Finland
This article was added by the user Anna. TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Kirja-arvostelu | Anja Erämajan uudet luontorunot osoittavat hänen olevan kirjailijana luonnonvoima

Erämajan runoissa metsä ei ole maisema vaan tapahtumakeskus.

Anja Erämajan runomaailmassa mikään ei ole ihan sitä miltä näyttää.

Runot

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä. WSOY. 71 s.

Suomalainen luontoruno on patikoinut aimo taipaleen siitä, kun 1950-luvulla runoilija Helvi Juvonen pani jäkälänsä nostamaan ”pikarinsa hauraan” maljaksi ”elämämme rikkaudelle”.

Jos tuo jäkäläpolo eksyisi Anja Erämajan uuteen kokoelmaan, hauraus kenties vääntyisi kädenkäänteessä haureudeksi ja siitä koko metsän väki sitten saataisiinkin riveille kreisibailaamaan.

Luontorunon suunta vie pysähtyneestä kuvasta tai yksittäisestä tapahtumasta kohti prosessia, jossa maiseman muotoiluun osallistuvat voimat pyritään tunnistamaan, tulemaan osaksi tapahtumista.

Erämajalle metsä on puhdistava tila siinä missä Juvosellekin, mutta luonnon kuvaaminen vaatii kykyä heittäytyä assosiaatioiden virtaan vailla varmaa tietoa määränpäästä.

Näky ei ole ensisijaisesti rauhoittava, kun runoilijan koko kielellinen arsenaali käy jaakobinpainia metsäluonnon kanssa. Siinä mylläyksessä oma minä tuppaa unohtumaan isompien voimien alle, metsänpeittoon:

”Täällä on joku, se et ole sinä.” Mutta mustikkamättäällä puhuja huomaa jälleen itsensä: ”[J]os minulta sielu löytyy, se on sininen ja pyöreä.”

Mustikan siunauksellisuudesta teos sisältää melko runsaasti aineistoa.

Olen nyt täällä metsässä on läpitunkematon ryteikkö, jossa lukemista ei ole helpotettu osastojaoilla tai muilla tauoilla. Alussa kylläkin vallitsee rauha, ja ensisivuilla on paljon valkoista. Pelkistetyillä, viattomilla ja lyhyillä runoilla saadaan lukija imaistua sisään:

”Jäin metsän kohdalla pois. Näin elävän jäniksen, ihan tavallisen. Tuli kaunis ja surullinen olo, sellainen että tässä ollaan vielä samalla puolella historiaa.”

Kun jänistä seurataan metsään, joudutaan pian varsinaiseen kaninkoloon, jossa runot paisuvat massiivisiksi juurakoiksi ja sivulauseet tyrkkivät toisiaan pois alta. Mutta metsään liittyy yksinäisyyttäkin, se saa muistot liikkeelle.

Erämajan runomaailmassa mikään ei ole ihan sitä miltä näyttää, niinpä pian huomaamme olevamme ihan toisaalla, emme enää metsässä laisinkaan.

Kirja sukeltaa esimerkiksi puhujan lapsuuteen 1970-lukuisella pikkupaikkakunnalla, jossa tämä ”möyrii” piiloon uteliaiden katseilta, kokeilee kaikkea vaaralliseksi mainittua – ”työnsin sukkapuikon pistorasiaan, työnsin sormet sähköaitaan” – saa sähköiskusta kähertyneen tukan ja kylillä lempinimen Luciferus.

Assosiaatioiden aivomyrsky on paikoin rasittavaakin luettavaa, mutta palkitsee kyllä. Vaikka perheyhtäläisyyttä on niinkin erilaisiin tekijöihin kuin Riina Katajavuori ja Henriikka Tavi, kukaan ei kirjoita tai ajattele aivan kuin Erämaja.

Tässä kirjassa runoilijan kyvyt ovat lähes täysimääräisessä käytössä. Aiemmista teoksista tuttua iskelmien, runojen ja lentävien lauseiden uudelleenkirjoittamistakin nähdään: ”Ja niin ovat toiset meistä vaivoja, jotka tulevat vastaan ilman ajanvarausta.”

Vaikka Erämaja on palkittu ja tunnustettu kirjailija, hänen olemassaolonsa yllättää joka kerta, kun jotain uutta ilmestyy. Voidaan puhua luonnonvoimasta.

Artikkeliin liittyviä aiheita