoksut tuovat pikkusiskon elävästi mieleen.

– Katrin viimeinen parfyymi on erityisen tärkeä. Olen koettanut metsästää itselleni samanlaisen. Nyt olen päässyt melko lähelle ja löytänyt lähes vastaavan hajuveden. Kun sitä tuoksuttelee, tulee lämmin, hyvä ja tuttu olo.

Juntunen menetti pikkusiskonsa, toimittaja Katri Ikävalkon viisi vuotta sitten Imatran kolmoissurmassa, joka on yksi suomalaisen rikoshistorian synkeimmistä tapahtumista.

Oli lauantai 3. joulukuuta 2016, kun 23-vuotias mielenterveysongelmista kärsinyt imatralaismies lähti kotoaan autolla Imatran keskustaan. Mukaansa hän otti metsästysaseen.

Poliisi löysi ampujan auton takakontista kiväärin ja kankaisen asepussin.

Koskenpartaan kävelykadulla ravintola Vuoksenvahdin edessä mies pysäytti auton ja haki takaluukusta kiväärin. Luodit surmasivat 36-vuotiaan Katrin lisäksi kaksi muuta samaan illanviettoseurueeseen kuulunutta naista.

Toinen heistä oli Katrin toimittajakollega Anne Vihavainen, 52, kolmas Imatran kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Tiina Wilén-Jäppinen, 53.

Uhrit ja tekijä eivät tunteneet toisiaan millään tavalla entuudestaan.

Ilta-Sanomat esitti Kaisa Juntusen kautta haastattelupyynnön kolmoissurman uhrien lähiomaisille. Muutama päivä myöhemmin selvisi, ettei haastatteluun halukkaita ole. Trauma on yhä vahva.

Juntunen on itse valmis puhumaan, kunhan ei joutuisi omin sanoin muistelemaan kaikkein tuskallisimpia hetkiä. Niihin lukeutuu esimerkiksi se, miten hän sai tietää siskonsa kuolemasta.

Sen sijaan Juntunen on valmis kertomaan surun sietämisestä, menetyksen käsittelystä ja omaa toipumistaan edistäneistä tekijöistä.

Kaisa Juntunen työskentelee Etelä-Saimaa -lehden urheilutoimittajana.

Imatran kolmoissurmaan päättyneenä viikonloppuna Juntunen oli miehensä ja tyttärensä kanssa perhelomalla Teneriffalla. Samaan aikaan kotikulmilla toimittajayhdistys teki teatterireissun Helsinkiin.

Juntunen, toimittaja itsekin, olisi lähtenyt teatterimatkalle mukaan, jos perheloman ajankohta olisi ollut eri.

Teatterimatkalaiset olivat palanneet viettämään iltaa Imatralle. Puolenyön aikaan Katri Ikävalko seurueineen oli siirtynyt toisesta pubista ravintola Vuoksenvahtiin. Katri oli lisännyt teatterimatkalta kuvan Facebookiin, ja sisko tiedusteli millainen näytelmä oli ollut.

Ei vastausta.

Aamu koitti Teneriffalla. Kotikaupungista kantautui Juntusen tietoon järkyttäviä uutisia: Keskustassa oli ammuttu kolme naista.

– Lähetin äidille viestin, että ei kai uhreina ollut tuttuja. Äiti vastasi tekstiviestillä, jossa luki vain Katri. Siihen maailmani romahti, Juntunen kertoi Ilta-Sanomille haastattelussa vuonna 2017.

Juntunen sanoi tuolloin miettineensä useasti, kuinka Katri ylipäänsä oli päätynyt piipahtamaan juuri Vuoksenvahtiin. Kolmilapsisen perheen äiti ei useinkaan käynyt ulkona.

– Miksi tuo tapahtui juuri silloin, eikä seuraavana päivänä, tai edes viisi minuuttia myöhemmin? Juntunen pohti.

Lue myös: Imatran kolmoissurma jätti syvän loven: Kaisa kysyi äidiltään uhreista – vastaus romautti kaiken: ”Katri”

Lähetin äidille viestin, että ei kai uhreina ollut tuttuja. Äiti vastasi tekstiviestillä, jossa luki vain Katri.

Katri Ikävalko matkalla Hampurissa syksyllä 2016.

Surmapaikka täyttyi muistokynttilöistä Imatralla.

Kolmoissurman uhrien omaiset ovat edelleen tiiviisti tekemisissä toistensa kanssa. Lesket, sisaret, vanhemmat ja lapset tuntevat toistensa tuskan paremmin kuin ketkään muut.

– Porukka on siinä mielessä tärkeä, että siellä voi puhua niille, jotka todella ymmärtävät menetyksen. Tietenkin asiasta voi jutella myös ystäville, mutta se ei ole aivan sama kokemus. Välillä on myös ollut sellaisia tunteita, ettei tahtoisi enää rasittaa muita. Olla se kahdella jalalla kulkeva murhe, Juntunen kertoo.

Omaisten yhteisessä WhatsApp-ryhmässä vaihdetaan tietoja muun muassa Valon Vuoksi – Annen, Katrin ja Tiinan muisto -yhdistyksen asioista. Omaiset perustivat mielenterveystyötä tukevan yhdistyksen pari kuukautta tragedian jälkeen, ja se on edelleen toiminnassa.

Naiset ampunut parikymppinen mies oli kärsinyt mielenterveysongelmista ja näki harhoja. Poliisin esitutkintamateriaalista selviää, että hänen vanhempansa olivat yrittäneet hankkia pojalleen apua. Kuulusteluissa ampuja perusteli veritekoja osaksi sillä, että halusi päästä hoitoon.

Kaisa Juntunen ei voi puhua toisten omaisten toipumisesta tai heidän kokemuksistaan, mutta luonnehtii surusta selviytymisen olleen hyvin yksilöllistä.

IS:n aiemmassa haastattelussa Juntunen arveli, ettei siskon menetyksen jättämä aukko täyty koskaan, mutta hän toivoi olon jossakin vaiheessa helpottavan. Tuolloin hän kertoi pyrkivänsä irti ”kauheasta vihasta”.

Sittemmin hän on huomannut, että osalle erilaisia menetyksiä kokeneista ihmisistä viha vaikuttaakin olevan ehtymätön polttoaine, josta ei välttämättä edes haluta päästä eroon.

– Jotkut saavat voimansa nimenomaisesti vihantunteesta. Enkä tarkoita nyt pelkästään näin vakavia henkirikoksia, vaan myös avioeroja tai vaikkapa työpaikan menetyksiä. Jotkut vain uhriutuvat loppuiäkseen. Se nakertaa ihmistä sisältä, Juntunen sanoo.

Liput laskettiin puolitankoon ympäri Imatraa kolmoissurman jälkeen.

Siskon kuolema tuntui musertavalta, mutta Juntunen päätti jo varhaisessa vaiheessa, että tahtoo parhaan kykynsä mukaan selvitä.

Hän ei halunnut yhdeksi ”uhreista”. Niitä oli jo tullut aivan tarpeeksi.

Kun kaipuu ja ahdistus kiskovat mielialaa pohjamutiin, Juntunen pyrkii ikävien tunteiden torjumisen sijaan suomaan ajatuksia siskon muistolle. Pieniin askareisiin tarttuminen ja liikkeelle lähteminen estävät jumiutumasta pahaan oloon.

– Ryhdyn kahvinkeittoon, lähden koirien kanssa ulos, kuuntelen äänikirjaa, soitan äidille tai teen jotakin muuta aktiivista. Äitini on tuki ja turva. Juttelemme paljon keskenämme Katrista.

Vuosien aikana Juntunen on huomannut avoimuuden olevan paras lääke kivuliaiden tunteiden setvimiseen. Hän on huojentunut, että suomalaisessa keskustelukulttuurissa ongelmista kyetään jo puhumaan vapautuneemmin sen sijaan, että ne kasaantuvat sukupolvien taakoiksi.

– Luojan kiitos, asia on muuttunut. Perheiden sisällä on vaiettuja asioita ja menetyksiä, joiden kanssa ihmiset ovat kärsineet. Se aiheuttaa niin paljon pahoinvointia.

Äitini on tuki ja turva. Juttelemme paljon keskenämme Katrista.

Kaisa Juntunen oli etelänmatkalla, kun hän kuuli siskonsa kuolemasta.

Marraskuun loppupuolella Suomessa uutisoitiin vain muutaman päivän sisään kahdesta perheensisäisestä henkirikoksesta Porvoossa ja Vantaalla. Yhteensä viisi ihmistä menetti henkensä. Porvoossa isän epäillään murhanneen puolisonsa sekä pikkupoikansa ja ajaneen sitten kuolonkolarin. Vantaalla puolestaan tuli ilmi murhaepäily, jossa tekijänä on aikuinen poika ja uhreina seitsemänkymppiset vanhemmat.

Oma menetys on herkistänyt Juntusta toisten kokemalle tuskalle. Siksi hän ei aina lue otsikoita pidemmälle. Itseään on pakko suojella, koska toipuminen on yhä kesken.

– Tulee olo, että tekisi mieli lähettää näiden tapausten omaisille kannustusviestejä.

Moni muu tuntuu ajattelevan samoin. Juntunen kertoo saavansa useita viestejä joka kerta, kun hän on puhunut Imatran kolmoissurmasta julkisuudessa. Hän saa usein kuulla, kuinka toinen surun kanssa kamppaileva on saanut Juntusen sanoista voimaa elämänkriisiinsä, vaikka kyse olisikin sangen erilaisesta murheesta.

– Sellaiset viestit ovat toki kauhean kivoja. Mutta jos viesteissä on oman ahdingon vyörytystä ja halua purkaa tilannetta, se tuo vain lisää raskautta omaan olooni. En koe, että olisin mikään surun superammattilainen.

True crime -genren tuotoksiin Juntunen suhtautuu ristiriitaisin tuntein. Hänen on vaikea käsittää, miksi ihmiset ovat loputtoman kiinnostuneita rikoksia viihteellisinä tositarinoina käsittelevistä kirjoista, podcasteista ja tv-sarjoista. Hänen mukaansa true crime näyttäytyy kovin erilaisessa valossa, kun on joutunut läpikäymään pahimman painajaisensa.

Toisaalta Juntunen pitää hyvänä asiana, että omaisten ja uhrien näkökulmat nousevat aiempaa keskeisemmin esiin julkisuudessa. Hän kokee velvollisuudentuntoa siitä, etteivät Imatran tragedia ja siihen johtaneet syyt unohdu.

Mielentilalausunnon mukaan Imatran ampuja oli tekojen aikaan syyntakeeton, eli hän ei ymmärtänyt tekojensa seurauksia. Surmaaja jätettiin tuomitsematta rangaistukseen, mutta hänet katsottiin syylliseksi kolmeen murhaan. Oikeuden silmissä teko oli raaka ja suunnitelmallinen. Vain yksi laukaus meni ohi ja osui maahan.

Etelä-Karjalan käräjäoikeus antoi asiasta ratkaisunsa elokuussa 2017.

Ampuja passitettiin tahdosta riippumattomaan hoitoon Vanhan Vaasan sairaalaan. IS:n tietojen mukaan hän on hoidossa edelleen.

Lue myös: Imatran ampuja latasi isänsä metsästyskiväärin ja lähti kohti Imatrankoskea – ”Ei voida puhua äkkipikaisesta teosta

Ravintola Vuoksenvahdin edusta eristettiin, kun tutkintatoimet alkoivat.

Veriteot tapahtuivat aivan kaupungin ydinkeskustassa, valtakunnankuulun Imatrankosken lähettyvillä. Samalla paikalla on edelleen ravintola, nykyiseltä nimeltään Vahti. Juntunen ei monen muun omaisen lailla kulje mielellään rikospaikan ohi.

Hän on usein tehnyt mielikuvaharjoituksia siitä, että vierailisi ravintolassa, jossa sisko vietti viimeistä iltaansa.

– Toistaiseksi se on tuntunut ylitsepääsemättömältä. Jos sen paikan kynnyksen voin joskus ylittää, niin silloin toipuminen on aika pitkällä.

Kesäpäivinä terassi pullistelee ilomielellä olutta särpivistä ihmisistä. Juntusesta näky tuntuu joka kerta omituiselta.

– Mutta näinhän se menee, elämä eteenpäin. Ei siihen ravintolan eteen voida mitään patsastakaan pystyttää.

Jos sen paikan kynnyksen voin joskus ylittää, niin silloin toipuminen on aika pitkällä.

Toimittajasiskokset Katri Ikävalko (vas.) ja Kaisa Juntunen Etelä-Saimaa -lehden kahvihuoneessa.

Imatran kolmoissurmasta tulee nyt viikonloppuna kuluneeksi viisi vuotta. Perjantaina Juntusella oli tavallinen työpäivä, mikä tuntuu hänestä mukavalta. Se kertoo siitä, että ote elämästä on surusta huolimatta säilynyt.

Lauantaina lähipiiri kokoontuu julistamaan Katri Ikävalkon kahden lapsen 10- ja 14-vuotissyntymäpäiviä.

Edellisenä viikonloppuna Juntunen osallistui toimittajayhdistyksen teatterimatkalle.

Tunne menetyksen peruuttamattomuudesta on vahvistunut vuosi vuodelta. Kun suru jäytää, Juntunen ei pysty menemään siskonsa haudalle. Sen sijaan hän suuntaa imatralaiseen kahvilaan, siskosten kantapaikkaan.

– Tilaan latten ja muistelen Katria. Kahvila tuntuu paikkana paljon enemmän häneltä kuin hautausmaa.

Katrin kuoleman jälkeen omaiset löysivät joululahjat, jotka hän oli hankkinut valmiiksi rakkailleen. Siskolleen Katri oli ostanut hyväntuoksuisia käsivoiteita.

Juntunen ei olisi halunnut niiden koskaan loppuvan.

– Mutta ajattelin, etten voi niitä loppuelämääni jemmata, vaan parempi käyttää pois. Muistot ihmisestä ovat enemmän ei-aineellisessa muodossa. Ne tulvahtavat mieleen tuulen mukana, musiikissa, kahvipannun porinassa.

Kaisa Juntunen päätti jo varhaisessa vaiheessa, että tahtoo selvitä tragediasta takertumatta vihantunteeseen.