Kirja-arvostelu | Knausgårdin uutuus on pahimmillaan kuin Taisteluni-sarjaa väljähtyneenä

Norjalaiskirjailijan uutuudessa olisi ollut kiehtovan jännityskertomuksen ainekset, mutta ne tuhraantuvat epäonnistuneeseen sommitteluun.

Romaani

Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet (Ulvene fra evighetens skog). Suom. Jonna Joskitt-Pöyty. Like. 778 s.

Runoilija André Breton lyttäsi romaani­kirjallisuuden surrealismin mani­festissaan 1920-luvulla. Romaanit edustivat Bretonille alempaa kirjallisuuden lajia, koska sisältävät ”pelkkää informaatiota” eli henkilöiden, tapahtumien ja miljöön kuvausta.

Autofiktiivisellä Taisteluni-romaani­sarjallaan maailman­maineeseen noussut Karl Ove Knausgård on paraatiesimerkki Bretonin kavahtamasta antirunoilijasta. Knausgård selostaa mitättömim­mätkin arjen toimet vaihe vaiheelta, juurta jaksain.

Uudessa romaanissa Ikuisuuden sudet on kohtaus, jossa toinen päähenkilö, armeijasta palaava Syvert ottaa käyttöön vanhan moponsa. Knausgård tuhlaa rivikaupalla tekstiä kuvaillessaan, kuinka Syvert hoitaa vanhan ajopelinsä käyttökuntoon.

Tyylin ja lauseen tajultaan hienostuneempi prosaisti olisi tiivistänyt mopokohtauksen kahteen virkkeeseen ilman että mitään olennaista Syvertin maailmasuhteesta olisi jäänyt ilmaisematta.

Knausgårdin proosa luo pikemminkin massaa kuin merkityksiä. Ikuisuuden susien kahdeksaansataan sivuun mahtuu valtaisat määrät tyhjyyttään hölskyvää tekstiä.

Knausgård luonnehti Taisteluni-sarjaa tietoisesti alikirjoitetuksi proosaksi. Viimeistelemättömyyden poetiikka toimi autofiktiivisen kehyksen sisällä, koska se vahvisti tunnetta, että minäkertoja purkaa elämäänsä paljaasti ilman kaunokirjallisia etäännytyksiä.

Ikuisuuden sudet on uuden, fiktiivisen romaanisarjan toinen osa. Sarjan avaus, Aamutähti ilmestyi toissa vuoden syksynä.

Ensimmäinen puolisko Ikuisuuden susista kertoo parikymppisen Syvertin elämästä 1980-luvun Norjassa. Isä on kuollut, äiti sairastuu syöpään ja erityislahjakas neuroepätyypillinen pikkuveli tarvitsee kaitsijaa.

Syvertin osuus on kuin Taisteluni-sarjaa laimennettuna. Historiallinen aika ja kulttuurinen ympäristö vastaavat toisiaan, kuten myös nuoren miehen kasvukivut, mutta Syvertin hahmossa ei ole samanlaista vetovoimaa kuin Knausgårdin autofiktiominässä.

Syvert on tyhmempi versio Karl Ovesta. Hän ei kuuntele indierockia, vaan heavy metalia, hän ei saa otetta Fedor Dostojevskistä, mutta tyydyttää itseään Ken Follettin äärellä. Hän ei ole älyllisesti utelias eikä taiteellisesti virittynyt, vaan käytännön jamppa.

Luettuani Syvertin osuuden ajattelin, että Taisteluni-sarjan kirjallinen ohjelma on kivettynyt Knausgårdilla maneeriksi. Pitäisikö tätä pitkäpiimäistä trivialiteeteilla terrorisointia jaksaa vielä kirjan toisen puoliskon verran?

Onneksi Knausgårdin proosa jäntevöityy Ikuisuuden susien Venäjälle sijoittuvalla jälkipuoliskolla. Tuntuu kuin autopilotti menisi pois päältä ja kirjailijan aistit ja havaintokyky terästyisivät.

Vanhoista kirjeistä paljastuu, että Syvertin isällä on ollut kylmän sodan aikana rakastajatar Neuvostoliitossa ja hän on saanut naisen kanssa lapsen, Alevtinan. Ikuisuuden susien Venäjä-osuus seurailee Alevtinan vaiheita.

Venäjä-osuuteen sisältyy myös Knausgårdille tyypillinen esseistinen jakso, joka tarkastelee kuoleman voittamisen pyrkimyksiä venäläisessä ajatteluperinteessä. Niitä sivuaa myös Alevtina työssään biologina.

1800-luvun lopulla vaikuttanut Rumjantsev-museon kirjastonhoitaja Nikolai Fjodorov hahmotteli ihmiskunnan suureksi tehtäväksi kaikkien kuolleiden henkiin herättämisen. Fjodorovin teesit kuulostavat kahjoilta, mutta hänellä oli vaikutusvaltaisia tukijoita tieteen, kulttuurin ja politiikan piirissä.

Kuoleman – tai laajemmin ymmärrettynä historiallisten taakkojen – kumoamisen tarve näkyi myöhemmin Neuvostoliiton tavoitteessa luoda uusi ihminen. Nykypäivänä fjodorovilainen henki elää unelmassa syväjäädyttää kuolleet, jotta heidät voidaan teknologian kehittyessä herättää henkiin.

Isänsä menneisyyttä selvittävä Syvert saa yhteyden Alevtinaan ja matkustaa Moskovaan tapaamaan tätä. Voivatko he vielä tulla sisaruksiksi? Pitäisikö heidän edes yrittää?

Romaanisarjan ensimmäisessä osassa teemana oli kuolema, mutta Ikuisuuden susissa se on elämä, tai pikemminkin kuoleman varjosta nouseva elämä. Syvert ja Alevtina eivät olisi voineet kohdata, ellei Syvert olisi ryhtynyt selvittämään kuolleen isänsä elämänvaiheita.

Tämän arkisen kuvion ympärille Knausgård punoo rönsyilevää ja hajanaista kulttuurista kuvastoa peri-inhimillisistä haaveista pelastaa elämä kuoleman kidasta. Suurta synteesiä hän ei onnistu luomaan, vaan pikemminkin ajatusaihioita.

Ikuisuuden susien lopussa taivaalle ilmestyy sama outo tähti kuin romaanisarjan avausosassa. Aamutähdellä on Raamatussa kaksoismerkitys, sillä se viittaa niin Jeesuksen kuin Luciferiin.

Tähden arvoituksellisuus kiehtoo Knausgårdia, mutta Ikuisuuden susissa oudon valoilmiön mystiikka jää hutaisun tasolle.

Ikuisuuden susissa olisi ollut kiehtovan jännityskertomuksen ainekset, mutta ne tuhraantuvat epäonnistuneeseen sommitteluun. Romaanin hyvät osat murentuvat pitkän ja lattean ensimmäisen puolikkaan alle.