Finland
This article was added by the user Anna. TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Kirja-arvostelu | Helen Macdonaldin sivistyneissä esseissä luontokato rinnastuu jopa migreeniin: moni kieltää sen ensioireet, mutta auttava lääke voi löytyä

Helen Macdonaldin esseet kertovat ihmisen ja luonnon monisyisestä suhteesta ja ottavat kipakasti kantaa sekä ilmastokriisiin että brexitiin.

Helen Macdonald kertoo Iltalentoja-teoksessaan tervapääskyistä yhtä intensiivisesti kuin taannoin kanahaukoista.

Esseet

Helen Macdonald: Iltalentoja. Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus. 327 s.

Sen jälkeen, kun englantilainen Helen Macdonald julkaisi 2014 omaelämäkerrallisen teoksensa H niin kuin haukka, jossa vakavasta masennuksesta punnerrettiin pois kanahaukkaa kouluttamalla, lintujen rooli kirjallisuudessa tuntuu vain kasvaneen.

Eniten ne saavat nykyisin symboloida luontokatoa: se, etteivät linnut enää laula, kertoo ympäristön muuttuneen.

Tänä syksynäkin Juha Itkosen spekulatiivisessa Kaikki oli heidän -romaanissa kertoja ihmettelee yhä harvemmiksi käyviä kalatiiroja ja pohjoiseen leviäviä pähkinänakkeleita, ja australialainen Charlotte McConaghy on rakentanut niinikään lähitulevaisuuteen sijoittuvan viihdebestsellerinsä Viimeinen muuttolintu kokonaan lapintiiran pitkää muuttomatkaa seurailemaan.

Helen Macdonaldin uudessa teoksessa, esseekokoelmassa, lajikirjo on päinvastoin laajentunut. Käsiteltävinä ovat muun muassa kauriit, villisiat, kiiltomadot ja sienet.

Tämä tuo kerrontaan uuden tunnelman. Vaikka mennyttä masennusta ja oman psyyken haurautta ylipäätään käsitellään yhä koko ajan avoimesti, pääosaan nousevat kirjoittajan tarkka havaintokyky ja sivistys.

Se, että osa teksteistä on selvästi eri lehtiin eri aikoina kirjoitettu, ei haittaa vaan pikemminkin tuo vaihtelua lyhyen ja pitkän, syvällisen ja kepeämmän välillä.

Ilmastokriisi on tietysti koko ajan läsnä, samoin se, miten ihminen voi elää sen kanssa musertumatta.

Macdonaldille suhtautuminen luontokatoon rinnastuu migreeniin, jota hän on sairastanut kauan. Samalla tavalla kuin migreenikko pyrkii kieltämään kohtausta edeltävät oireet, suuri osa ihmisistä yrittää joko sivuuttaa tiedot ilmastokriisistä tai valahtaa fatalisteiksi.

Kumpikin on Macdonaldin mukaan väärin. Joskus pitää syyttää maailmaa, hän sanoo painokkaasti ja suorastaan hoputtaa meitä yhteisiin, suuriin poliittisiin muutoksiin – Elokapinan toimet hän selvästikin hyväksyisi suoraa päätä.

Sitä paitsi migreeniinkin löytyi lopulta uusi lääke, ja se muutti elämän. Tärkeintä on olla muutokselle avoin.

Monet esseistä ovat muutenkin yhteiskunnallisia; Macdonald pohtii sekä brexitin vaikutuksia Britanniassa että maailmassa koko ajan kasvavaa pakolaisuutta. Kummallakin on siteensä myös luontoon ja ilmastoon.

Muuttavia kurkia tarkkaillessaan hän oivaltaa, että ne, samoin kuin maasta toiseen epätoivoisesti vaeltavat pakolaiset, ovat liikkeellä aivan loogisesta syystä ja myös kaipaavat aivan samoja asioita: pelosta vapautumista, ruokaa, turvallista nukkumapaikkaa.

Toinen iso teema esseissä on ihmisen ja luonnon, sekä eläinten että kasvien, erikoinen suhde. Koska sitä värittää valtava vieraus, koetamme kovasti kesyttää luontoa, tehdä sen siten ymmärrettävämmäksi.

Toisaalta luonto tuntuu vievän meitä lähemmäs itseämme, ja tätä hyödynnetään usein myös poliittisesti.

Macdonald tarkastelee kiinnostavasti tiettyjen eläinten suhdetta kansallisiin tunteisiin. Englantilaisilla on erityinen, isänmaallinen suhde joutseniin, ja niin heillä kuin monilla muilla kansoilla myös ristiriitainen mieltymys vangita laululintuja.

Nämä kuvaukset kansallisista luontosuhteista kuulostavat jopa oudoilta. Macdonaldin mukaan muukalaisvihaa on Britanniassa 1800-luvulta asti lietsottu väitteillä siitä, että juutalaiset tai turvapaikanhakijat metsästävät ja grillaavat joutsenia – viimeksi näin tehtiin ennen brexit-äänestystä.

Toisella lailla kummallinen on arvio siitä, miten ”työväenluokkaiset miehet” jatkuvasti jäisivät Britanniassa kiinni pikkulintujen kasvattamisesta.

Suomalaisesta lukijasta outo tai ainakin vieras on myös teksti, jossa Macdonald on tutkijan kanssa sieniretkellä Suffolkissa. Asiantuntijaa todellakin tarvitaan, niin eksoottiseksi ja vaaralliseksi sienten keruuta kuvaillaan.

Mutta niinpä Macdonald analysoikin, että nykyinen tapamme tarkkailla luontoa tuntuu sisältävän oletuksen, että luonto on jotain mitä katsellaan kuin paksun ikkunalasin läpi.

Uskallan väittää, että Suomessa tilanne ei ole tämä – ainakaan vielä. Pandemiakin on osoittanut, että metsävalmiutemme ja sienitietoutemme ovat yhä aika suuret, emmekä edelleenkään pääsääntöisesti pelkää luontoa vaan uskallamme sekä liikkua siellä että kerätä kaikenlaista syötäväksi.

Onneksi Iltalennoissa riittää kuvauksia asioista, jotka ovat (meillekin) ihmeellisiä, samoin muistutuksia siitä, miten paljon luonnosta on yhä selvittämättä.

Tervapääskyt, joihin kokoelman nimikin viittaa, ovat yksi arvoituksista.

Niistä Helen Macdonald kertoo yhtä intensiivisesti kuin taannoin kanahaukoista. Ne myös antavat suuria elämyksiä, kuten sen, miltä tuntuu päästää tervapääskyn poikanen kämmeneltä lentoon, ilmaan vuosikausiksi.

Se on pyhä kokemus, joka välittyy myös lukijalle.

Artikkeliin liittyviä aiheita